Deittailusta, rakkaudesta ja hevosista

Pari vuotta sitten selailin Tinderiä aika kyynisenä. En ollut pariin vuoteen tavannut oikein ketään, jonka kanssa olisin nähnyt yhteisen tulevaisuuden, ja iltojen viettäminen puhelinta selaillen tuntui ajanhukalta.

Tapailin melkein koko ajan jotakuta, mutta jokin ei vain naksahtanut. Aina tuli pulmia: minua ei kiinnostanut, toista ei kiinnostanut, arvot, maailmankuva tai toiveet olivat liian erilaiset, ei ollut yhteistä, ei ollut puhuttavaa, ei ollut kemiaa…

Pelkäsin tuolloin, että sellaista miestä, jota etsin, ei oikeasti ole olemassakaan. Hermostuin niin pahasti, että poistin koko sovelluksen ja pitkän rivin puhumattomia päitä sen mukana.

En kuitenkaan usko luovuttamiseen, enkä siihen, että universumi tulisi ketään kotoa hakemaan. Jos hevosen selästä putoaa, sinne on paras kiivetä takaisin, kun mustelmat ovat parantuneet. Muuten pelaa itse itseään vastaan.

Toki elämänsä rakkauden voi tavata vaikka kadulla tai lähikaupassa, mutta on aika paljon todennäköisempää tavata hänet nykyisin Tinderissä. Siellä kun on suurin osa sinkuista. Lähes jokainen kaverini, joka on viime vuosina löytänyt uuden suhteen, on löytänyt sen deittisovelluksesta. Ja moni näistä suhteista on johtanut sormuksiin ja perheen perustamiseen.

Siksi latasin viikon päästä Tinderin takaisin, mutta tein sen eri lailla. Kirjoitin tekstikenttään, etten ole kiinnostunut yhden illan jutuista. Päättelin, että näin karkotan heti kättelyssä ne, jotka eivät etsi suhdetta. Sillä minä etsin – ja vaikka sen kertominen tuntui vähän nololta (myönsinhän, että olen tunteva ja tarvitseva olento, enkä kovinkaan kummoinen peluri), päätin kertoa sen silti.

Siihen asti olin ajatellut, että deittimaailmassa pitäisi nykyisin olla kuin teflonia: ei saisi kiintyä kehenkään, ei olla tarvitseva, ei haluta mitään – ainakaan kovin pian. Olisi deittailtava kevyesti. Yritin pitkään täyttää nämä odotukset, sillä ajattelin, että ei saa olla liian vaikea, jos haluaa tavata jonkun.

Minkälaisia miehiä sitten tapasin? No usein sellaisia, jotka halusivat deittailla kevyesti. Wonder why….

Toimiessani näin en ollut rehellinen toiveistani ja tulin näin ampuneeksi omaan nilkkaani. Petin itseni, sillä en arvostanut itseäni tarpeeksi.

Tällainen deittikulttuuri tuntui minusta hyvin kylmältä ja aloin kyynistyä. Viimeinen niitti oli, kun joku idiootti sanoi minulle, että ei voisi tapailla minua, koska minulla on koiria. Ymmärrän kyllä, että kaikki eivät pidä koirista, mutta koirani näkyivät kuvissani ja esittelytekstissäni – miksi tämä tyyppi edes painoi alun alkaen sydäntä kohdallani ja aloitti vielä keskustelun kanssani? Kauheaa ajanhukkaa kaikille.

Tästä sydämistyneenä poistin siis koko sovelluksen ja kaikki turhiksi osoittautuneet matchini. Meni niin sanotusti hermot – ja se oli onnenpotku.

Vaikka olin saanut hetkeksi tarpeekseni, tahdoin silti uskoa ja uskoin, että minua varten on rakkautta. Olinhan myös seurustellut pitkään ja tiesin, että hyviä suhteita on kyllä olemassa.

Taktiikassani oli kuitenkin selvästi jotain pahasti pielessä, koska saldoni oli mitä oli.

Niinpä päätin muuttaa sitä. Päätin, että olen niin arvokas, ettei minun tarvitse tyytyä mihinkään murusiin, ei olla helppo, ei haluta jotain kevyttä kivaa. Siksi kirjoitin tuon lauseen: ”En ole kiinnostunut yhden illan jutuista.”

Mitä tapahtui?

Meni muutama päivä ja sovelluksessa tuli vastaan mies, josta ajattelin välittömästi: hell yes. Hänellä oli paljon hyviä kuvia, pitkä esittelyteksti ja kaikesta päätellen samoja kiinnostuksen kohteita kuin minullakin. Meistä tuli match, ja loppu on historiaa.

(Hän tietenkin tykkäsi koirista. Kun olimme tunteneet pari kolme kuukautta, minulle valkeni myös, että hänen perheessään on vähälle käytölle jäänyt purjevene, jota saisi mielellään ulkoiluttaa – ja sillä veneellä seilaamme parhaillaan. Tätä, jos mitä, kutsun onnistuneeksi manifestoinniksi.)

Uskon, että osasyy tähän käänteeseen oli se, että päätin arvostaa itseäni enemmän, nostaa kriteereitäni. Siksi pystyin vetämään puoleeni ihmisen, jollaisen olin jo pitkään halunnut tavata. Niin metsä vastaa kuin sille huudetaan.

Toinen syy oli varmasti se, etten antanut periksi vaan uskoin, että kyllä se aurinko paistaa vielä risukasaankin. Ja siksi tahdoin kirjoittaa tämän tekstin.

Juuri silloin, kun olin kyynisimmilläni, luin nimittäin Katja Kokon tekstin, ja se oli ihana, se antoi toivoa. Toivon, että jos et ole vielä tavannut oikeaa ihmistä, saat tästä toivoa, muistat arvostaa itseäsi ja jaksat kiivetä yhä uudestaan hevosen selkään.

Sillä rakkautta on.

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Saatat tykätä myös näistä

2 kommenttia

  1. Mahtavaa!! Minä olen deittaillut viimeksi 20 vuotta sitten, hädin tuskin meilitse siis. Hieno kuulla että toivoa on, vaikka maailma on muuttunut aivan hurjasti. Uskon myös hitusen siihen, että tapaamme sen joka meille on tarkoitettu, silloin kun on tarkoitettu. 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *