Missä sitä asuisi (= millaista elämää tahtoisi elää)?

Olemme vähän miettineet poikaystävän kanssa, että mihin oikein muuttaisimme, jos jossain vaiheessa hankimme yhteisen kodin. Se on saanut pohtimaan, millaista elämää oikein haluan elää. Asuinpaikka ja koti ei nimittäin ole vain fyysinen tila, se on ennen kaikkea henkinen paikka. Kyse on pohjimmiltaan siitä, mitä arvostaa ja missä tuntee olonsa kotoisaksi: kuka sitä oikein on.

Toki asunnon ja asuinpaikan valintaan vaikuttavat isosti myös resurssit, mutta sitten, kun budjetti on selvillä, voi alkaa katsella sen puitteissa erilaisia vaihtoehtoja. Haluaisiko sitä ihanan kerrostalokolmion läheltä keskustaa? Vai kenties paritalonpuolikkaan Espoosta? Mikä on tärkeää? Se, että lähellä on luontoa ja tilaa? Vai se, että lähellä on kahviloita ja kauppoja?

Ei pidä unohtaa ihmisiäkään. Voi olla tärkeää, että samoilla kulmilla asuu tyyppejä, joilla on samanlaiset arvot ja kiinnostuksen kohteet, jotta tuntee kuuluvansa paikkaan.

Näine mietteineni olen siis melkoisen sekaisin. Toisaalta olen rakastanut asua hieman keskustan ulkopuolella ja erityisesti saarilla: Lauttasaari ja Kulosaari veivät kumpikin aikoinaan sydämeni, ja kummastakaan en tahtonut muuttaa pois – ja sitten muutin, koska se vain oli järkevää. (Kulosaaressa asuin vuokralla ja Larussa 19 neliön yksiössä.)

Toisaalta rakastin myös sitä pientä rivaripihaa, joka minulla joskus oli, vaikka muuten en oikein viihtynytkään kyseisellä pientaloalueella Myllypurossa.

Ja tietenkin sisälläni asuu ikuisesti pala espoolaista. Luulen, että paikka, missä on syntynyt ja kasvanut, kulkee aina jollain tavalla mukana ja ehkä vaikuttaa siihen, minkälaisessa paikassa tahtoisi asua. Joko niin, että kaipaa sinne takaisin. Tai niin, että ei missään nimessä tahdo.

Olen ajatellut, että Espoo on henkinen kotini. Ei se merenranta-Espoo, Westendit sun muut, joka monelle tulee ensimmäisenä Espoosta mieleen. Ei se, vaan Keski- ja Pohjois-Espoo, missä oli muinoin isoja tiluksia ja kartanoita, mutta nykyisin enemmän sellaisia rauhallisia pientaloalueita. Se Espoo, mistä on lyhyt matka Nuuksioon, mutta lähes tunnin bussimatka keskustaan. Sieltä olen kotoisin, ja siellä oli hyvä asua.

En kuitenkaan tiedä, olenko vielä valmis moiseen paikkaan vai vetääkö vereni sittenkin enemmän kaupunkiin. Käpylä, Kumpula, Arabia, saaret, Haagat. Olisiko jossain niistä tuleva kotini?

Olen viettänyt aika paljon aikaa Oikotiellä, ja voin kertoa, että se on aika koukuttavaa. Sitä voi kuvitella itsensä monenlaiseen kivaan kotiin. Uuteen moderniin pelkistettyyn asuntoon. 1950-60-lukujen kerrostaloon. 1970-luvun paritaloon. Jokainen näistä voisi olla ihana.

Toki puitteiltaan ja tyyliltään ehdottomasti ihanin olisi sellainen vanha arvotalo jostain 1900-luvun vaihteen tienoilta. Vaan niitä ei juuri sijaitse siellä, missä tahtoisin asua. En oikein tiedä, miten viihtyisin kahden ison koiran kanssa jossain Etelä-Helsingissä (toisaalta Töölö kyllä saattaisi toimia), koska kaipaan lähelleni hyviä ulkoilumaastoja ja luontoa (enkä näitä mummokoiria varmaan edes raaskisi kaupunkiin muuttaa). Se on varmaan tuo espoolainen minussa. Olen koko elämäni asunut suhteellisen lähellä keskustaa, mutten koskaan ihan siellä. Olen tottunut asiantilaan, enkä oikeastaan kaipaa muutosta siihen. Ehkä joskus mummona sitten.

Sitä ennen pitäisi kuitenkin rikastua. Jos miettii, mitä esimerkiksi 400 tonnilla saa (se on mielestäni kuitenkin aika iso summa rahaa), niin vaihtoehto on vaikka 50 neliötä kerrostalosta Töölöstä tai sadan neliön uusi paritalonpuolikas pihan kera Espoosta. Itse ajattelen myös, että vähintään kolmio olisi kiva, jos asuu jonkun muunkin kuin koirien kanssa. Alan olla jo sen ikäinen.

Muuttaminen (tai sen harkitseminen) on jännä juttu, sillä asunto on sekä järjen että tunteen asia. Ei kannata ostaa mitä tahansa ihanuutta, jos siinä on vaikka kovat asumiskustannukset tai se on vain ihan liian pieni. Mutta pelkällä järjelläkään asuntoa ei voi hankkia: sen pitää tuntua omalta, sellaiselta, että siellä voi viettää hyvää elämää, sen pitää tuntua kodilta.

Kuvat ovat keskiviikon lenkiltä Käpylä-Kumpula-Vanhankaupunginkoski -akselilta. Voisin helposti nähdä itseni asumassa näillä huudeilla.

PS. Nyt saa paljastaa kaikki ihanat alueet pääkaupunkiseudulla!

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Note to myself: Jotain on aina tulossa

Lomailin tänä vuonna koko heinäkuun eli pidin yrittäjänä ensimmäistä kertaa pitkän loman. Koska yritykseni on yhtä kuin työpanokseni, en saanut heinäkuulta minkäänlaisia tuloja.

Elokuun alussa palasin lomalta ja ajattelin, että nyt aletaan tehdä täysillä töitä – vaan sitten niitä töitä ei ihan hirveästi ollutkaan. Joka aamu avasin sormet ristissä meilin. Ja joka aamu petyin ja huoleni kasvoi. Hommia toki oli, mutta ei lainkaan niin paljon kuin mihin olin tottunut.

Tässä mielentilassani unohdin täysin, että hiljaisia aikoja on tämän parin vuoden yrittäjyyteni aikana ollut ennenkin – ja aina niitä ovat seuranneet kiireiset ajat. Olen luonteeltani melkoinen huolehtija ja lisäksi omaan vilkkaan mielikuvituksen, joten maalailin päässäni kauhukuvia siitä, miten korona on nyt iskenyt tähänkin alaan ja minut on täysin unohdettu.

Vietin siis elokuun suurelta osin stressin vallassa, vaikka yrittäjäkonkarit olivatkin neuvoneet: nauti hiljaisista ajoista, pian taas tapahtuu.

Sitten tuli syyskuu, ja meilini räjähti. Töitä tulvi ovista ja ikkunoista. (Olisi vain kannattanut lööbailla se elokuu.)

Jotain on aina tulossa, eikä sinua ole unohdettu. 

Entäs rakkaus sitten? Vuosi sitten selailin Tinderiä totaalisen tuskastuneena ja mietin, että voisin todellakin viettää iltani paremminkin kuin pläräämällä ventovieraiden kuvia, joista yksikään ei tuntunut yhtään oikealta.

Ärsyyntyneenä menin sitten ja poistin koko sovelluksen ja sen mukana kaikki vääriltä tuntuneet matchini.

Viikon kuluttua latasin sovelluksen uudelleen. Ehdin selailla sitä muutaman päivän, kun kohdallani sattui komea, urheilullinen, ulkoilusta ja koirista tykkäävä mies (olen tapaillut myös miehiä, jotka eivät ole tykänneet koirista, ulkoilusta tai urheilusta, joten nämä ovat tärkeitä pointteja), josta ajattelin heti: HELL YES!  Siitä lähtien olenkin sitten hengaillut tuon tyypin kanssa.

Ja arvatkaa: häneltä löytyi jopa purjevene. Postauksen kuva on yhteiseltä kesälomapurjehdukseltamme. Tätä jos mitä kutsun onnistuneeksi manifestoinniksi.

Jotain on aina tulossa myös silloin, kun tuntuu, että universumi on täysin unohtanut sinut, et koskaan enää kohtaa ketään kiinnostavaa ihmistä, kaikille muille tapahtuu ja oma elämäsi vain junnaa paikallaan.

Jotain on aina tulossa. Luota siihen ja mene nauttimaan elämästäsi.

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Mitä haluan – mitä tarvitsen

Bongasin Instasta Noora H:n hauskan listan (joka on vissiin alun perin Juliaihmiseltä) asioista, joita a) halutaan b) tarvitaan. Nämä kaksihan eivät aina mene ihan yhteen, kröhöm.

Olen muutenkin ajatellut aihetta aika paljon viime aikoina, sillä yritän konmarittaa tavaroitani, katsoin taas kerran The Minimalism -dokkarin ja teen Yalen yliopiston ilmaista nettikurssia nimeltä The Science of Wellbeing (jota lukijani suositteli, kiitos, mahtava kurssi!). Ja nämä asiat liittyvät yhteen, sillä jokaisella on tekemistä materian haalimisen kanssa.

Kaikkienhan meidän se pitäisi jo tässä vaiheessa tietää: materia ei varsinaisesti tee onnelliseksi. Materialla (tai siis rahalla) ja onnellisuudella on kyllä yhteys, mutta vain noin 65-70 tonnin vuosituloihin saakka. Eli raha lisää onnellisuutta tuohon rajaan asti, mutta sen jälkeen juurikaan ei.

Opetus? No ihan selvähän se: on aika turha tavoitella jättimäisiä tuloja, ainakin onnellisuusnäkökulmasta tarkasteltuna.

Toisekseen ihminen tuppaa asettamaan varallisuustavoitteensa sen mukaan, mitä jo tienaa ja missä seurassa niiden tienestien ansiosta pyörii. Jos ansaitsee 30 tonnia vuodessa ja kysytään, mikä määrä rahaa tekisi onnelliseksi, niin vastaus on 50 tonnia. Jos ansaitsee 100 tonnia, niin voisi ehkä kuvitella, että olisi jo tyytyväinen, onhan summa jo tuplat tuohon 50 tonniin nähden. Vaan ei se niin mene. Jos tienaa 100 tonnia, niin itse kuviteltu onnelliseksi tekevä rahasumma on….tadadaa…250 tonnia. Jokin tässä mättää ja pahasti. Tavoitesummahan nousee siis myös prosentuaalisesti. Kun pienempituloiselle riittäisi alle tuplapalkka, niin suurituloinen tarvitsee yli tuplat lisää.

Tämä kierre ei siis katoa, kun pääsee tavoitteisiinsa. Sen sijaan se pahenee.

Ja mikä parasta (tai pahinta), jos rahansa käyttää materiaan, eli hankkii sen unelmatalon ja hienon auton ja täydellisen vaatekaapin, niin onnellisuuden ennuste ei silloinkaan ole kovin hyvä. Me nimittäin totumme materiaan ja jonkin ajan kuluttua se ei enää tunnu niin magealta jutulta. Unelmakodista tulee ihan vain koti ja hieno autokaan ei jaksa enää sykähdyttää.

Jos rahansa käyttää materian sijaan kokemuksiin, kuten reissuun (jos korona suo), onnellisuus a) lisääntyy enemmän b) tunne kestää kauemmin, sillä reissu loppuu aikanaan, joten siihen ei ehdi tottua, mutta sen sijaan sitä voi muistella ja muisteleminen tuottaa lisää onnea.

Suurin kierous tässä kaikessa? Tavaraa ostetaan, koska niin tavoitellaan onnellisuutta.

No niin, tämän pitkän alustuksen jälkeen pohdiskelin, mitä materiaa haluaisin (haluan jotain varmaan hamaan loppuun asti, enkä myöskään ole alkamassa mihinkään shoppauslakkoon, kunhan tuumailen) ja mitä oikeastaan tarvitsisin.

Haluaisin:

beigen kaulahuivin

Samsungin Frame-tv:n (sen, joka näyttää taululta)

mustat urheilutrikoot

kashmirhousut

isomman ruokapöydän

pihan (tämä tosin voisi tehdä onnelliseksi, sillä puutarhanhoito kyllä lisää hyvää fiilistä)

uuden toppatakin

ihania kotivaatteita

syyspipon (elän henkisesti jo syksyssä näemmä)

paremman kameran

purjehdustakin

purjehdushaalarin

Tarvitsisin:

toisen joogatiilen (joogaan nykyisin kotona koska korona, enkä ole kovin venyvää sorttia)

juoksukengät (nykyisissä on iso reikä)

lämpimän mutta kevyen ulkoilutakin talveksi

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Korona saa pohtimaan kuluttamista

Päätin jo maaliskuussa, etten osta yhtään uutta vaatetta ennen kesäkuuta. Syy: korona. Tai pikemminkin se, mitä olen jälleen kerran ymmärtänyt sen myötä.

Osa vaatteistani roikkuu päivästä ja viikosta toiseen käyttämättä, sillä minulla ei ole tilaisuuksia, joissa tarvitsisin niitä. Työskentelin pääosin kotoa jo ennen koronaakin, ja vaikka sosiaalinen elämäni ei ollut yhtä kuollut kuin nykyisin, suurin tarve oli silloinkin mukaville, näteille koti- ja ulkoiluvaatteille. Entä nyt sitten? En yksinkertaisesti tarvitse uusia vaatteita, kun vietän lähes kaiken aikani kotona tai jossain metsässä.

Korona on muistuttanut, miten turhaan välillä ostelen. Oikeasti minulla on yksinkertaisesti on jo aika paljon kaikkea, eikä lisämaterialle ole nyt juurikaan tarvetta. Vaatteitakin on enemmän kuin ehdin käyttää, vaikkei niitä edes ole hirveästi.

TILANNE SAA myös pohtimaan jatkuvaan kulutukseen perustuvaa taloutta. Kuinka kauan me oikeasti aiomme jatkaa jatkuvaa ostelua, vaikka kaikki paikat pursuavat tavaroita, eikä shoppailu ja omistaminen tee ketään onnelliseksi?

Parhaimmillaan vaatteet ja tavarat toki palvelevat estetiikka ja voivat auttaa vahvistamaan omaa identiteettiäkin (uskon hamaan loppuun, että täällä kannattaa pukeutua kivasti ja luoda ympärilleen kaunis koti), mutta samaan aikaan liika kulutus suistaa tämän maailman ilmastokriisiin, orjuuttaa ihmiset ansaitsemaan mahdollisimman paljon rahaa, jotta voisi ostaa jälleen jotain uutta, eikä onnistu täyttämään tyhjiötä, joka sisällä kenties vallitsee.

Milloin on aika pysähtyä ja olla tyytyväinen? Jos uskoo, että jatkuva kuluttaminen on talouden kannalta välttämätöntä, vastaus taitaa olla: ei milloinkaan. Jos taas kuuntelee sisintään: ehkä se hetki onkin nyt. Tänään ymmärtää koronaa edeltänyttä aikaa paremmin, miten paljon on, kun on terve, töitä ja läheisiä ympärillä. Tänään ymmärtää, mikä todella merkitsee.

Nyt ei kyllä muutenkaan tee mieli ostaa mitään turhaa, sillä taloudellinen epävarmuus ja hämärän peitossa häämöttävä tulevaisuus mietityttävät. Olenkin yrittänyt siirtää mahdollisimman paljon rahaa säästöön, ihan varmuuden vuoksi. Toisaalta olen kuitenkin miettinyt, onko nyt kuitenkaan hyvä laittaa kaikkia rahojaan sukan varteen vai olisiko parempi tukea yrittäjiä ja taloutta ylipäätään laittamalla osa niistä kiertoon?

Raha ja kuluttaminen ovat hyvin ristiriitaisia asioita.

KORONA ON tehnyt minusta turvallisuushakuisemman. Yleensä säästän rahastoihin, mutta nyt tekee mieli säilöä rahoja ihan vain pankkitilillä. Tämä ei varmaan ole kannattava teko, mutta se tuo minulle turvaa. Vaikka tiedän, että nyt saisi ostettua osakkeita ja rahastoja halvalla, niin pistän rahani mieluummin tilille, josta saan ne tarvittaessa helposti nostettua. En myöskään ole uskaltanut käydä edes vilkaisemassa, mitä vanhoille sijoituksilleni on käynyt. Luotan ja toivon, että jossain vaiheessa ne nousevat taas, jos nyt ovatkin kuopassa.

Olen ilokseni myös huomannut, että tulen säästämään aika paljon, kun en syö ulkona – ja samaan aikaan kaipaan ulkona syömistä valtavasti. Jos asuisin vaikka Kalliossa tai keskustassa, kävisin toki varmasti hakemassa harva se päivä noutoruokaa. Mutta kun ravintolat ovat metromatkan päässä, ei niihin tule nyt mentyä, sillä metro ei houkuttele.

Korona on myös järkevöittänyt ruokaostoksiani, sillä yritän käydä kaupassa vain kerran viikossa. Tulee ostettua enemmän oikeaa ruokaa ja suunniteltua aterioita. Jopa pakastimessani on nykyään muutakin kuin valo. Jos joudun totaalieristykseen, voin syödä ainakin parsakaalia, puolukoita ja riisipuuroa.

Joogaan menee vähemmän rahaa kuin ennen, koska sali on kiinni. Lehtiä, kukkia ja kirjoja olen sen sijaan haalinut tavallista enemmän, koska niitä tarvitaan, jotta a) kotona olisi mahdollisimman viihtyisää, kun täällä nyt viettää suurimman osan ajastaan b) jotta kotona olisi kivaa tekemistä samasta syystä.

Summa summarum: jos töitä riittää, tästä tilanteesta seurannee selvää säästöä. Ja jos ei riitä, niin sitten on hyvä olla niitä säästöjä.

Kun tästä pandemiasta joskus selvitään, niin aion laittaa rahani jälleen kiertämään. Ensi töikseni varaan ajan kampaajalle, käyn ulkona syömässä ja kahvittelen ja viinittelen ihan kaikkien mahdollisten kavereiden kanssa livenä ravintoloissa. Siihen asti etäillään. Pysykää terveinä ja kotona!

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

3 podcastia rahasta

Kaupallinen yhteistyö: Nordea

Raha on aihe, josta jokaisen kannattaisi mielestäni olla vähintään hieman kiinnostunut. On tärkeää miettiä, miten säästää ja miksi haluaa säästää, miten käyttää rahaa, hankkiiko luottokortteja, ostaako asunnon vai asuuko kenties vuokralla.

Minulle raha merkitsee turvaa ja vapautta. Kun tiedän, että rahastossani ja säästötililläni on puskuria yllätysten varalle, eikä luottokorttini ole tapissa, tunnen oloni varmemmaksi. Jos jotain tapahtuisi, niin minulla on vararahasto.

Siksi tahtoisinkin kannustaa kaikkia säästämään, edes vähän. Aloitin itse viidellä kympillä kuussa joskus parikymppisenä. Nyt laitan rahastoon vähintään 150 euroa joka kuukausi. Myös ihan pienellä summalla pääsee alkuun, ja niin omaisuus alkaa hiljalleen karttua.

Yksi isoimpia taloudellisia päätöksiä on asunnon ostaminen. Minulle se on ainakin tähän asti ollut hyvä päätös asuntomarkkinoiden heittelyistä ja muuttuneista elämäntilanteista huolimatta. Kaikki ei ole aina mennyt asuntokaupoissani ihan putkeen, mutta koen silti jääneeni plussan puolelle.

Haastattelin näihin kolmeen podcastiin Nordean kolmea asiantuntijaa ja kysyin heiltä kaiken keksimäni: a) asuntolainoista b) sijoittamisesta ja c) luottokorteista ja kulutusluotoista. Toivottavasti niistä on teille apua ja iloa.

Ihanaa joulunalusviikkoa, polttakaa kynttilöitä, juokaa glögiä ja hyggeilkää. Nyt on ehkä pimein aika vuodesta, mutta myös tunnelmallisin aika vuodesta.

https://puhutaan-rahasta-35b3db4c.simplecast.com/episodes/opintolainat-kulutusluotot-ja-luottokortit

https://puhutaan-rahasta-35b3db4c.simplecast.com/episodes/asp-ja-asuntolainat

https://puhutaan-rahasta-35b3db4c.simplecast.com/episodes/saastaminen-ja-sijoittaminen

Kuva: Antti Raatikainen / A-lehdet

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Continue Reading

Bosslady-asennetta jokaiseen päivään

Aamurutiinini menee nykyisin suunnilleen näin: kirkasvalo päälle, teevesi kiehumaan ja päivän Women in Business -inspiraatiokortti pakasta. Kortit ovat ystäväni PR-toimisto Sugarin perustajan, kirjailijan ja start up -yrittäjän Karita Sainion sekä kuvittaja Iines Reinikaisen käsialaa, ja ne sisältävät viisaan neuvon kuukauden jokaiselle päivälle.

Kortit on nimensä mukaisesti tarkoitettu avuksi erityisesti uraunelmien toteuttamisessa, mutta monet neuvoista – tai ehkäpä ne kaikki – pätevät myös elämään yleensä.

Karita on idolini, mitä tulee oman näköisen elämän ja arvojen mukaan elämiseen ja samalla rahan tekemiseen. Siksi luotan hänen neuvoihinsa. Kun vielä itse vain haaveilin yrittäjyydestä ja pelkäsin, että oikeasti koskaan uskalla hypätä, sain Karitasta inspiraatiota. Mietin, että haluaisin elää samankaltaista vapaata ja luovaa elämää,

jos vain uskaltaisin. 

No. 1: Nothing big ever happened staying inside your comfort zone. To create something new and amazing, you must take the leap towards the unknown.

Lopulta sitten uskalsin, poistuin mukavuusalueeltani ja elämäni muuttui.

En ehkä olisi koskaan uskaltanut hypätä ilman Karitaa ja muita tuntemiani naisia, jotka olivat hypänneet aiemmin ja luoneet oman tiensä. En myöskään olisi uskaltanut hypätä ilman verkostojani. Sillä on väliä, minkälaisilla ihmisillä ympäröimme itsemme.

No. 4: Surround yourself with good people. Your time is precious, so spend it with people whose energy will boost yours. Work and play with people who are inspired by their businesses and passionate about life.

Jahkailin yrittäjäksi ryhtymistä aika kauan. Kun sitten lopulta tein päätöksen, kaikki eteni vauhdilla.

No.3: Start now. If you talk a lot about doing it, you should do it. If you start today, you will be more likely to have something done one year from now.

Jep. Suosittelen tekemään jahkailun sijaan.

Mietiskelin viime viikolla yhtä työjuttua, joka ei jostain syystä oikein puhutellut, vaikka olisikin ollut järkevää. Samoin on käynyt ennenkin: jokin kuulostaa paperilla hyvältä, muttei tunnu siltä sydämessä. Joskus olen toiminut vastoin sydäntäni ja yrittänyt innostua. Tällä kertaa jätin suosiolla väliin. Ikinä sellaiset nihkeältä tuntuvat jutut eivät nimittäin ole vielä muuttuneet ihaniksi jutuiksi. Kun toimin vastoin omaa sisäistä viisauttani, pieleen menee.

No.8: Trust your intuition. You know what you’re doing – trust that you can be confident about your work. Don’t let yourself be taken off your own, unique path.

Välitän ihan liikaa muiden mielipiteistä, enkä kestä hyvin sitä, jos joku ei pidä minusta. Se on inhimillistä, mutta jos elää yrittäen jatkuvasti miellyttää muita: a) kadottaa nopeasti oman visionsa b) hulluksihan siinä tulee c) jos oma arvo tai oman työn arvo on sidottu muiden mielipiteisiin, se ei ole koskaan omissa käsissä d) ei voi koskaan onnistua, koska joku vihaa sinua aina kuitenkin.

Yritän opetella tästä pois ja miettiä huonona hetkenä, kenen mielipiteillä ihan oikeasti on väliä. Vastaus: minun, oikeasti läheisten ihmisteni, työnantajieni. Lista lyheni paljon, eikö?

Lisäksi kannattaa muistaa, että läheiset ihmiset voivat joskus tarkoittaa pelkkää hyvää, mutta neuvoa silti huonosti. Vaikka olen tavallisessa elämässä välillä turhan herkkä arvostelulle, elämäni isoissa päätöksissä en ole sitä koskaan ollut. Olen tehnyt ne yksin ja pysynyt päätöksessäni, vaikka minua ei olekaan aina tuettu.

Lopulta sinun parhaasi tietää nimittäin vain yksi ihminen: sinä.

No. 12: You don’t have to please everyone. Not everyone is going to like you or love your business ideas – and you can accept that. Yuo don’t like everyone either, now, do you? It’s not all that serious or personal. It’s just about chemistry. and sometimes the right kind of chemistry between people simply doesn’t exist.

Kun olen keksinyt, mitä oikeasti haluan, toteutus on yleensä ollut suhteellisen helppoa. Minulle vaikeinta on aina ollut kirkastaa visioni. Sitten kun visio lopulta kirkastuu, alkaa tapahtua.

No. 25: Have a vision. What you visualize yourself to be, you become. 

Olen saanut näistä korteista jo nyt paljon inspiraatiota, tukea ja voimaa. Suosittelen lämpimästi. Sain kortit Karitalta.<3

Lue myös:

Älä anna muiden määritellä itseäsi

Iloa ja kyyneleitä, inspiraatiota ja yksinäisyyttä

Pitääkö tietyssä iässä olla tietynlainen?

Jos voisit tehdä ihan mitä vain, mitä tekisit?

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Continue Reading

Tarina siitä, miksi tahdon omistaa asunnon

Kaupallinen yhteistyö: Nordea

Ostin ensimmäisen asuntoni 24-vuotiaana opiskelijana. Aika oli toinen, opiskelijat saivat lainaa tuosta noin ja asuntonikin maksoi 84 000 euroa. Se oli ihana 19 neliön yksiö Lauttasaaressa, ja sittemmin olen katunut katkerasti, kun tulin myyneeksi sen pari vuotta myöhemmin muuttaessani yhteen eksäni kanssa. Nyt sen vierestä kulkee metro ja arvo on arvatenkin tuplat. Oh well, elämä opettaa. Myös muun muassa sen, etten tahdo maksaa vuokraa.

Kun sitten erosin tuosta suhteesta seitsemän vuotta myöhemmin, jouduin muuttamaan vuokra-asuntoon. Meillä oli iso yhteinen asunto myymättä, ja oli ehkä maailman huonoin aika myydä asuntoa. Se oli myynnissä puoli vuotta ennen kuin meni, voi sitä stressin määrää.

Tuolloin en voinut kuvitellakaan, että ostaisin lisäksi asunnon itselleni. Halusin vain eroon siitä rivarista ja aloittaa uuden elämän. Niinpä muutin ihanaan kulosaarelaiskaksioon (lähes kaikki kotini ovat olleet aika ihania) ja makselin siitä vuokraa sellaiset 850 euroa kuussa. Ajattelin, etten saisi yhtä kivaa kotia, jos ostaisin oman.

Meni puolitoista vuotta, ja ystäväni erosi. Kuukauden kuluttua hän oli ostanut uuden kodin itselleen. Kun myös vanhempani olivat jo pitkään tuskastelleet, että ”tyttö heität joka kuukausi rahaa roskiin, kun maksat vuokraa”, alkoi tuntua, että jotain pitänee ehkä tehdä. Niinpä laitoin pankkiin viestiä ja kyselin, josko olisi mahdollista saada lainaa ja minkähän verran.

Olihan sitä, ja tarpeeksi. Kuukaudessa olin ostanut uuden kodin itselleni – paha vain, että se piti ensin rakentaa. Asuin siis vuokralla vielä toiset puolitoista vuotta sitä odotellessa. Laskeskelin aikani ratoksi, kuinka paljon rahaa minulta katosi iäksi vuokravuosieni aikana. Vastaus: 40 000 euroa. 40 000 euroa!!! Jos olisin omistanut asunnon nuo vuodet, ainakin osa tuosta rahasta olisi päätynyt omaan taskuuni.

Tämän laskutoimituksen jälkeen päätin, että jos vain mahdollista, en asu enää vuokralla ikinä. Nyt maksan tyytyväisenä isohkoa asuntolainaa, mutta yhteenlasketut asumiskuluni ovat silti kuukaudessa vain noin 750 euroa. Eli satasen vähemmän kuin vuokralla. Lisäksi kotini on lämmin, mitä se kulosaarelaiskaksio ei ollut. Minulla on induktioliesi, isot ikkunat, tilava kylppäri ja lasitettu parveke. Lainani lyhenee joka kuukausi, joten omaisuuteni karttuu koko ajan (tietenkin sillä oletuksella, että saan asuntoni aikanaan myytyä hyvään hintaan).

Haastattelin Nordean Kiinnitysluottopankin toimitusjohtajaa Tom Milleriä Puhutaan rahasta -podcastiin siitä, miksi on järkevämpää hankkia omistusasunto kuin asua vuokralla.

PODCASTIN PÄÄSET KUUNTELEMAAN TÄSTÄ.

Kuva: Antti Raatikainen / A-lehdet

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Continue Reading

Riittämättömyyden tunteesta ja täydellisyyden tavoittelusta

Aina joskus tuntuu, että teki mitä tahansa, on jollain tavalla riittämätön.

Pitäisi tehdä uraa, näyttää hyvältä, treenata, syödä terveellisesti, olla ihana läheisilleen ja pitää kotikin kauniina.

Lisäksi on oltava vastuullinen ihminen: syötävä satokauteen sopivaa eettistä ja ekologista vegaanista lähiruokaa, pestävä muovijätteet ja huolestuttava avokadon vesijalanjäljestä, mitään ei saisi ostaa ainakaan uutena, ja jos kehtaa lentää ulkomaille, on suunnilleen paarialuokkaa.

Somessa ei saisi esitellä liian täydellistä elämää, mutta ei kukaan suttuisia arkikuviakaan halua nähdä.

Ai niin: tässä tuhansien mahdollisuuksien maailmassa olisi myös löydettävä oma tiensä, toteutettava itseään ja unelmansa, tultava parhaaksi versioksi itsestään – vaikkei ehkä edes tiedä, mikä se versio oikein olisi.

Ja sitten kun ei pysty tähän kaikkeen, tuntee syyllisyyttä, huonoa omatuntoa, riittämättömyyttä.

Kuitenkaan harva meistä oikeasti on yli-ihminen, joka pystyy tuohon kaikkeen ja onnistuu vielä pitämään päänsä kasassa kaikkien paineiden keskellä.

Itsensä kehittämisestä ja ylittämisestä ovat myös media ja some neuvoja tulvillaan. Eläthän omannäköistäsi elämää, menethän eteenpäin, katso peiliin, kaikki on sinusta itsestäsi kiinni.

Vaan ei se ole. Tämä ajatustapa on kauhean armoton, ja olen alkanut vähän vierastaa niitä, joiden viesti tämä on. Kaikki ei ole itsestä kiinni, vaikka elämäänsä ja hyvinvointiinsa voikin vaikuttaa paljon – jos jaksaa.

Mutta aina ei jaksa. Voi olla työkiireitä, ruuhkavuosia, väsymystä, univaikeuksia, flunssakierteitä, huolia ja ihan vain erilaisia päiviä. Minusta itsestäni ainakin tuntuu, että välillä pystyn mihin vain, välillä on hyvä, kun jaksan nousta sängystä. Uni vaikuttaa, stressitila vaikuttaa, ihmissuhteet vaikuttavat ja sekin vaikuttaa, mitä kaikkea on jo vaikka sillä viikolla aiemmin tehnyt.

On hyvin kylmästi ajateltu, että jokaisessa elämäntilanteessa ja jokaisena päivänä jaksaisi olla paras versio itsestään ja toimia kaikessa oikein.

Sen sijaan voisi mielestäni ajatella, että tekee oman parhaansa ja elää paremmin sen hetkisten voimiensa mukaan ja elämänsä raameissa. Ostaa vain lempivaatteita ja niitäkin ajatuksella, syö enemmän kasvisruokaa, roikkuu vähemmän somessa, liikuttaa itseään sillä tavoin, mikä kulloinkin tuntuu hyvältä, on läsnä tavatessaan ystäviään, ei anna puhelimen määrätä elämästään ja unohtaa tykkänään turhat paineet, kuten sometykkäykset ja sen, mitä joku ventovieras sattuu sinusta ajattelemaan.

Ja ennen kaikkea pyrkii kuuntelemaan sydäntään ja seuraamaan sitä, mutta hyväksyy, että elämä on matka, eikä sitä ole valmis tai perillä koskaan.

Mitä jos paras versio itsestä ei olekaan se, joka tekee asiat mahdollisimman täydellisesti?

Mitä jos paras versio itsestä onkin se, joka jaksaa jutella naapurin mummolle, leikkiä koiran kanssa ja kuunnella ajatuksella ystävän murheita, kun ei ole uuvuttanut itseään yrittäessään olla täydellinen?

Mitä jos paras versio itsestä on se, joka tekee oman parhaansa maailman ja muiden hyväksi, muttei aseta itselleen tai muille kohtuuttomia vaatimuksia ja ehtii myös nauttia elämästä ja olla täällä oikeasti elossa, ei vain olemassa?

Mitä jos riittäisi, että olet vain sinä, ainutlaatuinen ja sellaisena arvokas, vaikket olisikaan supersankari?

Lue myös:

Pieniä tapoja parantaa elämänlaatua

Kun tuntee kiitollisuutta, on helppo olla onnellinen

Identiteetistä, kulisseista ja aitoudesta

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Continue Reading

Parempi osakkeina kuin sukan varressa: kuuntele podcastini sijoittamisesta ja säästämisestä

Kaupallinen yhteistyö: Nordea

Aloitin sijoittamisen vähän päälle parikymppisenä, mutten silloin oikeastaan ajatellut sijoittavani. Laitoin vain joka kuukausi viisikymppiä sijoitusrahastoon, enkä pohtinut sitä sen enempää. Jossain vaiheessa unohdin koko sijoitukset. Kun sitten ostin asunnon, oli iloinen yllätys huomata, että muutaman tonnin rahastoni oli kasvanut korkoa, ja olin jopa saanut 1200 euroa voittoa. Se oli iso raha silloin, vaikkakin verottaja korjasi taskuunsa osan voitoistani.

Olen nyt sijoittanut rahastoon 15 vuotta. En silti ole kroisos, sillä olen myös tyhjentänyt rahastoni asuntokauppojen yhteydessä. Tällä hetkellä sijoitan joka kuukausi 150 euroa, josta menee muistaakseni 70 prosenttia osakkeisiin ja loput korkorahastoon. Tarkoitukseni on jossain vaiheessa vähän nostaa kuukausisummaa. Sijoitan pitkällä tähtäimellä, eli tällä hetkellä tarkoitukseni ei ole nostaa rahojani edes uuteen asuntoon, vaan annan niiden kasvaa rauhassa korkoa. Toivon ainakin, että näin tulee tapahtumaan.

Rahasto tuo minulle turvaa. Tiedän, että minulla on vararahasto, jos tulee jotain äkillistä. Sitä ei kuitenkaan ole tarkoitettu käytettäväksi kuin oikein tiukassa tilanteessa. Muita yllätyksiä varten minulla on ns. puskurirahasto, joka ei kuitenkaan sijaitse rahastossa, vaan ihan tavallisella säästötilillä. Päätin yrittäjäksi ryhdyttyäni, että siellä pitää aina olla kymppitonni.

Kun tulevaisuudessa muokkaan sijoituksiani, aion varmistaa, että sijoitan varmasti vastuullisesti. Sama asia kiinnosti monia teistäkin, kun kyselin etukäteen, mitä kaikkea haluaisitte tietää sijoittamisesta ja säästämisestä.

Teitä kiinnosti myös muun muassa, miten pienituloinen voi alkaa säästää ja sijoittaa, miten indeksirahasto toimii ja miten osakkeet ja rahastot eroavat. Näistä ja monesta muusta juttelemme Nordean Tanja Erosen kanssa ensimmäisessä Puhutaan rahasta -podcastin jaksossa. Pääset kuuntelemaan sen alta.

Kuuntele podcast tästä!

Kuva: Antti Raatikainen / A-lehdet

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Continue Reading

Mitä menestys on?

Kirjoitin juuri ystävälleni:

Oikeastaan haluaisin vaan juoda skumppaa ja syödä kakkua.

Puhuimme siitä, pitäisikö vapaa-ajalla tehdä jotain merkityksellistä.

Olen tähän liittyen vähän tarkastellut arvojani ja pohtinut, mitä menestys merkitsee minulle. Olen aina arvottanut työn aika korkealle elämässäni ja arvotan edelleen. Yrittäjyys on kuitenkin saanut ymmärtämään entistä selkeämmin, miten tärkeää on olla myös muuta elämää työn vastapainoksi. Se on saanut miettimään rahan ja materian arvoa – ja sitä, mitä niiden tavoitteleminen vaatii: enemmän työtä, vähemmän vapaata.

Vaikka sisälläni asuu myös se henkisyydestä kiinnostunut luontoihminen, olen aina pitänyt kauniista esineistä ja vaatteista. Tunnustaudun siinä mielessä materialistiksi. Olen halunnut ympärilleni ja ylleni kauneutta.

Kysymys onkin siitä, kuinka paljon sitä kauneutta tarvitaan, ja mitä sen haaliminen maksaa. Tuoko se onnea?

Voin kertoa, että onnellisuuteni ei muutu miksikään, oli kaapissani sitten kaksi tai viisi ihanaa neuletta tai astiani parilliset tai parittomat. Lihavoin tämän, jotta sisäistäisin sen sitten, kun materianhimo taas iskee. Ja iskeehän se.

Arvostan koko ajan enemmän asioita, joita ei varsinaisesti rahalla saa. Vapautta, ystäviä, sellaista ihanaa rentoa samalla aallolla olemista jonkun hauskan ihmisen kanssa, kahvittelua ja viinittelyä, hyviä tarinoita ja auringonpaistetta. Olen alkanut epäillä, että ehkä ne ovatkin elämän suurimpia hetkiä, elämän syvintä olemusta.

Ehkä tähän liittyy jokin suurempi muutos sisälläni, jonkinlainen pieni uudestisyntymä. Ehkä se muija, joka tykkäsi ajaa katumaasturilla ja deittaili uratykkejä, on hiipumassa pois. Arvostan kyllä edelleen auton tuomaa vapautta ja työn imua, mutta autoja saa halvemmallakin, eikä niillä uratykeillä koskaan ollut aikaa minulle.

Toki haluaisin tienata hyvin, ja raha tuo elämään huolettomuutta. Ja kyllä: olisi ihanaa olla taloudellisesti riippumaton. Uralla menestyminen tuo myös elämään vauhdin hurmaa ja kiehtovia haasteita.

Mutta jos olisin taloudellisesti riippumaton ja hyvin menestynyt urallani, mutta elämästäni puuttuisi vapautta, ystäviä, sellaista ihanaa rentoa samalla aallolla olemista jonkun hauskan ihmisen kanssa, kahvittelua ja viinittelyä, hyviä tarinoita ja auringonpaistetta, en ehkä olisi kovin onnellinen kuitenkaan.

Olen myös ehkä aina ajatellut, että tahtoisin tehdä elämässäni jotain, joka olisi merkityksellistä muille. Pelastaa maailman, tiedättehän.

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut miettiä, voiko elämän merkityksellisyys löytyä myös lähempää: siitä, että tekee parhaansa läheistensä hyväksi, elää omien arvojensa mukaisesti ja auttaa, kun joku tarvitsee apua. Maailman pelastaminen on hieno tavoite, mutta pirun vaikea yhden ihmisen kannettavaksi. Ja jos siihen peilaa omaa menestystään, niin…

Ehkä hyvä elämä on lopulta ihan vain elämää, josta nauttii.

Sain Embrosélta kristallisetin, joka lupaa menestystä elämään. Siihen kuuluu sitriini, joka tuo vaurautta (kyllä, rahaakin tarvitaan), pyriitti eli katinkulta, joka antaa itsevarmuutta (jep, tulee tarpeeseen), aventuriini, joka lupaa onnea ja hyvää energiaa (hyvää onnea ei ole koskaan liikaa) ja tiikerinsilmä, joka auttaa ottamaan askelia kohti unelmiaan ja taistelemaan omia epäilyksiä vastaan (juu, tärkeä juttu). 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Continue Reading