Ihan tavallisista päivistä

Päivä, jona Nana joutui sairaalaan, oli ihan tavallinen päivä. Olin aika kiireinen, ehkä vähän stressaantunut töistä. Huomasin vasta illalla, että jokin on pielessä.

Olen kirjoittanut näiden vuosien aikana monesti, että mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa. Myös sellaisena ihan tavallisena päivänä.

Juuri siksi kannattaa elää mahdollisimman paljon just nyt, ei sitten joskus, ei sitten, kun on enemmän aikaa, enemmän rahaa, enemmän jotain.

Se mystinen huominen, jossa kaikki on paremmin ja jossa ehtii tehdä niitä asioita, joita oikeasti haluaa tehdä, ei nimittäin välttämättä koskaan koita.

En tarkoita olla pessimistinen tai maalailla ikäviä tulevaisuudenkuvia, mutta juuri näin se on.

Eilenkin oli ihan tavallinen päivä. Istuimme isäni kanssa vanhan mökkimme pihamaalla, joimme teetä ja söimme isän mukanaan tuomaa kaupan marjapiirakkaa. Hän sanoi viisaasti: ”En mieti tulevaisuutta.”

Ja miksi sitä niin miettimäänkään, kun oli aurinkoa, huhtikuinen lämpöaalto, piirakkaa ja lämmintä juomaa. Tuollaisina hetkinä kaikki kun on hyvin, juuri siinä, juuri silloin.

Olen jälleen aika kiireiden töiden puolesta. Se on hyvä juttu, ja työ antaa paljon, mutta se ei ole kaikki.

Siksi pyrin pitämään työmääräni aina sellaisena, että voin sulkea koneen viimeistään viideltä ja suunnata jonnekin elämään. Niin, että olisi niitä tarinoita kerrottavana sitten bebe-leivoksilla herkuttelevalla mummona – tai tietäisi eläneensä, vaikka aika loppuisi aiemmin.

Koskaan, kun ei voi tietää. Sanotaan, että kuolemanpelko on elämättömän elämän pelkoa. Ja siihen voi jokainen vaikuttaa, elää mahdollisimman paljon ja aidosti, omannäköisesti.

Nanan aika loppui aiemmin, kun mihin olin valmistautunut. Lohduttavaa kuitenkin on se, että meillä oli monia yhteisiä seikkailuja ja vaikka oma mieleni saattoi vaellella ja märehtiä turhia, Nana eli täysillä ja aina tässä.

Se on hyvä tavoite.

Kuva on viimekesäiseltä purjehdusseikkailultamme. Se oli niitä juttuja, jotka muistaa varmasti aina.

Continue Reading

Kuolemasta, koirista ja elämästä

Nana 20.11.2011-1.4.2021

Se taisi olla Glennon Doyle (pahoittelut Glennon, jos se oli joku muu), joka kirjoitti jotenkin näin: 

Elämässä on asioita, joiden vuoksi olen valinnut kärsiä. Lemmikin kuolema on yksi niistä.

Jokainen, joka ottaa lemmikin, joutuu hyväksymään, että tulee aikanaan kohtaamaan sen kuoleman ja kärsimään. Se on hinta, jonka lemmikeistä joutuu maksamaan. Mutta me ihmiset otamme silti lemmikkejä, sillä niiden mukana tulee niin paljon rakkautta, niin paljon elämää. Ilman pimeyttä ei ole valoakaan. 

Koirani Nana kuoli, ja olen vieläkin shokissa siitä. Välillä olen melko normaali, välillä suru ja syyllisyys hyökyvät ylitseni. Nana kuoli hyvin yllättäen, en osannut varautua siihen, sillä en ymmärtänyt, että se oli sairas. Siitä tämä kalvava syyllisyys.

En ymmärtänyt, sillä Nana oli aina valon lapsi. Sanoin siitä usein, että se on varmaan aika tyytyväinen koira. Se näytti onnelliselta, joten en osannut olla huolissani. 

Luulen, että ihan loppuaikoihin asti se elikin hyvää elämää, se osasi nauttia jokaisesta päivästään, eikä se murehtinut ja märehtinyt kaikkea, kuten me ihmiset. Siinä koirat ovat onnekkaita. Ne osaavat elää.

Kuten ystäväni sanoi uutisen kuultuaan: Meillä jokaisella on täällä rajattu aika ja se kannattaa käyttää oikein ja hyvin.

Eläessä olisi tavallaan hyvä ajatella vähän enemmän kuolemaa. Niin osaisi ehkä arvostaa enemmän elämää ja sitä kaikkea, mitä on. Näkisi hyvän ja ymmärtäisi, miten pieniä monet murheet oikeasti ovat. Heräisi siihen, mikä oikeasti on tärkeää.

Nana haukkui paljon, kovaa ja kimeästi. Se pelkäsi monia ääniä ja piti hereillä öisin. Sen turkki takkuuntui helposti ja sen hengitys vähän haisi.

Nana oli aina lähelläni, siellä missä minäkin. Se oli hellä, pörröinen ja uskollinen ja sitä sai halia. Sitä pystyi pitämään vapaana melkein missä vain, koska se ei olisi koskaan karannut, ja se totteli kuin unelma. Se oli ystäväni, enkä ollut siksi koskaan yksin.

Rakastin sitä hyvin paljon ja rakastan edelleen. Siinä on toinen asia, minkä Nana opetti. Meillä jokaisella on omat hyvät ja huonot puolemme. Täällä ei tarvitse olla täydellinen ollakseen arvokas ja rakastettu.

Tämä nykymaailman meno on välillä niin hirveän kylmää ja pinnallista. Ei ole mikään ihme, että niin moni tuntee riittämättömyyttä, pelkää, ettei kelpaa. Mutta oikeasti siihen kelpaamisen ei tarvita mitään. Ei muuta kuin se, että on.

Vain on.

Vaikka nyt suru ja ikävä on pohjaton, olen hyvin kiitollinen, että sain Nanan elämääni yhdeksäksi vuodeksi. Se oli täyttä rakkautta ja sitä se myös opetti ja jätti jälkeensä. Lopulta vain se merkitsee: että löytää rakkautta ja rakastaa. 

Ymmärrän Glennon Doylea. Jos haluaa välttyä kaikelta kärsimykseltä, ei voi koskaan kokea täyttä rakkautta. Valitsisin näin uudestaan.

Continue Reading

Ristiriidoista, määrittelyistä ja täydellisyyden tavoittelusta

Se, kun toisaalta haluaa oman talon ja puutarhan – ja toisaalta tahtoisi asua kesän veneessä tai kokeilla matkailuautoelämää.

Se, kun nauttii freelancerin vapaudesta ja kaipaa silti joskus paikkaa, minne mennä aamuisin.

Se, kun tavallaan haluaisi syödä vegaanisesti, mutta samaan aikaan himoitsee raakaa kalaa ja kananmunia, eikä halua olla vaivaksi muille.

Se, kun tahtoisi asua luonnon rauhassa, mutta välillä haaveilee kakluunillisesta töölöläisasunnosta.

Se, kun ehkä toivoisi lasta ja sitten samalla miettii, että nykyinen elämä on ihanan mukavaa ja helppoa.

Se, kun tahtoo seikkailuja – mutta niille lähteminen tuntuu vähän rasittavalta.

Se, kun matkustaisi mielellään junalla, mutta on kiireinen, ja valitsee siksi kuitenkin lentokoneen.

Se, kun on yhtenä päivänä onnellinen ja seuraavana turhautunut.

Se, kun haluaisi pukeutua vastuullisiin vaatteisiin, mutta löytää kauneimmat asut usein ihan tavallisista putiikeista.

Se, kun ei oikeastaan usko rahan tuovan onnea, mutta tavoittelee sitä vähän silti.

Se, kun tahtoisi olla huoleton joogamuija ja samalla miettii, miten sijoittaisi rahansa.

Se, kun haluaisi säästää kakun ja syödä sen.

Toivoisin välillä, että olisin selkeämpi ihminen. Sellainen, joka ei ole kuin monta ihmistä yksissä nahoissa. Sellainen, jolla on selkeät, vakaat päämäärät, ja jonka mieli ei vaihtele päivästä, kuun ajasta tai ties mistä tähtien asennosta johtuen. Sellainen, joka alkaa vegaaniksi, jos niin päättää, ja pysyy sitten tuossa päätöksessään. Sellainen, joka olisi tiennyt jo lukiossa, mitä tahtoo aikuisena tehdä ja olisi sitten seurannut tuota tietoaan.

Vaan en ole sellainen. Ehkä se on yksi niistä asioista, joiden kanssa joudun tässä elämässä tekemään rauhan. Olen ristiriitainen ja vaikeasti määriteltävä ja muottiinmahtumaton, ja tulen luultavasti aina olemaan.

Kritisoin tuossa jokin aika sitten Jonathan Safran Foeria ja hänen uutta We are the Weather -kirjaansa, jota en ole edelleenkään saanut luettua loppuun. Hermostuin tyyppiin, koska olen lukenut myös hänen edellisen kirjansa nimeltään Eating Animals. Ensimmäisessä kirjassa Safran Foer luopuu eläinten syömisestä. Ja sitten joitakin vuosia myöhemmin hän kirjoittaa uuden kirjan (sen Weatherin), jossa tuskailee sitä, miten vaikea hänen on olla syömättä lihaa.

Tekopyhä tyyppi? Vai ärsyttääkö hän minua niin paljon ehkä sittenkin siksi, että olemme aika samanlaisia? Aikeemme ovat puhtaat ja hyvät, mutta toteutus vähän ontuu. Elämä ja ristiriidat tulevat väliin.

Mediassa ja somessa saavat usein näkyvyyttä ihmiset, jotka ovat ihan täysillä yhden asian puolesta. On kiinnostavaa, jos joku vaikka omistautuu ilmastonmuutoksen torjumiseen ja alkaa syödä itse kasvattamiaan juureksia, kulkee pyörällä kesät talvet ja ottaa pelkkiä kylmiä suihkuja, jottei tuhlaisi energiaa.

Ihailen näitä ihmisiä, mutten oikein samaistu. Olen yhtenä päivänä innoissani ilmastonmuutoksen torjumisesta ja seuraavana uppoudun suunnittelemaan kotimme sisustusta ja napostelen siinä samalla sushia. Minun on vaikea antaa yhdelle asialle kaikkeni, ja se välillä ärsyttää ja hävettääkin.

Toisaalta ajattelen, että tämä tietynlainen ailahtelevuuteni on myös rikkaus. Olen kiinnostunut monista asioista ja se on myös näkynyt elämässäni: oikeastaan tuntuu, että olen elänyt jo monta erilaista elämää.

Lisäksi tahdon taistella sitä ajatusta vastaan, että asiat on tehtävä joko täydellisesti tai ei ollenkaan. Se on kamalan raskas ajattelutapa, koska harva meistä jaksaa tehdä asioista aina hyvin. Lisäksi se lannistaa. Jos esimerkiksi vastuullinen elämäntapa tarkoittaa, ettei saa koskaan lipsua siitä, niin kuinka moni todella haluaa ryhtyä moiseen?

Uskon 80/20 -ajatteluun aika monessa. Jos syö useimmiten terveellisesti, välillä voi herkutella. Ei ole niin väliä, jos syö lomalla juustoa vaikka joka päivä, jos arkena välttelee sitä. On parempi lentää kerran vuodessa kuin joka kuukausi.

Ehkä koko ajatus siitä, että on ristiriitainen tai ei tee tarpeeksi johtuu osin siitä, että on määritellyt itsensä tai tavoitteensa liian tiukasti. Ihminen nyt on usein aika monimuotoinen, sotkuinen, epämääräinen ja keskeneräinen olento.

Ehkä on ihan ok olla joogaava yksityisyrittäjä, jolla on sijoituksia, joka elää kuukauden pari kesästä nomadielämää ja loput vuodesta pysyy omistusasunnossaan, ihminen, joka syö paljon kasvisruokaa mutta vähän muutakin, tyyppi joka kaipaa sekä vapautta että turvaa, seikkailuja ja kotia.

Ehkä ei vain pidä yrittää tunkea itseään mihinkään muottiin, vaan olla juuri niin ristiriitainen kuin on, unohtaa täydellisyyden tavoittelu ja tehdä parhaansa, mitä sitten tekeekin. Jos jokainen tekisi sen, maailma olisi jo aika erilainen paikka.

Kuva Zoltan Tasi / Unsplash

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Continue Reading

Levottomuudesta eli ajatuksia iästä ja kriiseistä

Se tunne, kun kaikki on hyvin, mutta kaipaisi jotain, jonka eteen ponnistella, jotain josta innostua täysillä. Kun on jo saavuttanut elämässään aika paljon, eikä oikein tiedä, mihin suuntaisi seuraavaksi. Ehkä joskus sitä ajattelee, että tässäkö tämä nyt on?

Haastattelin muutama vuosi sitten Terveystalon johtavaa psykologia Tuija Turusta Lily Talksin jaksoon, jossa puhuimme nuorten naisten uupumuksesta. Turunen sanoi, että elämässä tulee tietyin väliajoin herkkyyskausia, portteja, jolloin saattaa miettiä elämäänsä tavallista enemmän ja pohtia, onko suunta oikea. Ne kuuluisat seitsemän vuoden kriisit (tosin Turunen ei tykännyt kutsua niitä kriiseiksi vaan oman itsen löytämiseksi uudelleen).

Tämä ikä lienee yksi niistä porteista. Kun on tavallaan vielä nuori, mutta ei sitten kuitenkaan. Kun on toteuttanut monia unelmiaan, eikä tiedä, mistä unelmoisi seuraavaksi. Kun vanhat intohimon kohteet eivät enää ihan sytytä. Kun elämä on monella tavalla aika pitkälti valmis: on asuntolainat, hyvät työpaikat, parisuhde. Omasta listastani puuttuvat lapset, ja se on ristiriitainen ajatus. Toisaalta se elämänvaihe voi olla vielä edessä, mikä ehkä lykkää elämän valmistumista (ja siitä seuraavaa kriisiä). Toisaalta se, ettei minulla ole lapsia varmaan pahentaa tätä nykyistä olotilaani.

Antakaas kun selitän. Kun olin sinkku ja deittailin, kävin vuodesta toiseen Flow-festareilla tai tilitin miessotkujani ystävilleni, tunsin oloni välillä melko typeräksi. Koin, että elin jollain kieroutuneella tavalla samaa elämänvaihetta kuin parikymppisenä – tai samaa elämänvaihetta kuin parikymppiset elävät. Kuin nuoruus jatkuisi vain yhä edelleen. Sama tunne tulee, kun menee jouluksi vanhempien luo. On edelleen se lapsi – vaikkei olekaan.

Ja sitten katsoo peiliin ja näkee hienoja uurteita silmien ympärillä ja entistä kapeammat kasvot ja sitä tajuaa, ettei ole enää ihan niin nuori kuitenkaan. Ja ettei ole kovinkaan kiinnostunut näyttäytymään Flow’ssa tai hipsteribaareissa tai kissanristiäisissä tai Instagramissa. Että sitä mieluummin kasvattaisi omaa puutarhaa ja syventyisi johonkin merkitykselliseen (kun vain keksisi, että mihin).

Ehkä tuo tarve tehdä jotain merkityksellistä on myös osin tämän aikamme tuote. Kun voi olla ihan mitä tahansa, sitä helposti ajattelee, että tämä elämä pitäisi käyttää jotenkin hyvin. Tehdä maailmasta parempi. Tuottaa olemassaolollaan merkitystä muille.

Tämä ajatus mielessäni olen harkinnut liittymistä öljyntorjuntajoukkoihin (ihan kiva ja ylevä ajatus, mutta koska joukkoja tarvitaan lähinnä öljyonnettomuuden sattuessa, en tiedä, riittäisikö se tuomaan merkitystä elämääni), alkaa vierailla koirani kanssa muistisairaiden vanhusten luona (kävimme Kaverikoira-kurssinkin, mutta kävi ilmi, että koira pelkää vanhainkotien liukkaita lattioita ja tärisee jossain nurkassa kauhuissaan) tai hankkia vapaaehtoistyön jostain eläinsuojelujärjestöstä (en pysty, koska olen siihen liian herkkä ja surisin vain jatkuvasti eläinraukkojen kohtaloita, ei kovin hyödyllistä kenellekään).

En siis ole päässyt kauhean pitkälle tämän vapaaehtoistyön kanssa. Muistanette, että kävin kesällä Yalen yliopiston Science of wellbeing -kurssin? Siinä professori Laurie Santos neuvoo, miten voisi olla omassa elämässään onnellinen. Yksi asia, jolla omaa onnellisuutta on lisätä, on tehdä muut onnelliseksi, auttaa muita.

Juuri tähän perustuu intoni alkaa tehdä jotain vapaaehtoistyötä. Muiden auttamisesta kun nyt vain tulee hyvä mieli. Se ei kuitenkaan välttämättä ihan riitä. Olin aikoinaan lentoemäntä. Se työ on pelkkää muiden auttamista – enkä ollut onnellinen.

Syy? En käyttänyt työssä lahjojani, joten en ollut tyytyväinen. Filosofi Frank Martela kirjoittaa Valonöörit-kirjassaan, että merkityksellisyys syntyy neljästä psykologisesta perustarpeesta. Ne ovat:

Läheisyys, joka tarkoittaa kokemusta yhteenkuuluvuudesta ja yhteyden kokemisesta muihin ihmisiin.

Hyväntekeminen eli se, että tuntee tuottavansa maailmaan jotain arvokasta.

Kyvykkyys eli tunne siitä, että osaa hommansa. Martelan sanoin: Nautimme sellaisesta tekemisestä, jossa koemme olevamme taitavia.

Vapaaehtoisuus, joka tarkoittaa, että kokee asian omakseen ja on vapaa toteuttamaan itseään ja tekemään asioita, joista on kiinnostunut.

Tämän takia lentoemännän työ ei ollut minua varten. Lentokoneessa ei ollut yhteisöä, koska miehistö vaihtui joka lennolla. Autoin työssäni matkustajia, mutta en saanut käyttää työssä lahjojani ja tehdä asioita, joista olin kiinnostunut.

Mistä päästään nykyiseen työhöni. Se ei ehkä ole maailman pelastamista, mutta ajattelen kuitenkin, että siitä on usein hyötyä muille. Kirjoitan terveydestä ja vastuullisuusaiheista, kerron kiehtovien ihmisten tarinoita ja autan naisia monenlaisissa pulmissa kuten siinä, mikä kasvovoide pelastaa ihon pakkasella tai miten suhtautua ikääntymiseen.

Teen esimerkiksi parhaillaan juttusarjaa, jossa kiinnostavat naiset kertovat, miten he ovat löytäneet itsensä ja oman voimansa. Aivan mahtava sarja! Olen jokaisen haastattelun jälkeen innoissani siitä, miten hyviä ajatuksia näillä naisilla on ja siitä, että saan jakaa ne muille.

Tämän koen merkitykselliseksi. Saan käyttää lahjojani, kirjoitan asioista, joista olen kiinnostunut, ja tunnen tekeväni hyvää maailmalle (ne vapaaehtoisuuden, hyväntekemisen ja kyvykkyyden tarpeet).

Jos kaipaan elämääni lisää merkitystä, voin siis esimerkiksi keskittyä kirjoittamaan enemmän aiheista, jotka koen tärkeiksi sekä kiinnostaviksi ja joista kirjoittaminen auttaa muita. Se voi olla kannaltani järkevämpää kuin liittyä öljyntorjuntajoukkoihin. Jokaisen nimittäin kannattaisi käyttää täällä niitä lahjoja, joita juuri hänelle on suotu.

Ehkä elämän merkityksellisyyttä voi siis lähteä etsimään menemällä vähän itseensä ja pohtimalla noita Martelan esittämiä psykologisia perustarpeita. Mihin tuntee kuuluvansa? Missä on hyvä? Ketkä ovat tärkeät ihmiset? Miten voi tehdä hyvää tässä maailmassa? Mistä on kiinnostunut?

Siinä voi auttaa myös se, että miettii, missä ja kenen kanssa tuntee itsensä eniten itsekseen ja kokonaiseksi (läheisyyden ja kuulumisen tarve).

Niitä voivat olla sellaiset asiat, kuten nyt vaikka Suokin vierasvenesatama heinäkuun lopulla tai eväsretki lumiseen metsään helmikuussa tai puiden välissä etenevä hiihtolatu samaan aikaan, kun talvinen aurinko värjää taivaan vaaleanpunaiseksi. Se kun kirjoittaa. Kuuntelee hyvää musaa. Katsoo kainalossa Mad Meniä omassa kainalossa koiran pehmeä kuono. Se, kun lukee pitkästä aikaa fantasiaromaania, eikä malta lopettaa.

Sellaisina hetkinä ei tarvitse pohtia merkityksellisyyttä tai onnellisuutta vaan voi vain elää. Ja ehkä siinä onkin kaikkein suurin viisaus.

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Continue Reading

Seitsemän vuotta myöhemmin

Aina välillä pitää uudistua ja jättää vanhat jutut taakseen, avata uusia ovia. Tämä muutos ei ehkä ole kovin dramaattinen, mutta muutos silti. Tervetuloa siis tänne, uuteen blogiini.

Aloitin blogin kirjoittamisen vuoden 2013 elokuussa. Olin silloin seitsemättä vuotta parisuhteessa, asuin rivitalossa Helsingissä ja olin pari vuotta aiemmin vaihtanut alaa lentoemännästä toimittajaksi. Kaipasin tuolloin paikkaa, jonne kirjoittaa (melkoisen runollisia) ajatuksiani ja tuupata luontokuviani.

Blogini pääsi lähes välittömästi Lilyn suositeltujen blogien joukkoon ja olin siitä hirveän ylpeä. Joku tosiaan tahtoi lukea kirjoituksiani.

Tuohon aikaan en ollut edes ajatellut, että voisin joskus tienata blogillani. Jos ajatus oli käväissyt päässäni, niin toivoin, että saisin ehkä joskus mekon tai kosmetiikkapurkin näkyvyyttä vastaan.

Puolisen vuotta blogin perustamisen jälkeen silloinen parisuhteeni tuli päätökseen ja elämässäni alkoi muutosten aika. Kaikki oli parina seuraavana vuonna sairaan kaunista ja sairaan dramaattista. Tunteeni ja elämäni olivat kuin vuoristorata ja yritin jotenkin pysyä kyydissä.

Pääsin silloiseen unelmatyöhöni isoon naistenlehteen, löysin kivan vuokra-asunnon työpaikkani vierestä ja totuttelin elämään kolmisin koirieni kanssa. Ihmissuhteeni olivat nekin täyttä draamaa.

Niin kului pari vuotta. Kun ystäväni erosi ja oli kuukauden päästä ostanut asunnon, tajusin, että vuokralla asuminen ei ole järin järkevä päätös taloudellisesti. Niinpä ostin oman asunnon ja muutin ihanaan pikkukaksioon.

Seuraava iso muutos oli oman yrityksen perustaminen. Unelmatyöni oli muuttunut. Nyt halusin olla itsenäinen kirjoittaja. Oma pomoni. Siitä on nyt yli kaksi vuotta.

Tammikuussa myin sen pikkukaksioni, joka oli ensimmäinen itselleni suunnittelema koti. Eniten minun näköiseni kaikista paikoista, joissa olen tähän mennessä asunut.

Niin ja ennen sitä olin jo tavannut miehen, joka tuntui oikealta.

Ja tässä ollaan nyt. Väliaikaisessa kodissa Espoossa odottamassa uuden paritalopuolikkaan valmistumista.

Väliaikaiskoti on kerrostalokaksio, jossa on 55 neliötä. Uudessa kodissa tulee olemaan viisi huonetta ja 90 neliötä. Asuminen ja sisustaminen on ajatuksissani nyt enemmän kuin vuosiin.

Blogin perustamisesta on ehtinyt vierähtää seitsemän ja puoli vuotta. Se on pitkä aika. Sinä aikana ehtii muuttua aika paljon ja ehkä siksi tahdoin kirjoittaa tämän päivityksen. Kertoakseni, miten tähän on tultu ja mikä on mahdollisesti suunta.

Tämän matkan varrella olen runoillut rakkaudesta, rakentanut täydellistä vaatekaappia, pohtinut vastuullisuutta, hurahtanut mystiikkaan, kirjoittanut hyvinvoinnista, urasta, rahasta, mielestä ja ennen kaikkea omasta polusta.

Tänä aamuna kävin hiihtolenkillä. Sitten tulin tähän, avasin läppärini keittiönpöydän ääressä ja tuumin, että tulppaanit alkavat taas olla entiset.

Tämä väliaikaiskodin keittiö on nyt remontoitu, samoin makuuhuone. Niihin meni aika monta viikonloppua ja muutaman kerran hermot.

Olohuoneeseen pitäisi vielä vaihtaa lattia ja parveke sekä sauna tyhjentää kaikista remonttiromppeista, ja sitten alkaa olla valmista. Hetkeksi.

Koirat nukkuvat jaloissani, ja mies lähetti Whatsappissa kirjavinkin. Se kirja kertoo siitä, miten voisi ajatella uudella tavalla. Päätin lukea tänä vuonna kirjan viikossa ja opiskella jotain uutta.

Lisäksi haluan kokeilla, miten pienet muutokset vaikuttavat siihen, miltä elämä tuntuu. Palaan siihen.

Rakennuslupakuvat ovat valmiit, ja nyt odottelemme, että rakennuslupa myönnetään ja paritalo alkaa kohota. 11 kuukauden kuluttua siitä pääsemme muuttamaan.

Tässä ollaan nyt. Tervetuloa.

Seuraa blogia:

Tilaa uutiskirje sivupalkista, niin lähetän sinulle kaikki kuukauden postaukset kerralla. Ja siis kerran kuussa.

Bloglovin

Instagram

Continue Reading

Lukuhaaste: 52 kirjaa vuonna 2021

Inspiroiduin Noora K:n ja Noora H:n Perjantain parhaat -podcastista, jonka uusimmassa jaksossa puhuttiin kirjoista. Noorat kertoivat lukevansa kirjan viikossa ja suunnilleen samaan tahtiin luen itsekin.

Olen kaivannut tämän koronaelämän keskelle asioita, joista innostua. Välillä tuntuu, että päivät ja viikot kuluvat aika samanlaisina. Olisi kivaa, että jokin rytmittäisi niitä, olisi tavoitteita, joihin keskittyä.

Niinpä päätin aloittaa lukuhaasteen ja lukea vuoden jokaisena viikkona yhden kirjan. Saas nähdä, kuinka käy. Olen vähän myöhässä aloituksen kanssa, joten summaan vuoden alusta lukemani kirjat nyt tähän ja jatkossa sitten ajatukseni on kertoa niistä viikoittain.

Tänä vuonna olen lukenut:

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani

Löysin Anniina Tarasovan, kun tein Trendiin juttua työelämästä. Anniina on entinen toimari, joka otti loparit ja alkoi dekkaristiksi. Päättelin, että minun kannattaa tutustua hänen dekkareihinsa, kun havaitsin, että hän tykkää a) Rei Shimurasta b) Bridget Jonesista c) Lost in Translationista. Enkä pettynyt. Venäläiset tilikirjat on Anniinan ensimmäinen kirja. Se kertoo suomalaisesta Reija Wrenistä, joka lähtee Pietariin tekemään konsernin sisäistä tarkastusta. Siellä hän uppoutuu expattien bile-elämään, tapaa komean miehen…ja joutuu tietenkin vaarallisille vesille. Jos tykkäät Rei Shimuroista, tykkäät luultavasti Reija Wrenistäkin.

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Napoli-sarjan viimeinen osa. Mielestäni ehkä paras ja myös synkin. Elena ja Lila ovat aikuisia ja väkivaltainen Napoli kuohuu heidän ympärillään. En kerro enempää, jotten vahingossa paljasta liikaa, mutta tykkäsin kovasti.

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Koskettava kirja, jota en malttanut laskea käsistäni. Mehiläisten historia kerrotaan kolmen eri ajoissa elävän ihmisen näkökulmasta. Yksi elää 1800-luvulla, toinen meidän ajassamme ja kolmas tulevaisuudessa. Heitä kaikki yhdistävät mehiläiset. Mitä tapahtuu, kun ne katoavat maailmasta? Kirjan aihe on hyvin ajankohtainen. Pölyttäjien määrä on todella romahtanut ja siitä voi seurata suuria ongelmia ruoantuotannolle.

4 Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

En odottanut tältä kirjalta kovin paljon. Minulla on sellainen outo ajatus, että monet palkitut kirjat ovat vähän raskaita ja Olive Kitteridge on siis saanut Pulitzerin vuonna 2009. No, olin väärässä. Tämä oli itse asiassa aika kevytlukuinen, ihana elämänmakuinen ja hyväntuulinenkin kirja, vaikka käsittelee myös vakavia asioita.

Pihla Hintikka: Hetken Pariisi on meidän

Kiehtova kuvaus Pariisin muotimaailmasta. Kolme päähenkilöä galleristi Elena, huippumalli Alma ja muotitoimittaja Inez, ympärillä Pariisi, rakkaus, salaisuuksia ja yhteiskunnallisia teemoja. Tämä on sellainen cliffhanger-kirja, jonka lukemista on vaikea lopettaa. Tykkäsin todella paljon.

Nyt kuuntelen Michelle Obaman elämänkertaa ja luen Elena Ferranten Aikuisten valheellista elämää. Ja hei: hyvistä kirjoista saa vinkata!

Follow my blog with Bloglovin

Continue Reading

Keittiöremontti pikkurahalla

Edellinen asunto on nyt myyty ja sijaintini tämä 55 neliön väliaikaiskoti. Se on siis miehen asunto – ja sanotaan nyt vaikka, että häntä ei ennen minun aikaani ole tämä sisustuspuoli kauheasti kiinnostanut.

Kommentti miehen suusta:

”No juu, oon säästellyt rahoja sitä hetkeä varten, kun joku daami muuttaa tänne, ja hänellä on kuitenkin mielipiteitä.”

Asunnon tekniikassa ei sen sijaan ole säästelty. Se on ihan viimeisen päälle (meillä on kotiteatteri ja sellainen puhuva tekoäly nimeltä Alexa tai Echo, jolta voi kysellä vaikka säätä tai ilmoittaa, minkälaiset valot haluaisi päälle).

Mutta tämä ulkoasu – minulle tuli tästä asunnosta vahvasti tunne, että se kaipaa rakkautta ja naisen kosketusta. Ja sitä se nyt saa.

Keittiö näytti vielä hetki sitten tältä, joten ymmärtänette, mitä tarkoitan.

Ajattelen, että elämänsä asioihin kannattaa suhtautua rakkaudella. Me asumme täällä noin vuoden, kun odottelemme, että se uusi koti valmistuu, mutta sinä aikana ajattelin tehdä tästä ihanan kodin jollekin. Antaa sille sitä rakkautta.

Koska tämä on kuitenkin väliaikaiskoti, toteutamme remontin pienellä budjetilla ja hyödynnämme mahdollisimman paljon olemassa olevaa.

Keittiö valmistui ensimmäisenä nyt menneenä viikonloppuna. Tai no, listat vielä puuttuvat ja hankimme myös messinkihanan, mutta sen kiinnittämiseen tarvitaan putkimiestä. Saas nähdä, milloin saamme sen paikoilleen.

Mutta muuten: kaapit on maalattu ja lattia, vetimet ja työtasot vaihdettu. Välitilassa oli tuollaista aivan hurmaavaa (not!) ruskeaa laattaa, jonka päälle kiinnitimme Ikean levyä. Myös seinät ja katto on maalattu.

Vaihdoimme myös uunin, hankimme uuden valaisimen ja pöytäliinan, jonka alle piilotin vanhan pöydän. Valaisin ja pöytäliina tulevat mukaan sitten uuteen kotiin, näin luulen. Liinaa voi käyttää vaikka jouluisin – olen enemmän paljaan pöydän ystävä, mutta nyt se ei vain käy, sillä tuo pöytä on oranssihtavaa lastulevyä.

Olemme tehneet kaiken itse (tai mies lähinnä, hän on tosi kätevä näissä jutuissa), joten työhön ei ole mennyt rahaa. Aikaa kyllä sitäkin enemmän. Voin kertoa, että tässä oli melkoinen homma.

Rahaa muutokseen meni yhteensä noin 600 euroa. Se sisältää siis maalit, lattian, vetimet ja työtasot ja välitilan levyn. Siihen päälle tulevat vielä tuo uuni, valaisin ja pöytäliina – sekä se hana, jota ei kuvissa vielä näy.

Näin se tapahtui:

Seinät maalattiin Tikkurilan Valamolla, joka on tuollainen tosi kaunis lämmin vaaleanharmaa.

Kaapit hiottiin ja maalattiin ensin pohjamaalilla ja sitten päälle kahdesti Tikkurilan Helmi-kalustemaalilla.

Sokkelit maalattiin Tikkurilan Höyhenellä, joka on hyvin vaaleanharmaa. Sellainen, että se näyttää valkoiselta, kunnes sitä vasten asettaa jotain valkoista. Tämä olisi tosi hyvä sävy vaikka koko asunnon seiniin.

Betonihenkinen taso, välitilan levyt ja messinkivetimet ovat Ikeasta.

Lattia on Vinyylilankkukaupasta ja sävy on Ohra. Tykkään siitä todella paljon. Se ei näy näissä kuvissa kovin hyvin, mutta hei: makkarin ja olkkarin muutokset ovat vielä vaiheessa, joten näette sen vielä myöhemmin paremmin. Joka tapauksessa se on vaalea, hieman lämmin, aavistuksen hunajainen lankku. Edellisessä kodissani oli kylmä lattia ja kaipasin nyt enemmän lämpöä. Voisin hyvin kuvitella, että tämä lattia tulee myös uuteen kotiin.

Valaisin on Innoluxin Lisa ja pöytäliina pellavainen Jotexista.

Mitäs tykkäätte?

Continue Reading

Miten se oma juttu löytyy?

Minulta kysyttiin Instassa, osaanko yhtään sanoa, mikä se uusi juttu elämässäni voisi olla.

Sanotaan nyt vaikka niin, että minulla on ajatus ja montakin, mutta ne ovat vielä niin epämääräisiä, etten pysty kunnolla sanoittamaan niitä. Sen sijaan tiedän, miten ne löytyvät.

Omaa elämääni on aika pitkään vaivannut melkoinen kiire. Sellainen olotila, että kaikki on aika hyvin ja on paljon hyviä juttuja, mutta kalenteri on niin täynnä, että kaikelta hälyltä on vaikea kuulla omaa ääntään, luovuudesta nyt puhumattakaan. Ja samalla asioista on vähän hankala nauttia. Otetaan vaikka kirjoittaminen, työni: rakastan sitä – silloin, kun ehdin syventyä siihen edes jonkin verran. Jos aikaa ei ole tarpeeksi, nautinnon kanssakin on vähän niin ja näin.

Olen vakaasti ollut koko tämän blogin olemassa olon ajan sitä mieltä, että luovuus tarvitsee tilaa ympärilleen, ja samaa mieltä olen edelleen. Jos elämä ja pää on täynnä, voi olla vaikea keksiä mitään uutta.

Siihen tarvitaan aikaa. Sellaista oleilua, inspiroiviin juttuihin syventymistä, maailmalla haahuilua.

Niinpä olen päättänyt, että tänä vuonna järjestän kalenteriini vähän enemmän tyhjää aikaa. Se on ollut minulle hieman hankalaa, sillä sanon helposti kyllä aika monelle. Ajattelen, että kyllä kalenteriini vielä tämä yksi kiinnostava juttu mahtuu. Ja sitten hakkaan näppäimistöä paniikissa, enkä ehdi ajatella mitään uutta.

Puhumattakaan siitä, mitä tapahtuu, kun jotain yllättävää tulee eteen. Ja elämässä tulee aina yllätyksiä. Sain tästä hyvän muistutuksen nyt tammikuussa, kun koirani joutui kesken pahimman työkiireen vuorokaudeksi teho-osastolle. Lähdimme perjantaiaamuna päivystykseen, otus otettiin sisään eläinsairaalaan ja sain sen takaisin vasta lauantaina aamupäivällä. Voitte varmaan kuvitella, mitä perjantain töistä tuli? Jep, ei niin mitään, kun olin ensin siellä sairaalassa ja sitten huolesta soikeana, että näinkö tiemme nyt eroavat.

Koira parani, mutta kalenterini ruuhkautui sen verran, että jouduin vastoin kaikkia periaatteitani tekemään töitä viikonloppuna. Enkä todellakaan kyennyt ajattelemaan yhtään mitään luovaa, yritin vain selvitä.

Väitän myös, että aikaa tarvitaan, jotta voisi ylipäätään tuottaa jotain mielekästä. Meinasin pitkään lopettaa tämän blogin, koska tuntui, että tästä on tullut vain sellaista hätäistä roiskimista. Koskaan ei ole tarpeeksi aikaa kirjoittaa kunnolla, koska muuten yksittäiseen juttuun menee liikaa tunteja ja julkaisutahti hidastuu.

Ratkaisu? Jotta homma pysyisi minulle mielekkäänä, oli vain yksi vaihtoehto. Alkaa kirjoittaa harvemmin ja ajan kanssa ja viis veisata julkaisutahdista.

Niin, siinä ensimmäinen oivallus: järjestä aikaa.

Toisekseen täytyy keksiä, mikä on oma tapa olla tässä maailmassa. Ikuisuuskysymys tämä. Mutta jos ei ole oikein varma, kuka on ja mitä haluaa, on aika vaikea suunnistaa kohti niitä itselle oikeita juttuja.

Joskus voi myös käydä niin, että kuvittelee olevansa jotain muuta kuin oikeasti on. Minä olen esimerkiksi luullut, että olen hyvin järjestelmällinen, koska olen tehokas ja pysyn aikatauluissa.

Katin kontit. Muutama vuosi sitten kävin yhden työpaikan tähden päivän kestävissä psykologisissa testeissä. Ja mitä niissä selvisi? Olen epäjärjestelmällinen!

Jaahas. Se ehkä selittää sen, miksi en erityisesti nauti asioiden järjestämisestä ja miksi työpöytäni ja kaappini ovat aina katastrofi. Tämä tieto oikeasti helpotti minua, se selvensi niin paljon. Ja kuten entinen pomoni aiheeseen totesi: minulla on tärkeämpääkin tekemistä kuin siivota pöytääni (työpöytämme olivat suunnilleen samassa tilassa).

Pidin itseäni ensimmäiset kolmekymmentäviisi vuotta elämästäni ekstroverttinä. Silti olen aina nauttinut siitä, kun saan syventyä johonkin ihan yksin pitkiksi ajoiksi (freelancerin elämä: täydellistä kun saa kirjoittaa yksin rauhassa). Bussissa katselen ulos ikkunasta ja vaivuin omaan haavemaailmaani. Jos joku puolituttu tulee vastaan, toivoin, ettei hän huomaisi, jotten joutuisi puhumaan niitä näitä. Tapaan mieluiten ystäviäni kaksin. Porukassa hiljenen, ja minun on vaikea jaksaa seurata keskustelua.

Ajattelin, että olen ekstrovertti, koska en ole ujo enkä hiljainen vaan aika eloisa ja pystyn puhumaan vieraille ihmisille vaikka mistä. Nykyään sanoisin, että oikeasti olen varmaan ambivertti. Välillä yhtä, välillä toista.

Olen tehnyt erinäisiä ihmisen vahvuuksia mittaavia testejä, kuten tämän. Ne ovat aika valaisevia (tosin mihinkään testiin ei kannata liikaa luottaa, jos itsestä tuntuu toiselta).

Jostain syystä testeissä eivät nouse ne ominaisuudet, joita itse olen pitänyt vahvuuksinani, kuten tunnollisuus, sitkeys ja tehokkuus. Sen sijaan suurin vahvuuteni on näemmä kyky tunnistaa kauneutta ja erinomaisuutta. (Joka itse asiassa kuulostaa paljon hurmaavammalta – ja jossa olinkin mielestäni aikoinaan vallan mallikas, mutta sitten kadotin sen, tuli liikaa hälyä ja muiden odotuksia, mistä lisää seuraavassa kohdassa.)

Yalen kurssilla neuvottiin kokeilemaan, miltä elämä tuntuu, kun valjastaa vahvuutensa käyttöön joka päivä. Tätä nyt juuri teen. Odotan suuria oivalluksia.

Mutta sitä ennen se pienempi oivallus: tunnista omat vahvuutesi.

Ihminen kirjoittaa usein siitä, mikä omaa mieltä painaa. Minun mieltäni on aikojen saatossa mietityttänyt aika paljon se, miten erottaa kaikista tämän maailman mahdollisuuksista ne, jotka inspiroivat minua.

Olen herkkä muiden mielipiteille ja altis vaikutukselle. Siksi olen hukannut itseni monesti (kunnes olen havainnut, että muiden neuvot ja ideat eivät toimineetkaan omassa elämässäni ja luovinut takaisin) ja se on yksi syy, miksi suhtaudun nykyisin someen hieman epäillen. Rakastin esimerkiksi ennen valokuvaamista ja kuvien käsittelyä. Sitten aloin seurata liikaa, miten muut sitä tekevät, ja kadotin suuntani ja iloni. Yritän löytää sen takaisin.

Oman inspiraation löytämisessä auttaa paljon se, kun lakkaa kuuntelemasta muita ja kyselemästä muiden mielipiteitä ja kääntyy sen sijaan itsensä puoleen. Jos etsii vastausta itsensä ulkopuolelta, tulee helposti tehneeksi valintoja, jotka ovat muiden mielestä hyviä – mutta miten silloin voi löytää ne asiat, jotka oikeasti puhuttelevat itseä?

Tähän liittyen olen miettinyt paljon sitä, minkälainen missäkin iässä tulee olla. Lähestyn tätä tässä kohtaa pienistä, ehkä pinnallisen kuuloisista asioista käsin. Minua ne kuitenkin auttavat hahmottamaan itseäni ja toiveitani, sitä, kuka pohjimmiltani oikein olen.

Vähän päälle kolmikymppisenä yritin näyttää uskottavalta ja aloin pukeutua värittömämmin ja klassisemmin. Ne kauluspaidat ja kamelitakit, joita kaikissa naistenlehdissä aina kehutaan. No, se ei oikein toiminut. Näytin varmaan ihan tyylikkäältä, mutta tunsin oloni vieraaksi. Niinpä värit ovat vähitellen palanneet, en omista enää yhtään kauluspaitaa enkä beigen sävyistä takkia. Tuntuu paremmalta.

Oli pitkä kausi, jona sisustaminen ei oikein innostanut minua. Halusin kyllä kauniin kodin, mutta vallalla olevat sisustustyylit eivät puhutelleet. Ajattelin, että ilmeisesti kukaan muu ei tahdo sisustaa, kuten minä tahtoisin. Sitten tuli vaalea bohotyyli ja yhtäkkiä joka paikasta löytyi esineitä, joita rakastan: kulunutta puuta, rottinkia, vaaleita hapsuja sen sellaista. Tuntui omalta.

Tosin olen kokenut vähän paineita myös sisustuksesta. Täytän tänä vuonna 40 ja mietin välillä, että pitäisikö tässä iässä kodin näyttää jotenkin aikuisemmalta (habitukseni suhteen olen sentään löytänyt rauhan jo aikaa sitten). Ajatukseni aikuisuudesta on sellainen desighuonekaluilla, kalliilla sohvilla ja oikealla taiteella sisustettu vähäeleinen asunto.

Vaan eihän se niin ole, ei tietenkään. En usko tähän edes itse, sillä ikä ei itsessään kerro ihmisestä juuri mitään. Ja kuka muka on päättänyt, millä tavalla nelikymppisenä pitäisi sisustaa tai mikä ylipäätään on tyylikästä? Ja miksi jonkun toisen mielipide olisi omaani parempi?

Entäs miehet sitten? Deittailin monta vuotta Flow-festareilla viihtyviä parrakkaita hipstereitä, vaikka en edes oikeastaan tykkää siitä musiikista enkä ole kauhean kiinnostunut hienoista viineistä, pienpaahtimokahveista sun muusta. Kukaan ei tuntunut minusta ihan oikealta, enkä minä heistä. Sitten tapasin sellaisen vaalean viikingin, jota kiinnostaa enemmän urheilla ja ulkoilla kuin juoda viiniä. Ja kas, tuntuu omalta.

Oivallus: luota itseesi ja omaan juttuusi, niin päädyt oikeiden asioiden äärelle.

Palataan hetkeksi vielä siihen, mitä milloinkin elämässään kuuluisi tehdä ja milloin on oikea aika. Juttuhan menee tietenkin niin, että ei ole yhtä oikeaa aikaa, eikä täällä kannata elää elämäänsä muiden odotuksista käsin.

Vaan entä sitten, kun ihmiset ympärillä tekevät uraa ja perustavat perheitä ja itse tuntee olevansa aivan jäljessä kaikesta tai ei ehkä edes oikein tiedä, mitä haluaisi?

Kokemuksen rintaäänellä sanon nyt: se oikea aika tulee, kun se tulee. Sen vain tietää ja tuntee. Ja asiat menevät eteenpäin. Mikään elämässä ei pysy paikallaan. Puolen vuoden päästä tilanne voi jo olla aivan toinen kuin tänään.

On asioita, joiden tekemistä ei kannata lykätä ihan loputtomiin. Jos haluaa lapsen, niin biologia tulee jossain vaiheessa väliin.

Mutta ne kaikki muut asiat: oikea aika tulee, kun se tulee, ja sen kyllä sitten tietää. Ei ole oikeaa järjestystä tai ajoitusta, joka pätisi kaikkien elämään.

Ja sama koskee niitä oikeita juttuja. Ne vain tunnistaa sitten, kun ne osuvat kohdalle.

Oivallus: luota, että sen vain sitten tietää.

(Cozyn kalenteri on lahja mieheltäni. Aika täydellinen tähän hetkeen, eikö?)

Continue Reading

Minimalismista (ja vähän vertailusta)

Törmään tällä hetkellä jatkuvasti samaan teemaan: Voisiko vähemmän olla enemmän.

Kun lastaan autoon kaiken sen oudon tavaran, jonka olen piilottanut vaatehuoneeseen tai varastoon.

Kun mietin, miten hitossa siitä kaikesta tavarasta pääsee eroon ja miksi oikein omistan tämän kaiken.

Kun vedän jälleen ylleni yhden niistä lempipaidoistani – enkä jotain niistä muista.

Kun mietin, mitä teemme neljällä paistinpannulla tai pitäisikö säästää lumikengät, joita käytin viimeksi kuusi vuotta sitten.

Kun yritän sulloa vaatehuoneessani majailleet kolme isoa laatikollista kosmetiikkaa väliaikaiskodin kaappeihin.

Kun selailen Pinterestistä kuvia unelmakeittiöistäni ja mietin, miten paljon rakennusbudjettiamme kannattaa kasvattaa.

Kun selailen Pinterestiä tai Instagramia ja koko sisustus alkaa näyttää nuhjuiselta ja tyylittömältä.

Vanha koti on nyt tyhjennetty ja odottaa uutta asukastaan. Eilen ajelimme kahdella täyteen ahdetulla autolla lumimyrskyn keskellä Kierrätyskeskukseen. Sinne jäi iso osa niistä tavaroista, jotka löytyivät vaatehuoneeni ja varastoni perukoilta.

Tämä muuttaminen on taas konkretisoinut sen, miten haluaisin raivata elämästäni turhaa tavaraa. Kaiken kaappeihin ja varastoihin säilömäni roinan näkeminen ahdistaa ihan fyysisesti. Tahtoisin siitä vain eroon, enkä uutta tilalle, kiitos.

Ajattelen myös, että on jollain tavalla vähän väärin hylätä tavaroita tai vaatteita pölyttymään kaappeihin, kun ne voisivat olla jollekin tärkeitä ja mieluisia. Siksikin kaapit kannattaa tyhjentää turhasta tavarasta ja viedä itselle käyttämättömät kierrätykseen, jotta ne voivat saada uuden elämän jonkun toisen luona. On epäekologista vain säilöä turhaa tavaraa sen sijaan, että laittaisi sen kiertoon.

En kuitenkaan oikeastaan ajattele, että tavaraa kannattaisi olla hyvin vähän. Sen sijaan ajattelen, että kannattaisi omistaa vain tavaraa, josta oikeasti tykkää. Kaikki muu on turhaa.

Olen myös miettinyt, että yksi syy kaiken nykymaailman tavarakaaoksen ja haalimisen takana on varmaankin vertailu ja täydellisyyden tavoittelu. Se, kun näkee somessa, mitä jollain toisella on, ja alkaa sitten ajatella itsekin tarvitsevansa sitä, vaikka sitä ennen olikin ihan tyytyväinen. Jos koti olisi tyylikkäämpi, jos itse olisi tyylikkäämpi, jos olisi parempi läppäri, päheämpi auto, ehkä sitten kaikki olisi hyvin ja voisi pysähtyä, olla onnellinen.

Ja niin sitä alkaa haalia ja tavoitella ja suorittaa. Ja unohtaa elää, kun hukkuu tavaroiden ja suoritteiden alle.

Ehkä yksi vasta-ajatus materialismille on idea luopua kaikesta ja muuttaa vaikka asuntoautoon tai veneeseen. Itsekin siitä hetken haaveilin puolitosissani. No, vietimme uudenvuoden asuntoautossa, ja se siitä haaveesta. Kuin vene, mutta pienempi ja sijaitsee tien päällä ei vedessä. Taidan pitäytyä purkkarissa – ne pari kuukautta kesällä. Mutta tavaran määrän vähentäminen kyllä ehdottomasti kiinnostaa.

Yksi tämän vuoden teemoistani olkoonkin minimalismi. Koskee niin tavaroita kuin muutakin turhaa. Päätimme jo, että varaamme yhden arki-illan viikossa sille, että käymme tavaroita läpi ja hankkiudumme ylimääräisistä eroon. Se on samaan aikaan syvältä ja tosi puhdistavaa.

En tiedä, mitä se kertoo minusta, mutta saan rauhaa, kun koti on harmoninen ja tavaraa on vähän. Ehkä se on tapani järjestää sekavaa mieltäni ja yrittää tuoda edes vähän järjestystä tähän arvaamattomaan maailmaan. Niin tai näin, olo kevenee, kun kaapit eivät pursua.

Continue Reading

Mitä seuraavaksi?

On loman viimeinen päivä, juon vähän skumppaa ystäväni kanssa ja pohdiskelen elämää ja sitä, miltä tuntuu, kun ei ole enää se joka oli ennen, muttei ihan vielä se uusikaan. Kun on välitilassa, murroksessa. Kun identiteetti on vähän sekaisin.

Elämässä on erilaisia kausia. Silloin, kun vanha olemus on käynyt ahtaaksi, entinen elämänvaihe päästämässä otteensa, mutta uusi vielä muotoutuu – ehkä silloin viisainta on hyväksyä se epämääräisyys, jota aika ajoin tuntee. Se pieni haikeus, kun asiat, jotka joskus sykähdyttivät, eivät enää kosketa samoin.

Jos jokin ei enää tunnu, sen pitää antaa mennä. Silloin on aika katsoa kohti uutta, aika rakentaa.

Nimesinkin tämän vuoden mielessäni rakentamisen vuodeksi. Sitä se on ihan konkreettisestikin. Tämän vuoden aikana rakennamme paritalon Espooseen, uuden kodin uudelle elämälle.

Olen oikeastaan aina tiennyt, että kun asiat tapahtuvat, ne tapahtuvat yleensä nopeasti. Silti olen usein menettänyt uskoni moiseen, ajatellut, että universumi on ehkä unohtanut olemassaoloni, kun mitään ei tunnu tapahtuvan. No, puolitoista vuotta sitten olin sinkku, täysin kyllästynyt Tinderiin ja deittailuun, jota en oikein koskaan kokenut omaksi jutukseni, ja väsynyt olemaan kaveripiirissäni se, jolla ei ollut parisuhdetta (tai ainakaan suhdetta, johon olisin uskonut).

Tänään rakennan paritaloa vähän tuon ajan jälkeen tapaamani tyypin kanssa. Joten kyllä: kun asiat tapahtuvat, ne sitten tapahtuvat.

Uuden vuoden kynnyksellä olen myös miettinyt, mitä tehdä tämän blogin suhteen. Toisaalta olen kokenut täällä viime aikoihin asti pitkään vierautta, on tuntunut, että olen kasvanut täältä ulos, että en ole enää se sama ihminen, joka blogin joskus vuosia sitten aloitti.

Harkitsin ihan tosissani lopettamista. Sitten en kuitenkaan lopettanut, vaan aloin jälleen kirjoittaa sydämestä: siitä, mikä minua kiinnostaa. Välillä ei ole mitään sanottavaa, välillä tulee ajatuksia. Ja niitä yritän seurata.

Täällä, kuten oikeassakin elämässä, on nimittäin aika rakentaa jotain uutta. Etsiä sitä, mikä saa sydämen sykkimään nopeammin tänään, tammikuussa 2021.

Minulla on hento aavistus siitä, mitä se jokin ehkä on. Se hakee vielä muotoaan, mutta tiedän miten se löytyy, niin täällä, kuin ruudun ulkopuolellakin.

Intohimonsa löytää, kun kuuntelee sisintään. Ajattelee isommin. Tekee sitä, mitä todella haluaa tehdä. Sanoo kyllä sille, mikä on hell yes. Ja sitten kaikelle muulle ei. Muuten mikään ei muutu, sillä elämässä ei ole tilaa hell yes -jutuille, jos se on jo täynnä ihan ok -juttuja. Tämän asian kanssa painin kovasti, sillä ei:n sanominen vaatii usein melkoista rohkeutta ja luottamusta siihen, että parempaa on tulossa, ei tarvitse tyytyä.

Ja jos se iso kuva on hämärä, voi aloittaa pienistä asioista ja edetä kohti suuria.

Tänä vuonna aion:

Hiihtää tunturissa.

Purjehtia saaristossa.

Vaeltaa Lapissa.

Mennä ratsastuskouluun.

Katsoa ulkoilmaleffan.

Käydä usein eväsretkillä.

Kokeilla uusia reseptejä.

Joogata paljon.

Lukea hyviä kirjoja.

Käyttää vain lempivaatteita.

Viettää somessa vähemmän aikaa.

Kirjoittaa blogia ja päivittää Instagramia vain silloin kuin oikeasti tahdon. En silloin, kun pitäisi tehdä se.

Continue Reading