Saako puhua vastuullisuudesta, jos ei ole ehdoton?

Kuten hetki sitten kirjoitin, olen luonteeltani aika utelias ja kiinnostunut monesta asiasta yhtä aikaa. Se näkyy ehkä myös siinä, että olen harvoin kovin ehdoton, oli asia, mikä tahansa. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän ehdoton olen.

Oikeastaan ainoat asiat, joissa en jousta, ovat turkikset ja lihansyönti. Niitä ei elämässäni nähdä. Muissa asioissa noudatan 80/20-periaatetta: 80 prosenttia by the book ja muuten vähän rennommin.

Syön terveellisesti suuren osan ajasta, mutta herkuttelen silti paljon. Syön myös vaaleaa viljaa, sokeria ja valmisruokia. Useimmiten syön paljon kasviksia, mutta välillä pelkkää pitsaa ja vegaanijätskiä.

Luen tosi monenlaisia kirjoja ja katson monenlaisia leffoja ja sarjoja. Tykkään viettää aikaa luonnossa ja kaupungissa, olla ilman meikkiä ja laittautua. Käytän luonnonkosmetiikkaa ja synteettistä kosmetiikkaa.

Näen ehdottomuuden aika hyvänä elämänfilosofiana, mutta on yksi osa-alue, jolla koen, että yleinen mielipide vaatii ehdottomuutta. Arvasitte tietenkin jo: vastuullisuus.

Luen parhaillaan Jonathan Safran Foerin We are the weather -kirjaa. Siinä Safran Foer, joka on yhdysvaltalainen älykkö, pohdiskelee, mitä meidän tulisi tehdä, jotta ilmastokriisi voitaisiin selättää. Vastaus on: vähentää eläinkunnan tuotteiden syömistä.

Vaikka kirjassa on paljon kiinnostavia faktoja ilmastonmuutoksesta, eläinten syömisestä ja muista ilmastoon vaikuttavista asioista, olen hieman tuskanut koko opukseen. Suuri osa siitä näyttää nimittäin olevan Safran Foerin pohdiskelua siitä, miksi hän on niin luuseri, ettei pysty lopettamaan eläinten syömistä kokonaan.

Asiaan liittyy tyypin edellinen kirja, Eläinten syömisestä, jossa Safran Foer kertoo oman tarinansa fleksaajasta kasvissyöjäksi. Se oli hyvä kirja täynnä karuja faktoja, joka sai myös minut yrittämään hetkeksi vegaanista elämäntapaa. Vaan minulle ja Safran Foerille kävi näköjään yhtä kalpaten: kummankaan vegaanius ei kestänyt. Mutta kumpikaan meistä ei silti ole luopunut arvoistaan tai alkanut päätoimiseksi lihansyöjäksi.

Ja tätä We are the weatherissa siis pohdiskellaan: pitääkö olla ehdoton ja miksi se on niin hirveän hankalaa. Eihän se kaikille ole: maailmassa on vaikka kuinka paljon ihmisiä, jotka päättävät yhtenä päivänä alkaa vegaaniksi, lopettaa lentämisen ja ostaa vain vastuullisia vaatteita. Ja jotka toimivat sitten johdonmukaisesti juuri niin.

Ja sitten on ihmisiä, jotka ovat kuin minä ja Safran Foer. Ihmisiä, joilla on hyvät aikomukset ja arvot, mutta joilla on myös vastakkaisia mielihaluja, kuten nautinto (kun tekee vain kovasti mieli fetaa), halu miellyttää muita (kun et halua olla se hankala ihminen, joka ei voi syödä maitotuotteita), mukavuudenhalu (kun et vain jaksa miettiä, mitä söisit, ja valitset fetasalaatin, koska se on helppoa tai ketjuliikkeen vaatteen, koska et jaksa etsiä kirppiksiltä), nälkä väärään aikaan väärässä paikassa (näkyvillä ei ole yhtään vegaanista vaihtoehtoa), estetiikka (et löydä haluamaasi vaatetta vastuullisilta brändeiltä), vapauden kaipuu (hankit auton, koska se lisää vapauttasi vaikka saastuttaakin), nostalgia (mummo teki aina ihanaa mansikkakermakakkua).

Minua vähän ärsyttää tämä Safran Foerin meininki (tyyppi kirjoittaa kirjan, jossa vastustaa eläinten syömistä, mutta myöntää sitten, että vetää salaa lihaburgereita), mutta samaan aikaan se on ihanan inhimillistä. Kuten hän uudessa kirjassaan pohdiskelee: täysin ilmastosta ja eläimistä piittaamattoman ihmisen vastakohta ei itse asiassa ole vegaani. Tuon piittaamattoman tyypin vastakohta on ihminen, joka piittaa.

Kuten jo kävi ehkä selväksi, minä itse en ole ollenkaan täydellisen vastuullinen, ja siksi en ole pitkään aikaan oikein halunnut kirjoittaa aiheesta. Pelkään kirjoittaa siitä, koska en ole lainkaan täydellinen, ja tässä aiheessa sitä melkein vaaditaan. En kirjoita siitä,

koska, vaikka hankin mielelläni vastuullisia vaatteita, shoppailen myös ketjuliikkeissä.

koska, vaikka tavallaan haluaisin olla vegaani, en ole kuitenkaan, sillä voin silloin huonosti (ei tarpeeksi energiaa ja vatsa ilmapallo) ja elämästä tulee vähän hankalaa (ja koska rakastan sushia).

koska en aio täysin lopettaa lentämistä, jos siitä nyt joskus taas tulee mahdollista, vaikka suosinkin mielelläni muita kulkuvälineitä, kuten purjevenettä, ja haaveilen myös asuntoautoreissusta ja reilaamisesta.

koska minulla on auto ja kaksi koiraa ja olen vähän laiskistunut tai vanhentunut, enkä enää jaksa pyöräillä joka paikkaan säässä kuin säässä.

koska en osta vaatteitani enkä huonekalujani kirppikseltä ihan vain siksi, että se on niin vaivalloista ja olen mukavuudenhaluinen otus.

koska syön avokadoja.

Vaikka en ole täydellinen, yritän kuitenkin tehdä jotain. Kierrätän, en roskaa ja kerään joskus jopa muiden roskia luonnosta (raivostuttaa ihmiset, jotka eivät vie roskiaan mennessään), en ajele turhaan vaan lähinnä metsiin koirien kanssa, en omista kamalan paljon vaatteita enkä ostele niitä harkitsemattomasti, syön 85-prosenttisesti vegaanisesti mutta sitten vähän kananmunia, kalaa ja joskus harvoin juustoa, lensin jo ennen pandemiaakin keskimäärin (vain?) kahdesti vuodessa enkä lähtisi enää viikonlopun kaupunkilomalle lentäen, en uusi sisustustani jatkuvasti, vaan useimmat huonekaluni ovat vuosia elleivät kymmenen vuotta vanhoja, suosin ketjuliikkeiden ekomallistoja, sillä vaikka ne ehkä ovatkin viherpesua, ajattelen, että kerron näin mielipiteeni liikkeelle ja ehkä muotimaailma muuttuu vähitellen vastuullisemmaksi, ja lahjoitan säännöllisesti ympäristön- ja eläinten suojeluun.

Uskon, että iso osa meistä tahtoo pitää tästä planeetasta mahdollisimman hyvää huolta, muttei silti halua alkaa täysin vegaaniksi tai lopettaa lentämistä kokonaan. Niin minäkin, ja mietin, voiko tässäkin noudattaa 80/20-periaatetta? Ottaa vähän rennommin, mutta välittää silti maailmasta?

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Saatat tykätä myös näistä

8 kommenttia

  1. Joillekin ihmisille ehdottomuus toimii ja toisille taas ei – kuulun itse jälkimmäisiin. Mitä ehdottomammin itseltäni kiellän jotakin, niin sitä varmemmin sitä sitten haluan. En syö arjessani kalaa ja kananmunia lukuunottamatta lihaa, mutta en kieltäydy kanasta tilanteissa, joissa en ole itse voinut vaikuttaa kasviruoan saamiseen (esim. kyläillessä tai paikoissa, joissa sitä vain ei ole). En ole kieltänyt itseltäni vaikkapa makkaran syöntiä mökillä ollessani, mutta eipä sitä ole tehnyt enää vuosiin mielikään – jos kuitenkin sen ehdottomasti itseltäni kieltäisin, niin ihan varmasti vaanisin sellaisen saamista grillin vieressä (tuntien siitä sitten jälkikäteen syyllisyyttä, d’oh).

    Itselleen (ja muille) on hyvä antaa välillä löysää siimaa näissä vastuullisuusasioissa, sillä ihmisiähän me vaan ollaan ja meidän voimavarat on rajalliset. Jotkut ovat 100% vegaanisia aina, mutta sortuvat satunnaisesti pikamuotiin. Toisten vaatekaappi on eettinen esimerkki, mutta toisinaan maistuu lihapata kasvisruokavaliosta huolimatta. 80/20-periaate on kuitenkin paljon parempi kuin jos ei yrittäisi ollenkaan.

    https://astuharhaan.wordpress.com/2020/08/24/pojat-ei-oo-koskaan-vaan-poikii/

    1. Sama täällä! Jos kiellän itseltäni jotain ehdottomasti, niin sitten kyllä varmasti himoitsen sitä ja jossain vaiheessa repsahdan. Lihan suhteen tämä ei ole itselläni ongelma. Olen ollut niin kauan syömättä sitä, ettei se vain yksinkertaisesti kuulu enää ruokavaliooni. Jostain syystä lihansyönnin lopettaminen oli myös aikoinaan minulle tosi helppoa. En vain halunnut syödä eläimiä, joten en syönyt.

      Minulla on myös syömishäiriötaustaa, ja senkin tähden en tahdo kieltäytyä täysin mistään, ja syön siis esim. juustoa, jos tekee mieli. En usko, että syömishäiriöstä voi ikinä parantua ihan täysin. Siis niin, ettei se jollain tavalla vaikuttaisi ajatuksiin ja joskus muistuttelisi itsestään. Ja jos kiellän itseltäni täysin jotain, se jotenkin aktivoi samoja armottomia ajatusratoja ja tiukkoja sääntöjä, joiden mukaan joskus söin – ja joiden tähden sairastuin. Niinpä olen mieluummin salliva ja noudatan tätä 80/20-periaatetta.

      Kiitos kiinnostavasta kommentista ja ihanaa viikkoa!

  2. Minä huomasin että ehdottomuus teki minut vain vihaiseksi: ensin muille ihmisille, jotka eivät välittäneet yhtä paljon kuin minä, että viitsisivät edes yrittää. Sitten itselleni, kun aloin lipsua omasta ehdottomuudestani.

    Totesin lopulta, että jos ehdottomuus saa minut näkemään vain epäkohtia ja tekee minusta vihaisen ja katkeran, en vain yksinkertaisesti voi jatkaa. Otin mantrakseni, että teen sen minkä voin. Ja ymmärrän, että jokainen tekee parhaansa, oli se miten riittävästi tahansa. Ja toisaalta, minun ei tarvitse tuntea huonommuutta siitä, että joku toinen tekee enemmän. On muuten helpottanut omaa (ja läheisteni ;)) elämää reippaasti.
    Kun lopetin kiristelyn aiheen ympärillä, olen saanut perheen mukaan ihan eri tavalla maailman parantamiseen. Uskon, että teemme asioiden eteen paljon enemmän nyt yhdessä, kuin minä ikinä tein yksin, kun yritin elää ehdottomasti ja syyllistin siinä ohessa muita.

    1. Tunnistan tuon vihaisuuden myös itsessäni! Sekä muille että itselleni.

      Mielestäni tuo on todella hyvä mantra. Itse ajattelen usein, että hei, en ole täydellinen, mutta yritän kuitenkin parhaani. Ja se paras on se, mihin sillä hetkellä, siinä elämäntilanteessa ja fiiliksessä pystyn.

      Musta myös tuntuu, että ehdottomuuden vaatimus pikemminkin karkottaa ihmisiä kuin kannustaa tekemään vastuullisempia valintoja. Siitä tulee niin helposti olo, että vaatimukset ovat liian kovia, eikä niihin pysty vastaamaan. Ja silloin ei huvita tehdä mitään.

      Kiitos ajatuksia herättävästä kommentista!

  3. Minusta olet sekä inspiroiva että ihanan inhimillinen sisällöntuottaja. Tällainen ”ollaan samassa veneessä pyrkimässä kohti parempaa” -mentaliteetti voittaa syyllistämisen ja saarnaamisen ihan 100-0 ja tuottaa myös parempaa tulosta. 💚

    http://moumou.fi

    1. Voi kiitos! <3 Ja ihan samat sanat sulle!

      Ja näinhän se on. Syyllistäminen ja täydellisyyden vaatimus tuhoaa kyllä motivaation aika helposti.

      Ihanaa sunnuntai-iltaa!

  4. Pakko kommentoida tuohon muiden miellyttämiseen, koska se on varmasti tosi yleinen syy ja oli suuri huoli itsellänikin, kun vegaaniksi ryhdyin. Hyvin pian selvisi, että olin täysin aliarvioinut läheisteni kyvyn sopeutua. Pidän vanhempiani aika konservatiivisina, mutta äiti alkoi heti ihan mukisematta perehtyä vegaanisiin resepteihin, jotta osaisi laittaa mulle ruokaa, kun tulen kylään. Myös anoppi yrittää parhaansa. Kukaan ei koskaan ole marissut, miksi en syö sitä tai tätä. Onkohan mun läheiset vaan harvinaisen ihania vai voisko olla, että ihmiset on ymmärtäväisempiä kuin luullaankaan?

    Eläinten syömisestä teki musta vegaanin aika lailla yhdessä yössä,ja siitä asti on ollut itsestäänselvää, etten mitään eläinperäistä suuhuni laita.
    En koe jääväni mistään paitsi, sillä melkein kaikesta on olemassa vegaaninen versio.

    Ihaninta on ollut huomata, että läheistenkin ruokatottumukset hiljalleen muuttuu oman esimerkin (huom. ei tyrkyttämisen) kautta.

    1. Huippua, että läheisesi ovat noin kannustavia ja ymmärtäviä! Mulle on valitettavasti maristu tästä aiheesta aika paljon. 😀

      Ja oot kyllä oikeassa, että vegaanina ei jää juuri mistään paitsi. Mulle suurin ongelma on ehkä mun vatsani. Tuntuu, ettei se kestä kovin suurta määrää palkokasveja, siksi on helpompaa syödä välillä kalaa. Toisaalta olen just löytänyt proteiinijauheet (siis vegaaniset), ehkä niistäkin voi löytyä apua proteiinin tarpeeseen.

      Ja tuo on kyllä tosi totta, että läheisten ruokatottumukset muuttuvat. 🙂 Omakin poikaystäväni on vähentänyt lihan syömistä radikaalisti ja yhdessä syömme kasvisruokaa (ja sitä kalaa). Ja: tässä muutaman vuoden kuluessa todella moni ystäväni on vähentänyt lihansyöntiä tai lopettanut sen kokonaan. Maailma muuttuu. <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *