Kaikelle on paikkansa, asiat tapahtuvat ajallaan (ja niillä on tapana järjestyä)

IMG_2153.jpg

Otin tämän kuvan viime kesänä kävellessäni siirtolapuutarhassa. En kuitenkaan keksinyt sille heti käyttöä. Niinpä unohdin sen. 

Viime viikolla etsin kuvia uudelle Instagram-tililleni, jota kutsun mielessäni ihmeiden tiliksi. Kerään sinne kuvia, jotka saavat muistamaan kaiken ihmeellisyyden. Se on satumaailmani. 

Keksin perustaa ihmetilin päätilini rinnalle, kun mietin ennen joulua, olisiko Instagram-tilini sisältöä syytä muokata johonkin suuntaan. Ensin ajattelin perustaa uuden tilin pelkille sisustuskuville, mutta tulin toisiin ajatuksiin. Halusinkin paikan ihmeellisyyksille. Ja kukille. Aika paljon juurikin kukille. 

Etsiessäni kuvia tililleni, löysin tämän kuvan jälleen. Sille oli paikka sittenkin. 

Viime viikolla velloin monta päivää ahdistuksen kourissa, eikä mikään suuremmin innostanut. PMS. Se tulee joka kuukausi, ja vaikka tunnistan sen, en silti päihitä sitä, hädin tuskin selviän sen kanssa. Sitten menin ystäväni kanssa First Aid Kitin keikalle. Maailman taika palasi, tuosta noin vain. 

Olen vuosia purkanut ahdistustani, elämän- ja identiteettikriisejäni sisustamiseen, enkä ole koskaan ollut oikein tyytyväinen. Jotenkin päädyin silti tilanteeseen, jossa kodilleni ei tarvitse tehdä juuri nyt mitään. Ei se ihan valmis ole, mutta se näyttää minulta. Vihdoin.

Vuonna 2011 kävelin viimeistä kertaa ulos lentokoneesta univormussa. Haaveilin toimittajan työstä, ehkä vielä joskus vapaan kirjoittajan. Erinäisten mediatalojen ja pestien kautta tässä sitä nyt ollaan. 

Rääkkäsin monta vuotta kehoani. Yritin pakottaa sen yhä pienemmäksi ja vahvemmaksi. En onnistunut, mutta vahingossa aloin lopulta tykätä siitä. 

Hukkasin viideksi vuodeksi taitoni nukkua hyvin. Sitten opin nukkumaan uudelleen. 

Kuuntelen juuri Vivaldin Neljää vuodenaikaa. Luistelin joskus pienenä sen tahtiin. Olin unohtanut sen, mutta sitten se kulkeutui eteeni Facebookissa ja haastattelin ihmistä, joka rakastaa klassista musiikkia. Muistin, että minäkin rakastan, toisinaan. 

Rakastin ennen myös kirjoittamista. Sitten siitä tuli työtä. Työskentelin parhaiden kanssa, aloin kirjoittaa toisin ja kadotin luottamuksen omaan tekstiini. En enää osannut antaa sille kaikkeani, kirjoitin, koska osasin, en, koska halusin. Muistin kuitenkin rakkauteni, en koskaan päästänyt siitä kokonaan irti, ja lopulta päätin luottaa siihen jälleen. Ja kas, rakkaus palasi, flow palasi. 

Asiat tapahtuvat ja järjestyvät ajallaan, odottamatta. Uskon, että ne loputkin palaset vielä loksahtelevat. 

Minulla ei ollut tänään mitään kirjoitettavaa teille, minulle. Tuijotin ruutua ja yritin, väkisin. Vaan elämä etenee harvoin pakottamalla. Sen sijaan se tapahtuu ajallaan, yleensä silloin, kun vähiten odottaa. Ehkä energia silloin muuttuu otolliseksi.

Jos nyt odotat jotain, tilaisuutta, sähköpostia, whatsapp-viestiä. Lopeta. Mene sen sijaan elämään, etsi jotain ihmeellistä

ja unohda odottaa. 

PODCASTBLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Saatat tykätä myös näistä

5 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *