Suurista odotuksista ja siitä, miksi niistä luopuminen tekee onnellisemmaksi

Heinäkuun lopulla istuin Porkkalan kärjessä, katselin merta ja nauroin vedet silmissä, kun poikaystäväni luki ääneen erästä Tim Urbanin blogipostausta.* Siinä puhuttiin siitä, miksi milleniaalit ovat onnettomia.

Lyhyesti sanottuna homma menee näin: onnellisuus on odotusten ja todellisuuden erotus. Eli jos on kovat odotukset, sitä luultavasti pettyy ja sitten harmittaa. Jos taas odotukset ovat vähäisemmät, on suuremmat mahdollisuudet, että todellisuus osoittautuukin niitä paremmaksi. Ja silloin on helpompi olla tyytyväinen.

Milleniaalien ongelman ydin saattaakin olla juuri tässä: monilla meistä on sellainen käsitys, että voimme olla ihan mitä vain ja tehdä mitä tahansa

– ja siksi meistä tulee tyytymättömiä.

Urban kirjoittaa siitä, että tämän ajatuksen tähden milleniaaleille ei useinkaan riitä mikään tavallinen. Haluamme saavuttaa jotain erityisempää, olla muita erityisempiä.

Tästä taas seuraa monenmoisia ongelmia. Ensinnäkin, huolimatta siitä, mitä monet self help -valmentajat uskottelevat, mikä tahansa ei ole useimmille ihmisille mahdollista tai ei ainakaan kovin todennäköistä. Meillä on erilaisia lahjoja, kykyjä ja resursseja. En yhtään tahdo masentaa (itse asiassa ihan päin vastoin, mikä käy vielä ilmi), mutta aika harva meistä tulee tekemään täällä jotain oikeasti isoa ja merkityksellistä. Jos kaikki olisivat erityisiä, kukaan ei olisi. Sillä erityinen voi olla vain suhteessa muihin. Oikeasti siis suurin osa ihmisistä on aika tavallisia, erityisiä poikkeusyksilöitä on vain vähän.

On kyllä totta, että tässä maailmassa voi saavuttaa monia hienoja asioita, mutta suurin osa niistä vaatii jumalattomasti työtä, motivaatiota ja uskoa itseensä ja asiaansa. Lisäksi tarvitaan lahjoja ja usein myös hitunen onnea.

Edelliset sukupolvet ymmärsivät tämän realiteetin ehkä meitä paremmin. He hankkivat hyvän koulutuksen ja odottivat, että se tuo vuosien päästä hyvän eli taloudellisesti vakaan elämän. Vaan me milleniaalit: meille ei tavallinen hyvä elämä enää aina riitäkään, me haluamme olla parhaita versioita itsestämme ja löytää oman juttumme – mielellään mahdollisimman merkityksellisen sellaisen.

Maailmassa, jossa minkä tahansa sanotaan olevan mahdollista, voi hukkua kaikkien mahdollisuuksien alle. Kun kaikki on mahdollista, mikään ei ole tarpeeksi, aina voi olla parempi, aina voi kehittää itseään lisää, aina pyrkiä kohti jotain erityisempää.

Ja tämän takia nauroin, kun poikaystäväni luki tuon tekstin ääneen. Tuo tyytymätön, hirveitä odotuksia itselleen ja elämälle kasaava milleniaali, se olen minä.

Olimme tuossa vaiheessa päivän matkan päässä kotisatamasta ja purjehtineet edeltävät kolme ja puoli viikkoa ympäri saaristoa, aurinko oli paistanut ja oli loma: kaikki hyvin. Ja suunnilleen kolme ja puoli viikkoa olin ollut melko levoton ja pohdiskellut yhtä asiaa: mitä erityistä voisin tehdä tässä maailmassa. Ei riittänyt, että olin saavuttanut monta unelmaani, löytänyt ihanan puolison, tein työtä, josta joskus vain haaveilin, rakensin paritaloa ja olin pitkällä kesälomapurjehduksella. Ei, se ei riittänyt. Minä kiittämätön, etuoikeutettu milleniaaliheitukka kehtasin olla tyytymätön, koska en keksinyt elämälleni mitään suurta, merkityksellistä päämäärää.

Tuosta päivästä lähtien olen yrittänyt odottaa vähemmän. Välillä se onnistuu, kuten viikonloppuna, kun kävimme katsomassa uuden Bondin, jolta en odottanut yhtään mitään. Se osoittautui oikein viihdyttäväksi kokemukseksi, sillä odotukseni olivat nollassa. Poikaystäväni taisi odottaa enemmän, sillä hän pettyi hieman. Toisena päivänä taas sain jonkinlaisen raivarin, koska eräs materiaalitoimittajamme on ihan mahdoton. Poikaystäväni oli ihan hyvällä mielellä: hän ei odottanut mitään muuta.

Nämä ovat pieniä asioita, mutta yhtä hyvin ajatusta voi soveltaa koko elämään. Suuret odotukset luovat suuria paineita ja pahimmillaan halvaannuttavat. Jos odottaa itseltään ja tekemisiltään suuria, voi olla hirveä kynnys tehdä yhtään mitään. Ja jos yrittääkin, mutta ei sitten täytä odotuksiaan tai elämä ei täytä niitä, sitä pettyy ja tulee vähän onnettomaksi.

Siksi voi olla parempi tehdä parhaansa ja paiskia hommia unelmiensa eteen, mutta olla odottamatta, että saavuttaa täällä jotain järisyttävän hienoa. Ja päivittää ajatuksensa siitä, mikä ylipäätään on hienoa. Voisiko se olla ihan yksinkertaisesti sitä, että käyttää täällä lahjojaan, pyrkii tekemään enemmän hyvää kuin pahaa, tekee elämästään mahdollisimman kivan ja saa elää itselleen tärkeiden ihmisten ja asioiden ympäröimänä?

Suurin osa meistä kun on aika tavallisia, eikä se ole huono juttu, kun sen vain hyväksyy. Silloin voi näet nauttia siitä kaikesta hyvästä, mitä elämässä on, eikä tarvitse jatkuvasti tuntea riittämättömyyttä ja pelätä, että hukkaa aikansa täällä. Oikeasti sen ajan nimittäin hukkaa silloin, jos jahtaa koko ajan jotain tulevaa ja unohtaa elää silloin, kun elämä tapahtuu:

NYT.

PS. *Se blogipostaus on tämä.

PPS. En silti aio enää lähteä pitkälle purjehdukselle, oivalsin siellä nimittäin, etten oikeastaan nauti joutilaisuudesta kovinkaan paljon. Mutta se on jo toisen kirjoituksen aihe.

Saatat tykätä myös näistä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *