Purjehtimisen plussat ja miinukset

Suhtaudun purjehtimiseen kahdella tavalla: a) Rakastan sitä. b) Vihaan sitä.

Kun vene irtautuu kotisatamasta, arki lipuu hetkessä kauas. On vain te ja vene ja meri, pienet saaristolaissatamat, auringonlaskut ja kannella kulautellut roseeviinit. Aurinkoa, tuulta ja suolaista vettä. Luonnonrauha. Melkein neljä viikkoa aikaa. Vapaus. Täydellistä!

Jonkin aikaa se onkin. Kotisatama jää päivä päivältä yhä kauemmaksi, ympärillä on vain merta ja saaria, rosee on kylmää ja maisema on muuttunut idylliseksi postikortiksi.

Ensimmäiset yöt saattavat tosin olla hieman vaikeita. Ensin koira on levoton, kun se on raahattu mukavasta kodistaan heiluvaan koppiin, eikä se oikein ymmärrä, miten tässä nyt näin kävi.

Käy myös ilmi, että olette talven aikana unohtaneet, millaista narinaa köydet pitävät keskellä yötä, jos ne on viritetty jotenkin pieleen. Unohtunut on myös se, miksi satama kannattaa valita niin, ettei tuuli osu sinne. Se muistuu kyllä äkkiä mieleen, kun kuuntelette yhden yön aaltojen iskuja perään: pum, pum, PUM.

Muutaman yön kuluttua olette kuitenkin viisaampia ja koirakin on hyväksynyt kohtalonsa. Kylläpä veneessä nukkuu makeasti!

Sitten tulee sade. Heräätte aamulla makeiden unien jälkeen vesilammikosta. Jaahas, punkan yllä sijaitseva keulaluukku vuotaa.

Vene alkaa kuitenkin koko ajan tuntua enemmän kodilta. Alatte haaveilla, josko sitä muuttaisi ensi vuonna veneeseen koko kesäksi. Miksi ei! Sitähän voisi alkaa diginomadiksi, nettikin toimii aina välillä.

Sitten kolautat pääsi kahdettakymmenettä kertaa puomiin, targakaareen tai ovenkarmiin. Sataa lisää, vene on täynnä märkiä vaatteita, koiria ja ihmisiä. Mikään ei kuivu, sillä kuivaa paikkaa ei ole.

Onneksi aurinko alkaa paistaa. Ulkona on 30 astetta. Veneessä 40.

Tässä vaiheessa olette viettäneet yhdessä kolme viikkoa muutaman neliön keinuvassa paatissa. Koira on alkanut ottaa omaa aikaa ja vetäytyä nukkumaan varastona toimivaan peräpunkkaan. Sitten joku vielä syö juustosi!

Rantaudutte seitsemännelle idylliselle pikkusaarelle. Onpa kaunista! Nuo punaiset puurakennukset. Savukalaa. Kahden kilometrin luontopolku.

Kävelet luontopolun kolmesti, kunnes armahdat koirasi ja istut veneen kannelle lukemaan reissun viidettä romaania. Roseekin on loppu ja lähin Alko kolmen päivän matkan päässä.

Suihku tekisi terää, joten keräät kamppeesi kangaskassiin, vedät jalkaan muovisandaalit ja tallustelet saunalle. Siellä on jono. Kun vuorosi koittaa, otat pikasuihkun, koska et kehtaa pitää sitä varattuna, ja suuntaat takaisin romaanisi pariin.

On täydellinen päivä. Leppeä sivutuuli tarttuu purjeisiin, vene liitää veden päällä ja kuulet vain tuulen huminan ja merilintujen kirkunan. Sitten kaukaisuudesta alkaa kantautua moottorin jyrinää. Katsot taakse ja näet muskeliveneen, joka on tulossa suoraan kohti kymmenkertaista vauhtia teihin verrattuna, eikä tee elettäkään väistääkseen. Ristit kätesi ja toivot, että sen kippari ei ole vaikkapa syventynyt puhelimeensa tai naukkailemaan viskiään. Lopulta vene kaartaa ohi viiden metrin päästä ja jättää jälkeensä pienimuotoisen tsunamin. Eipä käy tylsäksi.

Sinulla on vihdoin aikaa, sillä purjehtiessa ei ole kauheasti tekemistä. On vain meri, vene ja te. Käytät ajan tehokkaasti tuijotellen merelle ja lukien niitä romaaneja ja haaveillen, että jotain tapahtuisi.

Sitten moottori sanoo itsensä irti. Keskellä merta. No ei hätää, purjeet ovat ylhäällä, myötätuuli puhaltelee tai oikeastaan puhkuu ja rantautumiseen on tunteja aikaa. Niin, purjeveneet melko harvoin rantautuvat purjeilla, yleensä siihen käytetään moottoria. Joka on saanut tarpeekseen.

Väylä kapenee ja saaret lähenevät. Pitää ajaa tarkasti, ajattelet ja nautiskelet maisemista luottavaisena, että mies kyllä saa moottorin vielä kuntoon. Nopeutta on sellaiset seitsemän solmua eli mennään lujaa. Tunnet itsesi ihan oikeaksi purjehtijaksi, veneesi kapteeniksi!

PUM! Puomi pirulainen vaihtoi puolta, eikä edes varoittanut. Sen seurauksena myös purjeesi vaihtavat puolta. Vene kääntyy 90 astetta, kallistuu ja kyntää täyttä vauhtia kohti kymmenen metrin päässä sijaitsevaa saarta. Äsken se oli sivulla, nyt suoraan edessä. Kaikki tämä tapahtuu parissa sekunnissa.

Mitä tekee kapteeni (sinä)? Huutaa: auta, auta, auta! Saaritörmäykseltä vältytään täpärästi ja päätät, että olet vastedes ihan tyytyväinen perämies tai ehkäpä matruusi.

Moottorikin tokenee ja rantaudutte tyylikkäästi. Ei tarvinnut edes soittaa Meripelastukselle. Voi veljet, purjehtiminen on kyllä ihanaa!

Kun palaatte reissusta kotiin, se on mystisesti kasvanut. Se on avara, valoisa, siellä ei lyö päätään, saat pestä hiuksesi! Päässäsi vähän keinuu, yrität polkea vettä hanasta ja aamulla etsit sytytintä, jotta voisit lämmittää kahvimaitosi kaasuliedellä. Sitten muistat, että teillä on mikro, eikä septitankkiakaan tarvitse täällä tyhjentää.

Vannot, ettet enää ikinä lähde yli kahden viikon purjehdukselle. Seuraavaan kesään mennessä muistat enää auringonlaskut ja roseeviinit ja ehdotat: Mitä, jos tänä kesänä purjehdittaisiin viisi viikkoa?

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Saatat tykätä myös näistä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *