Pahan maailman syndrooma – eli miksi kannattaa miettiä, millaista sisältöä kuluttaa

Luin kerran uutisen, jossa käärme oli luikerrellut vessanpöntöstä asuntoon. Sen jälkeen pidin jonkin aikaa huolen, että pöntön kansi on varmasti kiinni, kun se ei ole käytössä. Ihan varmuuden vuoksi.

Olen lukenut uutisista lukemattomista muistakin tapauksista, jotka ovat järkyttäneet turvallisuudentunnettani. Epäilen vahvasti, että olisin huolettomampi ihminen, jos en tietäisi, mikä kaikki maailmassa ja elämässä voikaan mennä vikaan.

Viime aikoina olen törmännyt useampaan otteeseen viestinnän professori George Gerbnerin käsitteeseen pahan maailman oireyhtymä. Se tarkoittaa, että ihminen kuvittelee maailman olevan keljumpi kuin se onkaan, sillä kuulemme ja varsinkin näemme mediasta jatkuvasti niin paljon ikäviä asioita.

Vaan millaiset asiat yleensä päätyvät uutisiin? Poikkeukset. Epätavalliset asiat. Ne, jotka hätkähdyttävät. Eivät ne kaikki tavalliset mukavat jutut, joita maailmassa tapahtuu joka päivä valtavasti enemmän kuin pahoja asioita.

Jos lukee paljon uutisia, voi helposti ajatella, että maailma on menossa päin honkia ja pahasti. Ja toki näin monin osin onkin. Ilmastokriisi, pandemiat ja lajikato ovat esimerkiksi ihan todellisia ongelmia.

Moni asia maailmassa on kuitenkin mennyt hyvään suuntaan ja menee koko ajan. Naisten asema on parantunut roimasti ja vaikka työtä on vielä jäljellä, se paranee koko ajan. Lapset eivät länsimaissa kuole enää tarttuviin tauteihin, koska meillä on rokotukset. Koronaankin keksittiin rokote alta aikayksikön, jos verrataan siihen, kuinka pitkään rokotteiden kehittämiseen yleensä menee. Itse sain kakkosrokotteen tänään – ja tuli heti turvallisempi olo. Vaikka burn out on uusi kansantauti, työaika on kuitenkin lyhentynyt ja ehkä meillä on tulevaisuudessa neljän päivän työviikko tai kuuden tunnin työpäivä – tai molemmat.

Uutisissa toki kerrotaan näistäkin asioista. Mutta enemmän kerrotaan niistä päin honkia menneistä hommista. Ei ehkä ole ihme, että innokas uutisten seuraaminen voi tutkimusten mukaan lisätä ahdistusta.

Kuuntelin juuri Rutger Bregmanin Hyvän historia -kirjan. Sen pääviesti on, että suurin osa ihmisistä ei olekaan itsekkäitä paskiaisia vaan hyviä tyyppejä. Jos et usko, lue tai kuuntele. Bregman perustelee noin 15 tunnin ajan, miksi näin todella on. Kirja on tosi lohdullista ja inspiroivaa kuunneltavaa.

Bregman kirjoittaa myös uutisista ja siitä vinoutumasta, mikä useimmilla meistä on. Kun seuraamme liikaa uutisia, maailma alkaa näyttää kurjalta paikalta ja muut ihmiset nilviäisiltä. Mitä siis tehdä? Jos Bregmania tahtoo kuunnella, se on hyvin simppeliä: lopeta uutisten jatkuva seuraaminen.

Idea on mielestäni hyvä ja olen alkanut itse toteuttaa sitä. En nykyisin lue uutisia edes päivittäin, enkä koe jääneeni paitsi mistään, enkä edes olevani uutispimennossa.

Ensinnäkin en elä täällä maailmassa yksin. Olen aika varma, että jos jotain oikeasti tärkeää tapahtuu, kuulen sen kyllä jostain. Jos kukaan muu ei kerro, niin äiti varmasti soittaa.

Toisekseen luen kyllä lehtiä ja kiinnostavia blogitekstejä ja kuuntelen viikossa pari kolme uutis- ja ajankohtaispodcastia. Lisäksi luen suunnilleen kirjan viikossa, eivätkä ne kaikki ole Lucinda Rileyn (RIP) romaaneja, kröhöm. Olemme myös miettineet, että pitäisikö tilata joku kerran kuukaudessa ilmestyvä todella hyvä lehti, josta voisi lukea maailman tärkeimmät tapahtumat huolella pureskeltuina vaikka kerran kuussa.

En siis tarkoita, ettei kannattaisi olla perillä maailman tapahtumista. Kyseenalaistan kuitenkin vähän, tarvitseeko niihin klikkailla itsensä viidesti päivässä, kuten olen ennen tehnyt.

Mitä pahan maailman syndroomaan tulee, olen alkanut viihteenkin suhteen entistä valikoivammaksi. Luen toisinaan kyllä dekkareita (ahmaisin viimeksi viikonloppuna Max Seeckin Hammurabin enkelit, ja voi pojat, oli koukuttava – mutta myös aika raaka), mutta vastapainoksi luen sitten jotain kesyä.

Sarjojen suhteen olen siirtynyt ihan lällärilinjalle. Tällä hetkellä olen koukussa Poldarkiin (ihan parasta, 1700-luvun loppu ja 1800-luvun alku, komea mies, historiaa, juonia, rakkautta, Cornwallin maisemia…) ja Ted Lassoon (brittiläinen futisjoukkue ja jenkkivalmentaja, nauran joka jaksossa ääneen). Vielä muutama vuosi sitten lempisarjani olivat Game of Thrones ja Viikingit – en varmaan enää pystyisi katsomaan kumpaakaan, nehän ovat pelkkää veriroisketta.

Summa summarum: välillä voi olla hyvä idea katsoa vaikka sitä Ted Lassoa uutisten sijaan.

Saatat tykätä myös näistä

2 kommenttia

  1. Tuossa on paljon itua! Toisaalta eilen juuri mietin, miten sinisilmäisiä ja luottavaisia monet ihmiset ovat. Mutta se johtuu varmasti siitä, että he eivät ole henkilökohtaisesti kokeneet pahoja asioita. Jonkinlainen keskitie kai tässä(kin) asiassa olisi paikallaan.

    Minä olen ruvennut katsomaan Frontieria ja luulen, että seuraavaksi tulee ne viikinkisarjat! 😀

    1. Niin voi se olla näinkin! Mä itse huomaan, että olen kuluttanut ehkä vähän liikaa uutisia ja ikävistä asioista kertovia sisältöjä. Pieni paasto niistä tekee välillä hyvää. 🙂 Ihanaa syksyä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *