Ajatuksia eläintuotannosta, maailman tilasta ja kasvomaskeista

Ajattelen, että korona on kaikessa kamaluudessaan muistutus maailman tilasta. Jos ihminen jatkaa luonnon ja eläinten riistämistä, tämä tuskin on viimeinen pandemia, jonka vielä kohtaamme. WWF:n mukaan ”suurin osa tartuntataudeista ja lähes kaikki viimeaikaiset pandemiat ovat peräisin eläimistä.”

Nimikin sen kertoo: sikainfluenssa, lintuinfluenssa…ei pidä unohtaa myöskään esimerkiksi HIV-virusta, joka on alun perin lähtöisin todennäköisesti simpansseista.

Pandemiat tarttuvat eläimistä ihmisiin, koska eläinkunnan tuotteita syödään liikaa (sekä maailman kantokyvyn että ihmisten terveyden kannalta). Siitä seuraa eläinten tehotuotantoa. Kun tuotantoeläimet yritetään pitää terveinä, niille syötetään monissa maissa liikaa antibiootteja. Sen johdosta maailmaan syntyy superbakteereja, joihin antibiootit eivät enää tehoa. Koska tuotantoeläimet tarvitsevat valtavasti ravintoa, luonnonympäristöjä raivataan niiden laitumiksi ja pelloiksi, joilla viljellään enemmän eläinten rehua kuin ihmisravintoa. Näin luonnonvaraisten eläinten elintila pienenee, ja ihmiset kohtaavat myös niitä enemmän. Sekin lisää riskiä, että eläimistä siirtyy tauteja ihmisiin.

Kuten tämä päheä Oikeutta eläimille -nettikaupan maski sanoo:

Tofu never caused a pandemic.

Valtaosa maailman soijasta ei valitettavasti kuitenkaan mene tofuksi tai muuksikaan ihmisravinnoksi, vaan tuotantoeläinten ravinnoksi. Lisäksi se on nimenomaan eläinten rehuksi käytettävä soija, jonka takia raivataan sademetsiä. Suomessa myytävästä tofusta esimerkiksi Jalotofu valmistetaan Euroopassa kasvatetuista soijapavuista. Sademetsää ei siis ole sen tieltä kaadettu.

Sademetsien kaataminen ja luonnonympäristöjen tuhoaminen ylipäätään on johtanut sukupuuttoaaltoon, joka maailmassa on meneillään. Luonnon monimuotoisuus köyhtyy kovaa vauhtia.

Luonto puolestaan on ekosysteemi, jossa jokaisella palikalla on tehtävänsä. Kun yksi palikka poistetaan, ties mitä voi tapahtua. Luonnon monimuotoisuuden köyhtymisestä ei puhuta lainkaan yhtä paljon kuin ilmastonmuutoksesta, mutta se on ihan yhtä paha kriisi ja tulee vaikuttamaan myös ihmiseen. Me kun olemme osa luontoa.

Ja tietenkin eläintuotanto on myös yksi isoista syyllisistä ilmastokriisin takana. Korona on varmaankin aika pikkujuttu verrattuna siihen, mitä on tulossa, jos jotain ei tehdä isosti ja pian.

Niin ja sitten on vielä se syy, miksi itse aikoinaan lopetin lihansyömisen. Pihvi ei ole vain pihvi. Se on kuollutta eläintä, eläintä joka on viettänyt lyhyen elämänsä usein tehdasmaisissa olosuhteissa, ennen kuin se vietiin teuraaksi.

No niin. Siinä huonot uutiset. Tuli vähän tulista tekstiä, mutta näin se nyt vain on.

Hyvät uutiset ovat, että ainakin minä uskon, että suurin osa ihmisistä ei tahdo pahaa luonnolle tai eläimille. Sitä vain helposti unohtaa, mitä lautasella oikeasti on ja mitä se merkitsee (been there, done that…).

En tarkoita, että kaikkien täytyy ryhtyä vegaaneiksi. Mutta jos jokainen vähentäisi eläintuotteiden kulutustaan edes hieman, sekin olisi jo iso juttu. Jos vaikka on tottunut syömään lihaa joka päivä, voi päättää, että syö sitä vain viikonloppuisin. Itse olen lopettanut juuston syömisen kotona ja aion osallistua tammikuussa jälleen Vegaanihaasteeseen.

Lopuksi muistuttelen, miten tärkeää on jaksaa käyttää kasvomaskia, pitää turvavälejä, tavata mahdollisimman vähän ihmisiä, pestä käsiään.

Korona voi olla oireeton. Siksi oireiden puuttuminen ei tarkoita, että koronasta ei tarvitse välittää ja maskin ja muut varotoimet voisi hylätä. Maskia käyttämällä ja vastuullisesti käyttäytymällä suojelee muita ihmisiä taudilta, joka voi olla tappava.

Jaksetaan vielä vähän, niin tästä pandemiasta päästään.

Lopuksi suosittelen vielä katsomaan tämän. Dramaattinen ja koskettava kuvaus maailman tilasta ja ihmisen vaikutuksesta siihen. David Attenborough lupaa kuitenkin, että toivoa on – vaan ei ilman muutoksia.

Continue Reading

Elämästä, dystopioista ja siitä, miten ei koskaan voi tietää

Suunnilleen vuosi sitten lomailin näissä maisemissa. Yritin surffata aamuisin, joogasin iltaisin, join sangriaa ystäväni kanssa ja tuskailin espanjalaista ruokavaliota, joka aiheutti hankaluuksia kasvissyöjälle. Olin juuri tavannut ihanan tyypin Tinderissä ja suurin huoleni oli Kanarian sää, joka ei oikein suosinut.

Tuolloin vuosi sitten en olisi ikinä voinut kuvitellakaan, että maaliskuussa maailman valtaa pandemia ja tämä reissu jää toistaiseksi viimeiseksi ulkomaanmatkakseni, että elämme pian aikaa, jolloin ihmiskontakteja rajoitetaan, lentokoneet jäävät maahan, kasvomaskeista tulee uusi normaali ja menneitä reissuja muistelee haikeana ajatellen, että oli tuollainenkin aika, aika ennen koronaa.

Nykyinen tilanne olisi kuulostanut dystopialeffalta. Ja nyt elämme sitä leffaa.

En myöskään olisi osannut arvata, että vuoden päästä joudun myoomaleikkaukseen, vatsaani tehdään neljä reikää ja toivun sen Tinder-tyypin nojatuolissa katsellen sarjaa shakinpelaajasta (The Queen´s Gambit: ihan parasta, tekee mieli värjätä tukka punaiseksi ja hankkia shakkilauta).

Tämä kaikki on jälleen muistuttanut siitä, että elämässä voi tapahtua ihan mitä tahansa ihan milloin tahansa. Ikinä ei voi tietää, mitä on tulossa.

Samalla se on opettanut kiitollisuutta ja saanut miettimään, miten tärkeää on elää nyt ja etsiä jokaisesta päivästä vähän taikaa. En ole siinä aina kovin hyvä, ihmismieli kun huomaa usein helpommin sen, mikä on pielessä, kuin sen, mikä on hyvin.

Tällaisena harmaana joulukuun päivänä sitä helposti ajattelee, että onpa synkkää.

Mutta sitten, kun on ollut leikkauksessa ja pystyy jälleen kävelemään normaalisti, sitä ajatteleekin:

onpa ihanaa,

kun voin taas kävellä,

eikä sitä synkkää säätä edes huomaa.

Continue Reading

Halutaan: lisää kokemuksia – Luovutaan: ylimääräisestä tavarasta – Hankitaan: tarpeellista ja rakastettavaa

Muistatteko vielä tuon Yalen The Science of Wellbeing -kurssin? Yksi sen hienouksista on se, että asiat, jotka ovat ennen olleet musta tuntuu -juttuja, muuttuvat kurssin edetessä tutkituiksi faktoiksi.

Olen esimerkiksi jo pitkään pohdiskellut sitä, miten tavaran ja vaatteiden haaliminen ei tee kovinkaan onnelliseksi, mutta silti sitä tavaraa ja vaatteita vaan tulee helposti haalineeksi. Miksi? Koska sitä kuvittelee, että ne tavarat ja vaatteet tekevät onnelliseksi – ja sitten sitä joutuu karvaasti pettymään, kun onni ei vain lisäänny, vaikka kaapit pursuavat.

Ihan sama pätee täydellisen kehon, statuksen ja kovan palkan tavoitteluun. Vaikka kroppa olisi ihan tikissä, töissä olisi unelmien titteli ja rahaa olisi kuin roskaa, onnellisuus ei näistä asioista välttämättä kauheasti lisäänny.

Juttu nimittäin menee niin (kurssinkin mukaan), että kaikkeen tottuu. Ja sen jälkeen se ei enää tunnu miltään. Ja sitten haluaa jälleen lisää jotain. Kunnes sen sitten saavuttaa ja siihen kyllästyy. Ei varmaan tarvitse kertoa, että tämä ei ole onnellisuuden resepti.

Näin Black Weekillä (aika hurjaa, että Black Friday onkin nykyään jo kokonainen viikko…) tätä on hyvä pohtia erityisesti tavaranäkökulmasta käsin.

Itse yritän parhaillaan muuttoa suunnitellessani päästä kaikesta turhasta tavarasta eroon, enkä suostu ostamaan yhtään mitään, mitä en rakasta.

En voi sanoa, että muutto on tehnyt minusta minimalistin. Olen henkisesti ollut minimalisti aika kauan. Muutto näyttää kuitenkin konkreettisesti, että hyvät aikomukseni ja henkinen toivetilani eivät aina ihan kohtaa fyysisen todellisuuteni kanssa.

Minulla ei ole järjettömiä määriä vaatteita tai mitään muutakaan roinaa. Mutta minulla on silti vaatteita ja roinaa, joka aiheuttaa  lähinnä ahdistusta, kun mietin, mihin sen tunkisin (=kierrätys, sortti vai mikä?) ja kuinka paljon rahaa ja energiaa sen haalimiseen on mennyt.

Ja vaikka kaapeissani on kaikenlaista turhaa tavaraa ja vaatteita, joita en käytä, aina silti tuntuu, että jotain puuttuu. Seuraus?  Olen välillä tehnyt ihan liikaa töitä, jotta voisin…haalia lisää tavaraa.

Välillä mietin ihan puolitosissani, onko tässä kaikessa yhtään mitään järkeä. Vai voisiko sitä asua halvemmin tai muuttaa vaikka matkailuautoon, alkaa kerätä kokemuksia tavaran sijaan. (Tosin Suomen ilmasto ei ole kauhean suosiollinen tälle suunnitelmalle, mutta kuitenkin…haaveilen myös, että viettäisimme koko kesän veneessä, koska miksi ei?)

Jotta rahani eivät katoaisi turhuuksiin ja minusta tulisi ehkä joskus oikeasti minimalisti, jonka jokainen esine on tarpeellinen ja rakastettu (ideaalielämää, mutta pitäähän ihmisellä olla tavoitteita), olen laatinut itselleni ohjeet uusien vaatteiden hankkimista varten. Mitään muuta en kauheasti osta, mutta näitä ohjeita voitaneen soveltaa myös esimerkiksi sisustukseen sitten, kun se on ajankohtaista.

1 Näytänkö siinä todella hyvältä? Ei ihan kivalta vaan upealta? Sellaiselta, että jos törmään kehen tahansa, olen tyytyväinen asuuni?

2 Näyttääkö se minulta? Ihan sama, miten upealta näytän, jos näytän joltain toiselta, jos vaate ei tunnu omalta.

3 Sopiiko se elämääni? Tämän asian kanssa olen kamppaillut ehkä eniten varsinkin viime aikoina. Nykyelämässäni kun en juurikaan tarvitse kauhean hienoja vaatteita – ja välillä haluaisin tarvita. Yritän siis ostaa vaatteita, joilla on käyttöä Helsingin sääolosuhteissa pandemian jyllätessä.

4 Onko se mukava? Puristaako, kiristääkö, voiko siinä hengittää tai syödä? Olen aika monesti tuskaillut täällä farkkujen suhteen. Omistan tasan yhdet, jotka täyttävät kaikki vaatimukseni. Useimmat ovat vain törkeän epämukavia.

5 Kestääkö se aikaa? Tyylillisesti ja laadullisesti. Vältän ostamasta mitään kauhean trendikästä, joka näyttää hyvältä nyt, muttei enää ensi vuonna. Se tuntuu niin turhalta. Tämän tähden olen myös huomannut, että minun on usein parasta ostaa hyvin yksinkertaisia vaatteita. Ihan jokainen vanha lempivaatteeni on nimittäin erittäin simppeli. Tämä on tietenkin vain minun ajatukseni, joku toinen rakastaa vuodesta toiseen juuri niitä erikoisia vaatteita, jotka minulla jäävät kaappiin.

6 Sopiiko se yhteen muiden vaatteideni kanssa? Ideaalivaatekaappini on kapseli, jossa kaikki vaatteet sopivat yhteen keskenään. Kapselivaatekaappi myös vähentää vaatteiden tarvetta. Ainakin minulle on näet aiemmin käynyt niin, että olen ostanut ihanan vaatteen ja huomannut kotona, että se ei sovi minkään kanssa yhteen. Seuraus? Hankin sille kaverin. Ei hyvä.

7 Onko se vastuullinen? Tämä on hyvin vaikea kysymys. Vastuullisin vaate on nimittäin mielestäni sellainen, jota käyttää niin paljon ja usein, että lopulta se kuluu puhki. Voin ylpeänä kertoa, että omistan tällaisia vaatteita. Lisäksi haluaisin, että vaatteeni olisivat eettisiä: että niitä valmistettaessa ei olisi sorrettu eläimiä eikä ihmisiä, eikä tuhottu ympäristöä. Harva vaate täyttää nämä kaikki vaatimukset.

On esimerkiksi vaatteita, joiden tuotannossa on otettu huomioon ihmiset, muttei ympäristöä tai eläimiä. Tai kaikin tavoin vastuullisia vaatteita, jotka eivät miellytä silmääni ja jäävät siksi kaappiini pölyttymään.

Toisaalta mietin myös, onko joskus parempi ostaa vaikka nahkaa kuin muovia? Käytän villaa. Ja untuvaa. Mutta harkiten, ja tulevaisuudessa toivottavasti entistä harkitummin.

Minulla on esimerkiksi nahkatakki, jota olen käyttänyt hirveästi. Jos se joskus kuluu puhki, en osta uutta tilalle. Siihen asti kuitenkin käytän sitä. Ostan nahkakenkiä hyvin harkiten. Minulla on niitä vain muutamat. Laukkuja en osta ikinä. Minulla on kolme vanhaa ja ne riittänevät aika moneksi vuodeksi eteenpäin.

Turkiksille sanon ehdottoman ei. Myös niin sanotuille eettisille turkiksille ja tekoturkikselle, jota voi luulla aidoksi. Mitä enemmän turkiksia katukuvassa näkyy, sitä hyväksytymmältä ne tuntuvat. On myös hyvä muistaa, että suurin osa aidoista turkiksista menee turkiskauluksiin ja pipojen tupsuihin. Jotta huppuun saataisiin tuo kaunis karvareunus, eläin, jolle turkis kuului, on elänyt häkissä tai se on pyydetty esimerkiksi jalkaraudoilla (case: Canada Goose). En halua olla missään tekemisissä tällaisen eläinrääkkäyksen kanssa, joten turkiksia ei ylläni nähdä.

Villassa pyrin ostamaan mulesing-vapaita tuotteita. Mulesing on menetelmä, jossa lampaan peräaukon ympäriltä leikataan osa ihoa pois ilman kivunlievitystä. Näin vältytään syöpäläisiltä.

Untuvaa ostan hyvin harkiten. Minulla ei ole tällä hetkellä yhtään untuvatuotetta, mutta haaveilen lämpimästä ulkoilutakista, kun ulkoilen kuitenkin 365 päivänä vuodesta. Jos päädyn ostamaan untuvatakin, se on sertifioitua tai kierrätettyä untuvaa. Useimmat ulkoiluvaatemerkit kertovat untuvan alkuperän avoimesti ja käyttävät siis usein esimerkiksi RDS-sertifioitua untuvaa. Jos untuva ei ole sertifioitua, se on voitu repiä irti elävistä linnuista. Tässäkään en halua olla mukana.

8 Tarvitsenko sitä? Kas siinä kysymys. Totuushan on, että pelkästään kehoani lämmittämään en tarvitse yhtään mitään, en edes sitä untuvatakkia. Haluan kuitenkin näyttää kivalta ja tuntea oloni vaatteissani hyväksi niin kehon kuin mielenkin tasolla. Joten siksi tarvitsen joskus jotain uutta.

Jonain päivänä olen ehkä kasvanut tarpeeksi henkisesti tai vaatekaappini on jo täydellinen kapseli, jossa kaikki sopii yhteen ja jossa ei ole mitään turhaa. Silloin en ehkä enää kaipaa uusia vaatteita. Sitä odotellessa noudatan listaani.

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Kuva: Satu Nyström

Continue Reading

Voimat vähissä? Ehkä se ei olekaan stressi tai kaamos, vaan jotain muuta.

Kaupallinen yhteistyö: Terveystalo

Tämä vuodenaika on minulle se kaikkein vaikein. On niin kamalan pimeää, tuntuu kuin eläisi puoliteholla kesään verrattuna.

Tietynlainen väsymys ja alakulo on varmasti aika monelle normaalia näin loppusyksystä, varsinkin nyt, kun on vielä tämä koronakin. On kuitenkin hyvä huomata, että kaikki uupumus ei ole normaalia. Jos oman voimattomuuden syy mietityttää, se kannattaa tutkia.

Aina fyysisen tai henkisen uupumuksen takana ei nimittäin ole stressi, pimeys tai pandemia. Syyllinen saattaa löytyä ihan niin yksinkertaisesta asiasta kuin veriarvoista eli siitä, että elimistö ei voi niin hyvin kuin pitäisi. Siihen taas voi johtaa sairauksien lisäksi esimerkiksi se, jos syö huonosti tai menettää vaikka kuukautisten mukana paljon verta.

Itse suhtauduin aiheeseen ennen aika huolettomasti. Olin väsynyt, jalka ei noussut, hengästyin helposti. Ajattelin kai, että tällainen vain olen, tämä on normaali olotilani. Vasta kun mieleni painui toissa kesänä pohjamutiin, huolestuin. En keksinyt alakulolleni järkevää selitystä ja pelkäsin jo, että olen masentumassa.

Olotila ajoi minut vihdoin verikokeisiin ja fyysisen ja henkisen väsymykseni syy selvisi: rautavarastoni olivat aivan lopussa, ferritiinini oli 9.

Tämän jälkeen en ole enää pitänyt veriarvojen mittausta turhana hifistelynä, vaan olen vähän sitä mieltä, että ne kannattaisi mitata säännöllisesti, vaikkapa kerran vuodessa.

Kävin pari viikkoa sitten Terveystalon Voimat vähissä -mittauksessa. Minulla oli keskikokoinen tutkimuspaketti, joka sisälsi verenkuvan, tulehdusarvojen, vitamiinipuutosten, rautavarojen ja D-vitamiinitason mittaukset. Olin aika innossani, koska paketti sisälsi monia arvoja, joita minulta ei ole koskaan mitattu. Erityisen kiinnostunut olin D-vitamiinista, B12-vitamiinista ja tulehdusarvoista – ja tietenkin siitä ferritiinistä.

D-vitamiini kiinnosti minua, sillä D-vitamiini vaikuttaa vastustuskykyyn. Jos sitä on elimistössä liian vähän, pöpöt siis tarttuvat helposti. Näin flunssakautena ja pandemian jyllätessä hyvä vastustuskyky tuntuu erityisen tärkeältä. Lisäksi D-vitamiini on tärkeää luuston hyvinvoinnille ja ehkäisee osteoporoosia.Tämä on tärkeä juttu meille naisille. D-vitamiini säätelee satojen geenien toimintaa, ja sen puutoksella on yhteys muun muassa diabetekseen, syöpiin, sydän- ja verisuonitauteihin, MS-tautiin, reumaan ja metaboliseen oireyhtymään.

D-vitamiinia saa kesällä auringosta, talvella ravinnosta kuten kalasta, maitotuotteista ja levitteistä. Itse syön sitä purkista syyskuusta maaliskuun loppuun.

No entä ne arvot sitten? D-vitamiinin saanti on riittävää, kun arvo on 75–250 nmol/l. Minun tulokseni oli 91, eli hyvin menee siltä osin.

Lue tästä lisää D-vitamiinin tehtävistä ja merkityksestä.

B12-vitamiini on puolestaan erityisen tärkeä kasvissyöjille ja vegaaneille. Se on elimistölle välttämätön vitamiini, jota saadaan vain eläinkunnan tuotteista. Jos niitä ei syö, B12 pitää ottaa purkista. Muuten voi pitkän ajan kuluessa kehittyä megaloplastinen anemia joka on siis yksi anemian muoto. Pahimmillaan B12-vitamiinin puutos aiheuttaa pysyviä vaurioita hermostolle.

Kaikeksi onneksi nämä tilat eivät kehity nopeasti ja B12 myös varastoituu elimistöön. Jos ruokavalioon ei kuulu lainkaan tai vain vähän eläinkunnantuotteita, sen kanssa on kuitenkin oltava tarkkana. Kasvissyöjien lisäksi puutteesta voivat kärsiä myös ikäihmiset, joilla B12-vitamiinin imeytyminen on heikentynyt. Itse syön kalaa ja kananmunia, mutta otan silti varmuudeksi B12-vitamiinia purkista aina välillä.

Minun B12-vitamiinitasoni oli oikein hyvä, nimittäin 90,4 pmol/l kun sen pitäisi olla vähintään 35 pmol/l.

Lue tästä lisää B12-vitamiinista ja sen tehtävistä.

Tulehdusarvoja mittaa CRP eli C-reaktiivinen proteiini. Se siis kertoo, jyllääkö elimistössä jokin tulehdus: bakteerin tai viruksen aiheuttama eli vaikkapa kunnon flunssa tai korona, tai elimistön hiljainen tulehdus, joka on pirullinen vaiva erittäin monien kansansairauksien taustalla. Näitä ovat esimerkiksi lihavuus, tyypin 2 diabetes ja sydän- ja verisuonisairaudet. Myös masennuksella ja hiljaisella tulehduksella voi olla yhteys.

Minun CRP-arvoni oli 0,18 eli ihan mallillaan.

Viimeiseksi vaan ei vähäisimmäksi se ferritiini. En ole syönyt rautaa sitten kevään, enkä ollut myöskään käynyt yli puoleen vuoteen mittauttamassa ferritiiniä. Vähän jännitti, että mitenköhän on, vaikka oloni olikin ollut oikein hyvä ja jaksavainen.

Ja kyllä se olo ihan oikein kertoi. Ferritiinini oli 59,5, mikä on aivan huima nousu puolentoista vuoden takaiseen 9:ään verrattuna. Myös hemoglobiinini oli oikein hyvä, nimittäin 149. Siitä en kuitenkaan ollut mitenkään huolissani, sillä se oli samaa luokkaa myös silloin, kun rautavarastoni olivat ihan lopussa.

Miksi näin? Sitä ei taida kukaan vielä oikein tietää. Joillekin ihmisille vain kehittyy helpommin raudanpuuteanemia eli tila, jossa myös hemoglobiini painuu alle viitearvojen, kun rautavarastot tyhjenevät. Ja toisille, kuten minulle, näin ei käy. Tämä kuitenkin muistuttaa, että pelkkään hemoglobiiniarvoon ei kannata luottaa. Minun oloni oli silloin toissa kesänä tosi kurja, vaikka hemoglobiinini oli erinomainen. Rautavarastot vain olivat tyhjentyneet.

Lue tästä lisää ferritiinistä ja raudanpuutteesta. 

Voimat vähissä -tutkimukseen pääsee ilman lähetettä. Itse varasin ajan netissä ja ainoa moga tuli tehtyä siinä, että varasin ajan aamupäivälle. Tutkimusta ennen ei nimittäin saa syödä 10-12 tuntiin, eli oli aika nälkäinen aamu. Kävin tutkimuksessa perjantaina aamupäivällä ja ensimmäiset tulokset tulivat vielä samana iltana ja loput viikonlopun aikana. Tosi nopeaa toimintaa siis. Tulokset näkee kätevästi Terveystalon Oma Terveys -sovelluksesta. Kun tutkimustuloksia valmistui, niistä tuli aina ilmoitus puhelimeen.

Minun kaikki tulokseni olivat viitearvojen sisällä, mikä oli tosi kiva tietää. Jos näin ei olisi ollut, niin jatkohoito olisi löytynyt myös Terveystalosta. Luulenpa, että tästä veriarvojen tarkastuksesta voisi tehdä jokavuotisen tavan.

Kuva minusta: Satu Nyström

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Kun pelottaa, mitä jos…

Istun kahden myrskyä pelkäävän koiran välissä sohvalla, kuuntelen Whitney Houstonin joululauluja ja mietin pelkoa, sitä, mitä pelkään ja miksi.

Viime aikoina mieltäni on painanut vanha tuttu mörkö. Se sanoo: mitä jos kaikki karahtaakin? Mitä jos asiat menevät pahasti pieleen?

Koiriani ei sen sijaan huoleta epämääräinen tuleva. Niitä kauhistuttaa ikkunoihin hakkaava sade ja tuuli. Niiden pelko on älytöntä, tiedän sen ja sinä tiedät sen. Koirille se kuitenkin on täyttä totta.

Vaan ehkä vähän samoin toimii toisinaan ihmismieli. Ehkä mitä jos -ajattelu on tavallaan ihmisen versio ikkunoita kolisuttavasta tuulesta. Koiria pelottaa, koska niiden mieli jostain syystä väittää niille, että ikkunoiden räminä on vaarallista. Minun mieleni taas kehittelee menokseni kaikenlaisia tulevaisuuden kauhuskenaarioita.

Kumpikaan näistä peloista ei ole tässä hetkessä toteutunut. Tuuli ei ole vahingoittanut koiriani. Mitä jos ei ole tapahtunut elämässäni.

Ehkä pelkoa myös lisää tämä aika. Katukuvassa näkyvät maskit saavat tuntemaan, että elää dystopiaa, ne tekevät selväksi, että maailmassa on jotain pahasti pielessä. On toki ollut aiemminkin, mutta nyt se näkyy joka päivä konkreettisesti. Se voi saada olon turvattomaksi, pelkäämään koronaa tai pelkäämään, että jotain muuta pahaa tapahtuu.

Olivat asiat miten hullusti tahansa, pelosta käsin eläminen ei silti ole hyvä lähtökohta. Ei koskaan. Pelolle ei saa antaa periksi.

Jos elää peläten, mitä ikävyyksiä tuleva kenties tuo, silloin pelko vie ilon elämästä ja silloin jää helposti paitsi paljosta hyvästä. Silloin ei ehkä uskalla toteuttaa unelmiaan, ottaa riskejä.

Silloin ei elä tätä hetkeä vaan tulevaa. Ahdistus on nimenomaan sitä, että elää jatkuvasti mielessään tulevaisuutta ja on huolissaan, mitä kaikkea voikaan tapahtua. Ja sitten iso osa siitä ei kuitenkaan koskaan tapahdu.

Totuus on, että elämän luonne on epävarma. Eläminen on epävarmaa, mitä vain voi tapahtua milloin tahansa. Mitä vain hyvää tai pahaa. Useinkaan tuo tuleva ei ole meistä kiinni. Tapahtuu, mitä tapahtuu, ja sen kohtaa sitten. Etukäteen murehtimisesta ei ole mitään hyötyä.

Sitä paitsi juuri nyt, juuri tässä hetkessä ainakin minulla on kaikki hyvin, koronasta ja marraskuusta huolimatta. Koiratkin nukahtivat, tuuli tyyntyi.

Asioita, joita olen pelännyt, ajatellut, mitä jos:

metsässä piileksii pahantekijä (sen jälkeen, kun olin katsonut kauhusarjaa)

olen vakavasti sairas (sen jälkeen, kun olin googlaillut liikaa)

purjevene kaatuu ja hukumme kaikki (vaikka tiedän, että purjevene ei kaiketi teknisesti voi kaatua muuten kuin ison aallon voimasta, eikä sellaisia aaltoja ole Suomessa, ainakaan kesäisellä Saaristomerellä)

unohdan lieden päälle tai vesihanan auki ja tapahtuu katastrofi (sen jälkeen, kun luin uutisia tällaisista esimerkeistä)

tietokoneen laturi syttyy yöllä tuleen (luin myös tällaisesta tapauksesta)

saan koronan, kun vastaantuleva lenkkeilijä aivasti kohdallani (maaliskuusta lähtien jokainen pieni yskäisy on tuntunut potentiaaliselta uhalta)

lentokone tipahtaa (sen jälkeen, kun olin luopunut siivistäni, enkä enää pelännyt koneessa lähinnä kuoliaaksi tylsistymistä)

joudun katuojaan, kun olin röyhkeä ja aloin yrittäjäksi (vaikka Suomessa on kaiketi aika epätodennäköistä joutua katuojaan ja sen sijaan aika todennäköistä, että jonkun duunin aina saa)

asuntooni kiemurtelee viemäriä pitkin käärme (ei ehkä  kannattaisi lukea uutisia, näin on oikeasti käynyt)

nukun pommiin sinä aamuna, kun on tärkeä meno tai olen lähdössä lennolle (ihan kuin näin voisi unenlahjoillani käydä, todennäköisempää on, että herään tuntia ennen kellon soittoa)

jään kahden asunnon loukkuun (aina, kun olen ostanut asunnon (x 4) ja edellinen on myymättä)

teen kamalan mogan tai pilaan kaiken vain olemalla itseni (tämä on sitä inhottavaa häpeää, kun vain pelkää olevansa jotenkin riittämätön tai vääränlainen)

kaikki onkin ollut vain hyvää tuuria, eikä omaa ansiotani ollenkaan (huijarisyndroomahan se siellä)

Kuva: Satu Nyström

Continue Reading

Jos haluaa jotain uutta, jostain pitää luopua: koti menee myyntiin

Allekirjoitimme miehen kanssa viikonloppuna esisopimuksen tontin ostosta. Se tarkoittaa, että kunhan rakennuslupa saadaan, tontista tehdään kaupat, ja sille aletaan rakentaa paritaloa. Jänniä aikoja, kiehtovia aikoja ja myös luopumisen aikoja.

Jotta voisin ostaa puolet uudesta paritalosta, nykyinen asunto pitää myydä. Tai ei ehkä olisi ihan pakko, mutta henkinen taloudellinen riskinottokykyni ei siedä kauhean isoa asuntolainaa. Niinpä pidän mieluummin yöuneni kuin asuntoni.

Yhteenmuuttaminen ja uuden kodin ostaminen ovat ihania asioita, mutta tämän rinnalla olen myös kokenut pientä tuskaa siitä, että tämä ensimmäinen itse suunnittelema kotini, tämä mahtava pikku kaksio, joka vielä sijaitsee minulle tosi sopivassa paikassa (lähellä suurta metsää ja lähellä keskustaa, kuten joskus blogin alkuaikoina haaveilin) menee myyntiin. Sitten se ei ole enää turvapaikkani, vaan jonkun toisen koti.

Tämä koti on symboloinut minulle itsenäisyyttä eron ja kaikenlaisten ihmissuhdekiemuroiden keskellä, sitä, että yksinkin voi rakentaa paljon ja kaunista. Pärjään ihan itse ja olen pystynyt hankkimaan asunnon, jossa on harmonista ja hyvä olla. Se on tärkeä tunne, eikä se tietenkään katoa mihinkään, vaikka asunto vaihtaakin omistajaa.

Ja sitten: vaikka täällä on ollut hyvä, niin on täällä ollut myös välillä yksinäistä. Sitä mietin, kun ajattelin, että jätän taakseni sen messinkihanan, korkeat huoneet ja nämä vaaleat sävyt. Saan niiden tilalle toki uusia hanoja sun muuta, uuden turvapaikan jonka rakennamme yhdessä, mutta ennen kaikkea saan sitä, mitä eniten olen kaivannut: rakkautta ja yhteenkuuluvuutta. Sitä, etten ole vain minä, vaan myös osa meitä. Että saan olla koko ajan tuon Tinderistä löytyneen komistuksen kanssa (Tinderistä voi löytyä hyviä juttuja, sanon vaan), eikä tarvitse ravata kahden asunnon väliä. Sillä lopulta koti ei ole rakennus, se on paikka, jonne tuntee kuuluvansa.

Joten seuraava steppi on tosiaan tämän asunnon myyminen. Sen jälkeen muutan väliaikaisesti miehen asuntoon, jota juuri vähän remppaamme, jotta siellä on kiva asua uuden kodin valmistumiseen saakka. Tiedossa on lattian vaihto, kaikkien seinien maalaus ja keittiön ehostus. Pari viikonloppua on jo hurahtanut remppakaaoksessa ja aika monta on vielä edessä, mutta siitä projektista lisää toisella kertaa.

Ja sitten ehkä vuoden päästä tai vähän myöhemmin pääsemme siihen uuteen kotiin. Mutta se onkin sitten jo toinen tarina.

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Loistava marraskuuni

I give myself permission to bloom unapologetically.

Tämä lainaus tuli tänään vastaan Instassa – ja siinä on just oikea asenne tähän hetkeen.

On tämä marraskuu. Korona. Se, kun tekee ehkä mieli hengailla vanhoissa verkkareissa ja lohtuneuleessa, kun eihän kukaan näe kuitenkaan. Vaan juuri niin ei pidä tehdä. Se olisi kuin voitto pimeydelle.

Löydän usein talvisin itseni isoista villapaidoista, ylisuurista takeista ja mustista maihareista, kun kesällä tykkään istuvista mekoista ja nahkatakista. Ihan kuin olisi kaksi minää: kesäminä ja talviminä. Tykkään siitä kesätyypistä enemmän.

Oikeasti nimittäin vihaan koko talvipukeutumista: pipoja, isoja vaatteita, värittömyyttä.

Jotain on muuttunut myös vuosien mittaan, jotain, mille en halua antaa enää yhtään enempää valtaa. Kutsutaan sitä vaikka henkiseksi marraskuuksi:

jossain vaiheessa  aloin pukeutua vähän turhankin mukavuudenhaluisesti, meikata vähemmän ja luovuin jopa hiusten värjäämisestä. Sittemmin siirryin värjäämään niitä ruskeiksi, vaikka aikoinaan olin aina punapää.

Ei näissä jutuissa mitään vikaa sinänsä, mutta kaipaan elämääni kauneutta ja väriä. Vähän glamouria. Nilkkureita maihareiden tilalle, isoja korviksia, vaatteita, jotka korostavat vyötäröä. Kynttilöitä ja leikkokukkia, ylellistä hajuvettä, liian kallista kahvia.

Lupaan itselleni, että tänä vuonna en pue päälleni mitään harmaata, alan jälleen lakata kynsiäni, värjään ehkä hiuksetkin taas punertaviksi, enkä osta enää yhtään ylisuurta vaatetta vaan myyn ne vanhatkin, joissa en tunne oloani hyväksi.

Ihmisellä on lupa loistaa, myös marraskuussa, etenkin marraskuussa. Elämä on liian lyhyt mihinkään muuhun.

Kuva viime syksyltä: Satu Nyström (haluan tuon punaisen tukan takaisin), lainaus Alex Elle

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Mikä auttaisi stressiin ja uniongelmiin? Kuuntele myös podcast!

Kaupallinen yhteistyö: Vida

Olen nukkunut viimeisen viikon aika heikosti. On kai ollut vain liikaa kaikkea, paljon hyvää, mutta myös stressiä.

Näin käy aina välillä. Toivoisin, että olisin ihminen, joka nukkuu aina hyvin, oli päällä millainen stressi tahansa. Vaan ei: kun olen stressaantunut, se näkyy ensimmäisenä unissani. Ja huonot unet tietenkin pahentavat asiaa, sillä väsyneenä kaikki tuntuu aina pahemmalta, maailma kaatuu päälle ja pienetkin vastoinkäymiset ahdistavat.

Uniongelmani alkoivat lentoemäntäaikoinani. Muistan hetkenkin aika tarkkaan. Olin lentänyt vuoden verran aikaerolentoja ja nukkunut ihan makoisasti, missä milloinkin satuin pään tyynyyn painamaan. Sitten tuli kahden yön Hong Kongin -reissu – ja valvoin toisen yön kokonaan.

Sen jälkeen en enää osannut nukkua Aasiassa, ja vähitellen tilanne paheni. Kerran valvoin kolme päivää ja yötä putkeen. En siis nukkunut silmäystäkään. Ensin stressasin Kiinan-lentoa ja pelkäsin, etten nuku siellä. Joten valvoin lentoa edeltävän yön Suomessa. Sitten valvoin siellä Kiinassa, ja kun palasin Suomeen, olin jo niin sekaisin, etten edelleenkään saanut unta.

No, siitäkin selvittiin. Yhdeksän ja puoli vuotta sitten ripustin siivet narikkaan, sain elämääni rytmin ja opin vähitellen taas nukkumaan. Lentoemännän työ oli kuitenkin rikkonut jotain sisälläni, sekoittanut sisäisen kelloni, ja laukaissut herkkäunisuuden minussa – ja siitä en edelleenkään ole päässyt eroon.

Nukun nykyisin pääosin ihan hyvin. Mutta sitten tulee näitä kausia. On stressiä, olen vieraassa paikassa tai vieraassa seurassa. Ja äkkiä en osaakaan enää nukkua.

Uniongelmani ovat nimenomaan sitä laatua, etten saa unta. Ja se tuppaa edelleen aiheuttamaan minulle toisinaan paniikin tunnetta. Noina yön pimeinä tunteina uniongelmani kasvavat vuorien kokoisiksi. En pelkää, että valvon yhden yön. Pelkään, että käy niin kuin lentoemäntäaikoinani, ja unettomuus jää päälle.

Eihän niin yleensä käy. Jos valvoo yhden yön, seuraavana nukkuu yleensä sitten paremmin, koska on vain niin väsynyt ja unipaine kasvaa. Niin minullekin tapahtuu, mutta välillä pelkään silti.

Ja juuri tuo pelko ja stressi on se, joka minua valvottaa. Niinpä stressin suitseminen on se, millä saan kopin myös uniongelmistani.

Nämä keinot auttavat minua nukkumaan hyvin:

Kaikkein tärkeintä on hallita mieltään. Pahinta, mitä uneton voi tehdä, on alkaa stressata nukkumisesta. Media ei oikein auta tässä, kun joka paikassa puhutaan siitä, miten tärkeää olisi nukkua hyvin.

Nukkumisesta on tavallaan tullut taas yksi suoritus muiden joukkoon. Sitä mitataan älylaitteilla ja jokainen tietää, että ihminen tarvitsee 7-9 tuntia unta yössä voidakseen hyvin ja ollakseen se kuuluisa paras versio itsestään.

Vaan mitä, jos ei pysty nukkumaan, vaikka haluaa? Terveys pettää ja mistään ei tule mitään, vai?

Minua helpotti valtavasti, kun tajusin kaksi asiaa. Ensinnäkin uniongelmista kärsivät yleensä tunnolliset ihmiset, jotka yrittävät parhaansa vähän kaikessa. Unettomuus ei kerro ihmisestä mitään huonoa, eikä ole virhe. Se voi vain kertoa, että olet huolehtivaa tyyppiä. Ja sellaiset ihmiset pitävät yleensä muuten hyvää huolta itsestään. Se taas kompensoi unettomia öitä ja vähentää niiden haittoja.

Toisekseen kenenkään terveys ei petä, jos välillä nukkuu huonosti. (Heitin unimittarini romukoppaan, ja stressi nukkumisesta väheni heti.) Se on sitä paitsi ihan normaalia. Iso osa ihmisistä nukkuu välillä huonosti – et siis ole yksin.

Ja oikeastaan se onkin kolmas tärkeä asia ymmärtää: et tosiaan ole yksin. Silloin, kun valvon unettomana, ajattelen niitä kaikkia menestyviä naisia, joiden tiedän kärsivän uniongelmista ja jotka silti pystyvät vaikka mihin. Saan siitä outoa lohtua. Se näyttää, että myös huonoilla unilla voi vetää tosi hyvin.

Neljäs tärkeä juttu on tehdä iltaisin jotain kivaa ja rauhoittavaa. Enkä nyt tarkoita meditointia, vaikka ei siitäkään toki haittaa ole, vaan sitä, että lukee hyvää kirjaa tai katsoo sarjaa, josta tulee hyvä fiilis tai joka auttaa päästämään irti päivän tapahtumista. Kirjan lukeminen sängyssä kuuluu iltarutiiniin, jota olen noudattanut suunnilleen koko elämäni. Hetkeksi toiseen maailmaan uppoutuminen päivän päätteeksi rentouttaa ja rentous on minun unieni kannalta se tärkein juttu.

Viidenneksi on tosi tärkeää väsyttää itsensä päivällä. Jos nukkuu myöhään ja hengailee päivän sohvalla, niin ei ole ihme, jos illalla ei väsytä. Itse ajattelen, että joka päivä olisi hyvä ulkoilla ja liikkua. Sama pätee aivojen käyttämiseen. Sekin väsyttää, mutta sitä ei kannata tehdä kauhean myöhään, sillä se myös aktivoi aivoja ja piristää. Ja sama koskee liikuntaa.

Kuudenneksi on pakko mainita rytmi. Niin tylsältä kuin se ehkä kuulostaakin, säännöllinen unirytmi auttaa nukkumaan paremmin. Menen joka ilta nukkumaan noin 22.30-23 ja herätyskelloni soi joka aamu (myös viikonloppuisin) 7.30. Yleensä tosin herään automaattisesti viimeistään seitsemältä.

Seitsemänneksi käytän kirkasvaloa aamuisin nyt pimeänä vuodenaikana. Se auttaa kehoa pitämään uni- ja valverytmin kunnossa ja tahdistaa sisäistä kelloa. Kirkasvalon käyttäminen aamulla siis piristää päivällä ja väsyttää illalla.

Kahdeksanneksi omien ajatusten ja tunteiden käsittely auttaa stressiin ja uneen. Jos huolet painavat, ne kannattaa jakaa puolisolle, ystävälle tai vaikka terapeutille. Se vain oikeasti auttaa. Jos niitä pyörittelee yksin, ne paisuvat helposti valtaviksi möröiksi. Kirjoitan lisäksi toisinaan päiväkirjaa. Se on hyvin terapeuttista.

Yhdeksänneksi metsä, jooga, meditointi, koirien silittely, hyvän mielen leffa…ne auttavat aina. Metsäkylpy ei ehkä ratkaise ongelmia, mutta se rauhoittaa.

Kymmenenneksi luotan ashwagandhaan. Oikeastaan olen ottanut sitä jo jonkin aikaa parantamaan keskittymiskykyäni.

Sitten juttelin fytonomi ja ravintoasiantuntija Timo Kososen kanssa. Hän työskentelee Vida Kuulas -ravintolisiä valmistavalla Leader Foodsilla ja kertoi, että ashwagandha on adaptogeeni, joka auttaa kehoa ja mieltä sopeutumaan kulloiseenkin tilanteeseen. Se auttaa näin myös stressiin.

Käytänkin Vida Kuulas Ashwagandha Shodenia nyt päivittäin.Se on kasviperäinen ravintolisä ja pakattu ekologiseen pakkaukseen. Siitä vielä lisäplussaa.

Jos uniongelmien ja stressin selättäminen kiinnostaa enemmän, kuuntele alta uusi Lily Talks -jakso, johon haastattelin Timo Kososta aiheesta. 

https://lily-talks.simplecast.com/episodes/stressi-ja-uni

Continue Reading

Kasvissyöjä ja vegaani: Saathan ravinnostasi kaiken tarpeellisen? Kuuntele myös podcast!

Kaupallinen yhteistyö: Vida

Olen ollut kasvissyöjä yhteensä sellaiset parikymmentä vuotta, ja näihin vuosiin on mahtunut monia erilaisia kausia.

Ensimmäisen kerran hylkäsin lihansyönnin yläasteella. Elettiin 1990-luvun puoliväliä, ja kasvisruoka oli kaukana nykyisestä. Espoolaisella yläasteella ei oltu vissiin kuultukaan kasviproteiineista, vaan kasvisruoka oli useimmiten pelkkiä kasviksia kastikkeella.

Jatkoin valitsemallani tiellä kuitenkin sinnikkäästi läpi lukionkin. Olin tullut tulokseen, etten halua syödä eläimiä, joten en syönyt.

Opiskeluaikoina kasvissyönnilleni tapahtui jotain. En ihan muista, että mitä tai miksi, mutta joka tapauksessa söin pari vuotta lihaa. Sitten jätin punaisen lihan, mutta pidin vielä kanan lautasellani. Olin vähän päälle parikymppinen, kun kävin ystäväni kanssa leffassa. Siinä katkaistiin kanalta kaula, ja tuo kana jatkoi juoksemista. Ihmiset nauroivat. Minusta se oli hirveää. Sen jälkeen en syönyt enää kanaakaan.

Minulla on ollut vegaanikausia, mutta ne eivät ole koskaan kestäneet kovin kauan. Osin syynä on ollut mukavuudenhaluni, osin vointini. Olen kokenut, että vegaaninen ruoka ei oikein riitä pitämään minua energisenä. En tietenkään ajattele, ettei vegaaniruoalla voisi voida hyvin, vaan olen yksinkertaisesti liian huoleton ja laiska vegaaniksi: en jaksa kauheasti miettiä syömisiäni ja eri ravintoaineita, vaan yritän syödä perusterveellisesti maalaisjärkeä käyttäen.

Se ei kuitenkaan aina riitä, mistä päästäänkin itse aiheeseen, eli siihen, mitkä ovat olleet omalla kohdallani kasvis- tai vegaaniruokavaliossa kompastuskiviä.

Minulla todettiin aika paha raudanpuute vuoden 2019 kesällä. Varastorautani oli aivan lopussa. Sitä ennen olin ollut hieman huolissani itsestäni: lenkillä tuntui, ettei jalka nouse, joogatunti uuvutti, hengästyin helposti. Oikeasti kuitenkin huolestuin vasta, kun mielialani painui tuona kesänä pohjamutiin.

Olin alakuloinen, viikkoja, kuukausia. Ja se ei ole minulle millään tavalla tyypillistä. Minulle on normaalia stressaantua, menettää yöuneni ja ahdistua. Ei olla surkeana. Toki olen välillä allapäin, mutta en pitkään. Se herätti ja sai minut menemään verikokeisiin. Tiesin, että jotain on hullusti ja että joko selitys löytyy kehostani tai sitten olen masentumassa.

No, raudanpuute se sitten oli, ja kun se korjattiin, palasin taas normaaliksi itsekseni. Tämä raudanpuute-episodi kuitenkin herätti minua aika paljon ja sai ymmärtämään, että on todella tärkeää varmistaa, että saa ruokavaliostaan kaiken tarpeellisen.

Ennen raudanpuutetta olin tosiaan aika rento syömisteni suhteen. Olen se tyyppi, joka eläisi ihan onnellisena avokadoleivillä ja tomaattipastalla, proteiinista viis. En oikeastaan ole koskaan kauheasti tykännyt proteiinista (juu, epäsuosittu mielipide nykyisin), ja siksi se on ollut helppo unohtaa.

Olen aina ollut melko hoikka ja olen aina syönyt isoja annoksia ja usein. Siitä huolimatta minua on vaivannut jatkuva nälkä. Vasta ihan parina viime vuonna olen tajunnut, mistä se on johtunut. Ei mikään uutinen varmaan kovinkaan monelle, mutta: proteiini pitää nälkää. Ja minä en ole ollut kovinkaan kiinnostunut proteiinista. Kun sitten vihdoin taivuin ja lisäsin sitä ruokavaliooni joka aterialle, mitä tapahtui? Se kalvava nälkä katosi.

Proteiini on vain yksi esimerkki siitä, mikä ihmisen ruokavaliossa voi olla pielessä. Protskun, hiilareiden ja rasvojen lisäksi (joiden saanti on aika helppo varmistaa), tarvitsemme myös paljon erilaisia vitamiineja ja kivennäis- ja hivenaineita. Monella on niistä pulaa, oli sitten kasvissyöjä tai ei.

On kuitenkin pari vitamiinia, joista erityisesti kasvissyöjän kannattaa tuon raudan lisäksi olla erityisen tarkkana. Ne ovat B12 ja D.

B12-vitamiinia saa ainoastaan eläinkunnan tuotteista. Sitä on toki lisättynä moniin kasvisvalmisteisiin, kuten vaikka kaurajuomiin. Mutta luonnostaan sitä ei kasvikunnan tuotteissa ole. Siksi jokaisen vegaanin pitää varmistaa, että saa sitä tarpeellisen määrän. Jos sitä uupuu ravinnosta pitkään, se voi nimittäin johtaa megaloplastiseen anemiaan ja hermosto-oireisiin. B12 on siis välttämätön ihmiselle.

D-vitamiinilisää suositellaan ihan yleisesti suomalaisille talvisaikaan. Aurinkoisena vuodenaikana sen päälähde on auringonvalo, mutta sitähän ei paljon Suomen talvessa näy. Lisäksi hyviä D-vitamiininlähteitä ovat esimerkiksi kala ja vitaminoidut tuotteet. Jos ei syö näitä, D-vitamiinista voi tulla helposti pulaa. D-vitamiininpuutos taas heikentää vastustuskykyä ja altistaa osteoporoosille. Lisäksi se on liitetty moniin muihin sairauksiin, kuten masennukseen.

Itse en ole aikoihin ollut vegaani, mutta syön hyvin kasvispainotteisesti. Ehkä noin 90 prosenttia ruokavaliostani on siis kasvikunnan tuotteita, mutta lisäksi syön kalaa, jonkin verran kananmunia ja silloin tällöin juustoa. Jotta saisin ruokavaliostani varmasti kaiken tarpeellisen, otan monivitamiinia, rautaa ja D-vitamiinia purkista. Lisäksi käytän välillä B12-vitamiinia varmuuden vuoksi.

Vida Kuulas Monivitamiini Panmol on minun tilanteeseeni tosi näppärä tuote, sillä saan siitä rautaa lukuun ottamatta kaikki nämä vitamiinit. Lisäksi se on kasviperäinen, ja sen D-vitamiinikin saadaan kvinoasta.

Lisäplussaa siitä, että Vida Kuulas -tuotteet on pakattu ekologiseen pakkaukseen. Vida Kuulas tahtoo taistella merten muoviongelmaa vastaan, ja tästä syystä pakkausmateriaaliksi valikoitui Sulapac® -materiaali, joka koostuu puusta ja kasvipohjaisista sidosaineista. Kaiken lisäksi pakkaus vielä näyttääkin hyvältä!

Jos aihe kiinnostaa syvemmin, kuuntele alta uusi Lily Talks -jakso. Haastattelin siihen aiheesta fytonomia ja ravintoasiantuntijaa Timo Kososta Vida Kuulas -ravintolisiä valmistavalta Leader Foodsilta. Hän on pitkän linjan ravitsemus- ja ravintolisäexpertti, joka kertoo tässä podcastissa aiheesta syvällisemmin. 

https://lily-talks.simplecast.com/episodes/kasvissyonti-ja-vegaaninen-ruokavalio

Kuva: Satu Nyström

Continue Reading

Ärsytyksen aiheita vaatteisiin, laihoihin malleihin, kehonkuvaan ja erityisesti farkkuihin liittyen

Näinä aikoina, kun ei hirveästi huvita lähteä maski naamalla vaatekauppohin farkkuja sovittelemaan, olisi aika kiva, jos voisi nähdä nettikauppojen vaatteet erilaisten vartaloiden päällä. Oikeastaan samaa toivon myös naistenlehtien muotijutuilta.

Suurinta osaa vaatteistahan esittelee aina se sama naistyyppi: pitkä, laiha ja usein vielä aika kapea. Yritä siinä sitten miettiä, miltähän nuo farkut näyttävät omissa jaloissasi ja erityisesti oman lantiosi ympärillä. Suurin osa naisista ei myöskään todellakaan edusta kyseistä vartalotyyppiä, joten eikö olisi aika paljon palvelevampaa (ja 2020-lukulaista) näyttää vaatteet eri mallisten naisten päällä? Tulisi varmaan myös aika paljon vähemmän palautuksia ja hutiostoksia, kun ne netissä täydelliset farkut eivät näyttäneetkään ihan samalta omissa jaloissasi. Maailma ja itsetunto kiittäisivät.

Olen miettinyt vaateasioita muutenkin. Nimittäin korkeita korkoja, tiukkoja farkkuja ja kaarituellisia rintaliivejä. Kolme vaatekappaletta, joita ennen käytin ja nykyään harvoin. Ne ovat niin kauhean epämukavia. On vaikea kuvitella, että yksikään mies suostuisi pukeutumaan moisiin, mutta kehon kurittaminen ja sullominen ja muotoileminen tuntuu edelleen olevan osa naisten muotia, vaikka korseteista ja typistetyistä jaloista onkin historian saatossa päästy. Jotain sentään. (Ymmärrän toki, että joillain rinnoilla kaarituet ovat hyvin tarpeelliset, mutta omani eivät kuulu joukkoon vaan viihtyvät mainiosti braleteissa, joihin olen vallan rakastunut.)

Vähän tähän liittyen olen tuskaillut farkkuvarastoni kanssa, kuten joka syksy. Oikeasti pukeutuisin mieluiten aina hameisiin, mekkoihin, haalareihin tai ilmaviin löysiin housuihin, koska se on niin helppoa ja kroppani sopii niihin parhaiten, mutta Suomen ilmasto tekee siitä hieman haastavaa. Joten siksi kävin läpi farkkujani ja huomasin, etten ole laihtunut kesän aikana yhtään (ei ollut kyllä tarkoituskaan). Kapeat farkkuni ovat siis edelleen ihan yhtä epämukavia kuin keväällä, jolloin viimeksi tapasimme, ihme kyllä ne eivät ole muuttuneet mukavammiksi näiden kuukausien aikana. Jotain tarttis tehdä – ehkä siirtyä toiseen malliin tai isompaan kokoon…

Mitä tahdoin tällä kaikella sanoa? Ehkä sen, että joissain naisten vaatteissa ei ole yhtään mitään järkeä. Järkeä ei ole siinä, että niitä esitellään meille langanlaihojen ihmisten yllä, ei siinä, että osa niistä ovat lähinnä kehon kuritusvälineitä, eikä siinä, että sullomme itsemme liian pieniin tai väärän mallisiin vaatteisiin.

Peräänkuulutankin mukavuutta ja vaatteiden pukemista tavallisen kokoisten mallien päälle. Juu, ehkä vaatteet eivät sitten näytä yhtä hyvältä, mutta sitten pitää suunnitella vaatteita, jotka näyttävät. Jos meille jatkuvasti myydään asuja, jotka on tarkoitettu näyttämään hyviltä lähinnä hyvin laihojen naisten päällä, niin ei ihme, että niin moni tuskailee vaatekaappinsa kanssa eikä löydä omalle kropalleen sopivaa päällepantavaa. Ei ihme, että niin moni sairastuu syömishäiriöön tai ainakin laihduttaa jatkuvasti.

Olen konmarittanut vaatekaappiani ja kotiani muutenkin nyt aika urakalla. Ja olen huomannut, että oikeasti käytän todella harvoja vaatteita, mutta niitä sitten käytänkin. Minulla on vuosia vanhoja neuleita, jotka eivät ole kaiketi enää oikein trendikkäitä, mutta niin mukavia ja näyttävät hyvältä ylläni. Ja sitten käytän niitä ainoita mukavia farkkuja, jotka ovat vähän isot ja mallia mutsi, mutta jotka eivät purista mistään. Ja sitä mustaa t-paitaa, johon on jo hiutunut reikä, toista uutta valkoista mutta saman mallista, niitä tanktoppeja, jotka ostin ainakin yhdeksän vuotta sitten Nykistä, sitä yhtä silkkistä myös, kesällä niitä paria lempimekkoa ja hametta. Haalareita. Niitä rakastan. Kun yhdet Converset kuluvat puhki, ostan tilalle uudet täsmälleen samanlaiset. On ainakin kolmas pari jo menossa. Talvella siirryn maihareihin, on niilläkin jo muutama talvi ikää.

Käytän siis lähinnä tosi helppoja, simppeleitä ja mukavia vaatteita. Muut aiheuttavat lähinnä ahdistusta a) epämukavuuden tähden b) siksi, etten käytä niitä ja maailma tuhoutuu ja rahaakin meni taas turhaan c) siksi, että elän elämää, jossa ei tarvita kovin hienoja vaatteita kovinkaan usein (Olen jopa joskus miettinyt, että pitäisikö lähteä johonkin ihmisten ilmoille, jotta vaatteeni pääsisivät ulkoilemaan. Kreisiä? Jep.).

Homman opetus? Osta vähemmän ja vain niitä, joista ajattelet Hell Yes: näytän tässä tosi hyvältä ja itseltäni. Älä osta vaatteita kuvitteelliseen elämään vaan siihen, jota oikeasti elät. Lopuksi vaan ei vähäisimmäksi – osta mukavia vaatteita, jotka sopivat omalle kropallesi, joihin mahdut oikeasti ja joissa et joudu ajattelemaan, että olisinpa vähän laihempi.

Kuvat ovat vuoden takaa ja niissä ovat nuo ainoat mukavat farkkuni eli mutsit. Tällaiset kun löytäisin jostain mustana. Näistä kuvista näkee myös millainen kroppani on: alakroppani on kokoa suurempi kuin yläkroppani. Asia, jonka hyväksymiseen minulla meni vuosia ja vuosia aikaa ja jonka tähden aikoinaan laihdutin kroonisesti, kehitin itselleni jonkinlaisen syömishäiriön, ja treenasin hulluna. Sen seurauksena laihduin normaalipainon alarajalle, kuukautiseni katosivat ja rintani pienenivät. Reidet eivät juurikaan kaventuneet. 

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading