Levottomuudesta eli ajatuksia iästä ja kriiseistä

Se tunne, kun kaikki on hyvin, mutta kaipaisi jotain, jonka eteen ponnistella, jotain josta innostua täysillä. Kun on jo saavuttanut elämässään aika paljon, eikä oikein tiedä, mihin suuntaisi seuraavaksi. Ehkä joskus sitä ajattelee, että tässäkö tämä nyt on?

Haastattelin muutama vuosi sitten Terveystalon johtavaa psykologia Tuija Turusta Lily Talksin jaksoon, jossa puhuimme nuorten naisten uupumuksesta. Turunen sanoi, että elämässä tulee tietyin väliajoin herkkyyskausia, portteja, jolloin saattaa miettiä elämäänsä tavallista enemmän ja pohtia, onko suunta oikea. Ne kuuluisat seitsemän vuoden kriisit (tosin Turunen ei tykännyt kutsua niitä kriiseiksi vaan oman itsen löytämiseksi uudelleen).

Tämä ikä lienee yksi niistä porteista. Kun on tavallaan vielä nuori, mutta ei sitten kuitenkaan. Kun on toteuttanut monia unelmiaan, eikä tiedä, mistä unelmoisi seuraavaksi. Kun vanhat intohimon kohteet eivät enää ihan sytytä. Kun elämä on monella tavalla aika pitkälti valmis: on asuntolainat, hyvät työpaikat, parisuhde. Omasta listastani puuttuvat lapset, ja se on ristiriitainen ajatus. Toisaalta se elämänvaihe voi olla vielä edessä, mikä ehkä lykkää elämän valmistumista (ja siitä seuraavaa kriisiä). Toisaalta se, ettei minulla ole lapsia varmaan pahentaa tätä nykyistä olotilaani.

Antakaas kun selitän. Kun olin sinkku ja deittailin, kävin vuodesta toiseen Flow-festareilla tai tilitin miessotkujani ystävilleni, tunsin oloni välillä melko typeräksi. Koin, että elin jollain kieroutuneella tavalla samaa elämänvaihetta kuin parikymppisenä – tai samaa elämänvaihetta kuin parikymppiset elävät. Kuin nuoruus jatkuisi vain yhä edelleen. Sama tunne tulee, kun menee jouluksi vanhempien luo. On edelleen se lapsi – vaikkei olekaan.

Ja sitten katsoo peiliin ja näkee hienoja uurteita silmien ympärillä ja entistä kapeammat kasvot ja sitä tajuaa, ettei ole enää ihan niin nuori kuitenkaan. Ja ettei ole kovinkaan kiinnostunut näyttäytymään Flow’ssa tai hipsteribaareissa tai kissanristiäisissä tai Instagramissa. Että sitä mieluummin kasvattaisi omaa puutarhaa ja syventyisi johonkin merkitykselliseen (kun vain keksisi, että mihin).

Ehkä tuo tarve tehdä jotain merkityksellistä on myös osin tämän aikamme tuote. Kun voi olla ihan mitä tahansa, sitä helposti ajattelee, että tämä elämä pitäisi käyttää jotenkin hyvin. Tehdä maailmasta parempi. Tuottaa olemassaolollaan merkitystä muille.

Tämä ajatus mielessäni olen harkinnut liittymistä öljyntorjuntajoukkoihin (ihan kiva ja ylevä ajatus, mutta koska joukkoja tarvitaan lähinnä öljyonnettomuuden sattuessa, en tiedä, riittäisikö se tuomaan merkitystä elämääni), alkaa vierailla koirani kanssa muistisairaiden vanhusten luona (kävimme Kaverikoira-kurssinkin, mutta kävi ilmi, että koira pelkää vanhainkotien liukkaita lattioita ja tärisee jossain nurkassa kauhuissaan) tai hankkia vapaaehtoistyön jostain eläinsuojelujärjestöstä (en pysty, koska olen siihen liian herkkä ja surisin vain jatkuvasti eläinraukkojen kohtaloita, ei kovin hyödyllistä kenellekään).

En siis ole päässyt kauhean pitkälle tämän vapaaehtoistyön kanssa. Muistanette, että kävin kesällä Yalen yliopiston Science of wellbeing -kurssin? Siinä professori Laurie Santos neuvoo, miten voisi olla omassa elämässään onnellinen. Yksi asia, jolla omaa onnellisuutta on lisätä, on tehdä muut onnelliseksi, auttaa muita.

Juuri tähän perustuu intoni alkaa tehdä jotain vapaaehtoistyötä. Muiden auttamisesta kun nyt vain tulee hyvä mieli. Se ei kuitenkaan välttämättä ihan riitä. Olin aikoinaan lentoemäntä. Se työ on pelkkää muiden auttamista – enkä ollut onnellinen.

Syy? En käyttänyt työssä lahjojani, joten en ollut tyytyväinen. Filosofi Frank Martela kirjoittaa Valonöörit-kirjassaan, että merkityksellisyys syntyy neljästä psykologisesta perustarpeesta. Ne ovat:

Läheisyys, joka tarkoittaa kokemusta yhteenkuuluvuudesta ja yhteyden kokemisesta muihin ihmisiin.

Hyväntekeminen eli se, että tuntee tuottavansa maailmaan jotain arvokasta.

Kyvykkyys eli tunne siitä, että osaa hommansa. Martelan sanoin: Nautimme sellaisesta tekemisestä, jossa koemme olevamme taitavia.

Vapaaehtoisuus, joka tarkoittaa, että kokee asian omakseen ja on vapaa toteuttamaan itseään ja tekemään asioita, joista on kiinnostunut.

Tämän takia lentoemännän työ ei ollut minua varten. Lentokoneessa ei ollut yhteisöä, koska miehistö vaihtui joka lennolla. Autoin työssäni matkustajia, mutta en saanut käyttää työssä lahjojani ja tehdä asioita, joista olin kiinnostunut.

Mistä päästään nykyiseen työhöni. Se ei ehkä ole maailman pelastamista, mutta ajattelen kuitenkin, että siitä on usein hyötyä muille. Kirjoitan terveydestä ja vastuullisuusaiheista, kerron kiehtovien ihmisten tarinoita ja autan naisia monenlaisissa pulmissa kuten siinä, mikä kasvovoide pelastaa ihon pakkasella tai miten suhtautua ikääntymiseen.

Teen esimerkiksi parhaillaan juttusarjaa, jossa kiinnostavat naiset kertovat, miten he ovat löytäneet itsensä ja oman voimansa. Aivan mahtava sarja! Olen jokaisen haastattelun jälkeen innoissani siitä, miten hyviä ajatuksia näillä naisilla on ja siitä, että saan jakaa ne muille.

Tämän koen merkitykselliseksi. Saan käyttää lahjojani, kirjoitan asioista, joista olen kiinnostunut, ja tunnen tekeväni hyvää maailmalle (ne vapaaehtoisuuden, hyväntekemisen ja kyvykkyyden tarpeet).

Jos kaipaan elämääni lisää merkitystä, voin siis esimerkiksi keskittyä kirjoittamaan enemmän aiheista, jotka koen tärkeiksi sekä kiinnostaviksi ja joista kirjoittaminen auttaa muita. Se voi olla kannaltani järkevämpää kuin liittyä öljyntorjuntajoukkoihin. Jokaisen nimittäin kannattaisi käyttää täällä niitä lahjoja, joita juuri hänelle on suotu.

Ehkä elämän merkityksellisyyttä voi siis lähteä etsimään menemällä vähän itseensä ja pohtimalla noita Martelan esittämiä psykologisia perustarpeita. Mihin tuntee kuuluvansa? Missä on hyvä? Ketkä ovat tärkeät ihmiset? Miten voi tehdä hyvää tässä maailmassa? Mistä on kiinnostunut?

Siinä voi auttaa myös se, että miettii, missä ja kenen kanssa tuntee itsensä eniten itsekseen ja kokonaiseksi (läheisyyden ja kuulumisen tarve).

Niitä voivat olla sellaiset asiat, kuten nyt vaikka Suokin vierasvenesatama heinäkuun lopulla tai eväsretki lumiseen metsään helmikuussa tai puiden välissä etenevä hiihtolatu samaan aikaan, kun talvinen aurinko värjää taivaan vaaleanpunaiseksi. Se kun kirjoittaa. Kuuntelee hyvää musaa. Katsoo kainalossa Mad Meniä omassa kainalossa koiran pehmeä kuono. Se, kun lukee pitkästä aikaa fantasiaromaania, eikä malta lopettaa.

Sellaisina hetkinä ei tarvitse pohtia merkityksellisyyttä tai onnellisuutta vaan voi vain elää. Ja ehkä siinä onkin kaikkein suurin viisaus.

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Saatat tykätä myös näistä

4 kommenttia

  1. Perinteiseltä nelikymppisen kriisipohdinnalta kuulostaa. Kuuluu henkiseen kasvuun kyseenalaistaa tekemisiään ja tekemättä jättämisiään. Suuri kysymys on valitseeko lapsettomuuden vai yrittääkö lasta ja se on jokaisen itse luonaan ratkaistava. Minusta on tosi hyvä juttu jos ihmiset käyvät näitä pohdintoja läpi. Joskus vaan surettaa, että itsekkyyden aikakaudella pohdintamme suuntautuvat niin paljon omaan napaamme. Itse olen juuri pohdinnoissani päätynyt siihen, että harva meistä on merkityksellinen maailmankaikkeudelle ja sen kehitykselle. Ehkä siksi yliajattelu ei toimi – pitää vaan elää (jos pystyy)

    1. Näinhän se on. Ja totta myös tuo, että helposti näitä pohtii itsensä kautta. Ehkä se jo on merkityksellistä, jos tekee lähellään olevien elämästä vähän parempaa tai jos pyrkii käyttämään täällä lahjojaan niin, että joku saa niistä iloa. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *