Yksin Amsterdamissa

Image-1-41.jpg

Mitä kertoisin teille Amsterdamista? Kuvailisinko kapeita, kanaville kumartavia taloja, pyöräruuhkia, coffee shoppien täyttämää keskustaa ja naisia ikkunoissa Punaisten lyhtyjen alueella? Vai kertoisinko tunteesta; Siitä, miten oudointa oli se, että yksinmatkustaminen ei ollut outoa.

Kun raahasin matkalaukkuni ulos päärautatieaseman merenpuoleisista ovista, en voinut kuin virnistellä leveästi. Satoja ja satoja pyöriä, eksynyttä ufoa muistuttava Eye Film Institute ja rannassa kelluvat alukset. Matkustamisessa parasta on se, kun tuntee joka solullaan olevansa poissa kotoa.

IMG_6287.JPG

Hotellini nimi oli Good Hotel, hyvä hotelli. Kävellen kymmenen minuuttia rautatieasemalta pitkin läntistä merenrantaa Westerdokiin, vähän nopeammin kauneimpien kanavien rantaan, Jordaan kulman takana. Vedessä kelluva bunkkeri, jossa kannattaa vierailla pian, jos aikoo. Ensi vuonna se nimittäin lähtee Rio de Janeiroon ja jää sinne.

Image-1-35.jpg

IMG_6294.JPG

Aamiaisella oli avokadotoasteja, seiniä koristivat riolaisten katutaiteilijoiden teokset, kylpyhuoneen saippua oli valmistettu reilun kaupan sokerista ja ravintolassa soivat vuoroin Bob Marley ja James Blunt. Huone oli pieni, mutta muuta ei luvattukaan enkä muuta odottanut. Se oli mukava, näytti hyvältä, peitto oli lämmin ja pimennysverhot pitivät auringon ulkona.

Image-1-32.jpg

Reissun parhaan neuvon sain, kun olin ensimmäisenä iltana syömässä avokado-kvinoasalaattia hotellin ravintolassa. Tarjoilija kaatoi 3,5 euron lasillisen viiniä ja pudisteli säälivästi päätään: ”Kukaan ei kävele Amsterdamissa, tarvitset pyörän. Niin pääset ravintoketjun huipulle.”

Image-1-37.jpg

Kaikki polkevat Damissa ja kaikki väistävät pyöriä. Pyörät eivät väistä ketään, eivät edes toisia pyöriä. Kukaan ei käytä kypärää, vauhti on ehkä tuplat helsinkiläisiin verrattuna ja punainen valo on vain ehdotus.

Etukäteen pelkäsin eniten, että istun jossain kahvilassa yksinäisenä, ahdistun ja kaipaan kotiin. Niin ei käynyt kertaakaan. Matkan suurimpiin huoliin en sen sijaan osannut lainkaan varautua: a) miten muistaa, minne jätin pyörän b) kuinka olla tiputtamatta pyörän lukkoa tai vähintään sen avaimia kanavaan, kun kytkee sen aina rautakaiteisiin, joiden alla kimmeltää vesi.

Image-1-39.jpg

Kun on viitisen päivää itsekseen eikä edes laita Tinderiä päälle tai sohvasurffaa, joutuu väkisinkin tulemaan toimeen itsensä kanssa. Kun aamulla herää, on ihan itse päätettävä, mitä haluaa tehdä. Kun tulee nälkä, on mentävä syömään, kun alkaa väsyttää, on istahdettava kahville tai viinille, kun ei ole nälkä eikä väsytä, voi vain mennä, katsella, polkea, imeä itseensä vieraan kaupungin energiaa.

Niin helppoa, niin vapauttavaa, niin voimauttavaa.

Päällimmäinen ajatukseni tällä matkalla oli, että miten ison asian teinkään jostain, joka on näin yksinkertaista. Oli ihanaa olla muutaman päivän ajan ulkopuolinen, seurata elämää vierestä joutumatta sotkeutumaan sen sekaan kunnolla. Kun ei tunne ketään eikä kukaan tunne sinua, on suloisen irrallaan. Kun netti ei toimi kuin silloin tällöin, ei voi turvautua puhelimeen, ei kadota sen taakse ja ottaa etäisyyttä maailmaan.

Image-1-42.jpg

Kun ei odota mitään eikä suunnittele tutustuvansa kehenkään, voi istua rauhassa kanavan varrella ja miettiä, mitä tekisi seuraavaksi. Voi katsella lähestyvää venettä ja seurata, kun se tekee u-käännöksen ja vastata chicagolaisenglannilla esitettyyn kutsuun: ”Haha, why not?”. Sitten voi seilailla pitkin kanavia kahden amerikkalaisen kanssa, sukeltaa veneen pohjalle, kun seuraava silta onkin niin matala, että vene juuri ja juuri mahtuu lipumaan sen ali, ottaa hetkeksi ruorin käsiinsä ja tuntea itsensä kanavan valtiaaksi – kunnes eteen tulee seuraava silta ja haluaakin äkkiä luovuttaa ohjausvastuun jollekin pätevämmälle.

IMG_6368.JPG

Mitä kertoisin teille Amsterdamista? Sen, että jos tahdot matkustaa yksin, matkusta. Älä huoli turhista, kaikki järjestyy eikä se oikeastaan ole kovin kummoista. Ihan samanlaista kuin reissaaminen muutenkin, vapaampaa vain. Itsenäisempää. Suuntavaisto paranee, kun sen on pakko parantua. Lataa puhelimeen Maps.me-sovellus, niin olet aina kartalla myös ilman wifiä. Ihmisiin tutustuu aivan varmasti, jos tahtoo tutustua – ja vaikkei edes erityisesti tahtoisi.

Jos menet Amsterdamiin, niin näistä tykkäsin:

9 streets. Yhdeksän kivaa katua Western Canals -alueella. Suunnilleen täältä löytyvät suloiset kahvilat Pluk ja Ree7, Wolwenstraat 23, josta saa viiden euron nuudelikeiton, kun budjetti on pamahtanut, Vanilia-putiikki, joka on syy siihen pamahtamiseen, samoin kuin We Are Labels (sama vaikutus kuin edellisellä) ja paljon pieniä lifestyle- ja sisustuskauppoja. Matkalla tänne Westerdokin suunnasta on söpö vintagea ja siitä inspiroituneita vaatteita myyvä I Love Vintage.

IMG_6345.JPG

Image-1-34.jpg

Image-1-38.jpg

Vondelpark. Suuri puisto museoalueen lähellä. Toi mieleen Central Parkin ja sen ympäri pystyi pyöräillä lujaa.

Rijksmuseum. Siellä oli mielenkiintoiset näyttelyt varhaisista muotilehdistä ja vanhoista kiinalaisista valokuvista. Plus tietenkin Rembrandtit, Vermeerit ja Van Goghit. Rakennus on itsessään vähän kuin satulinna, ja sen ali voi pyöräillä. Se on myös valtava, varaa aikaa.

IMG_6320.JPG

Anne Frankin talo. Hmm, ulkoa. En käynyt sisällä, sillä jono oli ihan joka kellonaikaan satoja metrejä. Ja lue tietenkin Anne Frankin päiväkirja ennen reissua, jos et ole ennen lukenut.

Image-1-33.jpg

Jordaan. Entinen köyhä alue, nykyisin luovan luokan suosiossa.

Image-1-40.jpg

Damstraat pyörällä. Sitä voi polkea Punaisten lyhtyjen -alueelle keskustan Dam-aukiolta.

Image-1-36.jpg

Kanavat vesillä. Vuokraa oma vene, jos uskallat. Tai mene kanavaristeilylle. Tai yritä lifatata jonkun toisen veneeseen.

IMG_6372.JPG

Pus!

Continue Reading

Sano kyllä seikkailuille

IMG_5875.JPG

Muistatteko vielä, että päätin lähteä matkaan yksin? Ja että se on ensimmäinen kerta ikinä, kun matkustan itsekseni?

Olen vähän kipuillut matkasuunnitelmieni kanssa. Jotenkin olen onnistunut elämään tämän ikäiseksi niin, että reissuillani on aina ollut mukana joku. Poikaystävä, ystäviä tai perhettä.

Olen toki viettänyt paljonkin aikaa itsekseni maailman suurkaupungeissa, matkannut yksin Shanghain metrossa, väistellyt pyöriä Osakassa ja yrittänyt sulautua paikallisiin New Yorkissa. Kerran jäin yksin jumiin Bangkokin Khao San Roadille vuorokaudeksi. Hurjaa.

Koskaan en ole aikonut tai tahtonut matkustaa yksin minnekään. Ennen kuin nyt.

Kaikki alkoi pari kesää sitten, kun ystäväni lähti kahdeksi viikoksi Pariisiin. Yksin. Sitä ennen yksinmatkustaminen ei ollut edes käväissyt mielessäni, ajattelin että se on enemmän elämäntapaintiaanien ja jännittävien surffarimiesten juttu. Ei minun.

Mutta ystäväni meni. Ja hän on kolmikymppinen nainen, joka pukeutuu mekkoihin, lukee Riikka Pulkkista ja on aina huoliteltu. Hän meni ja joi yksin viiniä ravintoloissa, kävi sohvasurffareiden tapaamisissa ja istuskeli kahviloissa Seinen rannalla.

Sitten toinen ystäväni lähti Balille. Kahdeksi viikoksi. Yksin. Tuosta noin.

Kolmas ystäväni aikoo kiertää koko talven maailmaa Amerikasta Afrikkaan. Yksin.

Ja minä arastelen muutamaa päivää jossain Euroopassa. Olen selaillut laiskasti matkoja, vertaillut lentoja ja päättänyt, että en aio lähteä minnekään kello 5.40 aamulla. Se Lissabonista siis.

Mikään ei ole oikein sytyttänyt. Tiedättekö sen tunteen, kun on vähän tahmeaa eikä onnistu innostumaan? Siltä minusta on tuntunut.

Mutta onneksi meitä tönitään usein hellästi oikeaan suuntaan.

Yhtenä iltana päädyin Roosa Murron Mangomalen-blogiin. Olen toki tiennyt Mangomalenista pitkään, mutta jostain syystä en ole käynyt lukemassa sitä. Nyt luin, pitkään.

Tämä nainen matkustaa pakulla Alaskaan ja viettää viikon purjeveneessä ennestään tuntemattomien tyyppien kanssa!!!

Minä en lähde pakulla tai purjeveneellä minnekään, mutta kun loma alkaa, lennän neljäksi yöksi Amsterdamiin. Ja koska silloin, kun asiat alkavat loksahdella paikoilleen, ne yleensä loksahtelevat kunnolla, löysin myös aivan täydellisen hotellin. Äkkiä kaikki tuntuu taas kiehtovalta, värit kirkkaammilta ja suunnitelmat oikeilta.

Niin voi käydä, kun sanoo kyllä uusille seikkailuille.

Continue Reading

Copenhagen, my love

kuva-74.JPG

Hans Christian Andersen sanoi: ”To travel is to live.” En voisi olla enemmän samaa mieltä.

AdobePhotoshopExpress_2014_06_26_16:33:49.jpg

AdobePhotoshopExpress_2014_06_26_16:17:18.jpg

Matkustaminen on aina kokemus. Pieni seikkailu, erilainen maailma arjen ulkopuolella. Visuaalinen taivas, jotain uutta silmille, mielelle, sielulle. Kun matkustaa, irtautuu hetkeksi siitä tavallisesta elämästään, saa ehkä perspektiiviä, näkee hieman erilailla. 

AdobePhotoshopExpress_2014_06_26_16:34:57.jpg

AdobePhotoshopExpress_2014_06_26_16:13:55.jpgMatkalla löytää jänniä paikkoja, kuten aurinkoisia sisäpihoja, joille voi pysähtyä. Istua hetkeksi portaille, antaa lämpimien säteiden paistaa kasvoilleen, ihmetellä, miten tännekin päätyi.

AdobePhotoshopExpress_2014_06_26_16:14:55.jpg

Voi myös kysyä: ”Mitäs sitten?” Minne askeleet seuraavaksi vievät? Täällä. Elämässä.

AdobePhotoshopExpress_2014_06_26_16:43:00.jpg

Jos tahtoo, voi jättää jäljen käynnistään tai tutkailla muiden kirjoittamia viestejä.

kuva-79.JPGIstua ulkona Café Granolan metallituoleissa, katsella ohi pyöräileviä tanskalaisia, miettiä, kehen heistä tahtoisi tutustua.

kuva-81.JPG

kuva-77.JPG

AdobePhotoshopExpress_2014_06_26_16:00:49.jpg

Vaihtaa maalta vesille, lipua veneen kyydissä eteenpäin, katsella kanaalissa kelluvia aluksia, jonkun koteja. 

”Kun sataa, pilvet itkevät”, sanoi lainalapsi. Tällä retkellä niitä suretti kovasti.

kuva-68.JPG

AdobePhotoshopExpress_2014_06_26_16:02:56.jpg

Joutsenperhe päiväuinnillaan, kaupungin kuvatuin kirkko.

kuva-75.JPG

Seinillä kiipeilevät kaunottaret, ruusujen kaupunki.

kuva-76.JPG

Illallinen PatéPatéssa. Hernerisottoa ja libanonilaista fetasalaattia. Viiniä illalla, kahvia aamulla.

kuva-73.JPG

kuva-72.JPG

Auringonpaiste Café Mandelan terassilla. Kodbyenissä, missä söimme vähän joka hetki.

AdobePhotoshopExpress_2014_06_26_16:16:04.jpg

AdobePhotoshopExpress_2014_06_26_16:12:00.jpg

Sininen taivas. Aina välillä.

kuva-71.JPG

kuva-70.JPG

Taidemuseo Louisiana. Hilma af Klint, kaksi junaa Kööpenhaminasta, aava meri, vaalea hiekka. Vain Tanskassa.

AdobePhotoshopExpress_2014_06_26_16:44:19.jpg

AdobePhotoshopExpress_2014_06_26_16:09:38.jpg

AdobePhotoshopExpress_2014_06_26_16:07:31.jpg

Ja tietenkin satu keskellä kaupunkia, sillä me kaikki tarvitsemme välillä vähän taikaa. Parasta elokuun pimeinä iltoina tai ennen joulua. Silloin täältä saa terästettyä glögiä, jottei tulisi kylmä.

kuva-69.JPG

kuva-80_0.jpg

Hyvää yötä, Kööpenhamina. Kunnes taas tapaamme.

Continue Reading

Lumilauta ja Zen, eli miksi pelolle ei saa antaa periksi

image.jpg

Kaksi päivää sitten seisoin tunturin huipulla, katselin valkoisena hohtavaa rinnettä ja ajattelin olevani hullu tai vähintäänkin typerä adrenaliininarkkari. Lumilauta allani näytti edelleen hyvältä seitsemästä varastossa vietetystä vuodesta huolimatta, lautakengät istuivat samoin kuin aina ennenkin. Mikään ei ollut muuttunut, mutta seitsemän vuotta on pitkä aika.

Jos on kiivennyt tunturin laelle, teitä on vain yksi. Se, joka vie alas. 

Aurasin laudalla varovasti sivuttain, kasvot alarinteeseen päin, ja tunsin silkkaa kauhua. Lumilaudalla ei kuulu laskea vartalo menosuuntaan. Sille valkoiselle tyhjyydelle pitää kääntää kylkensä. On pakko uskaltaa, pakko luottaa itseensä ja siihen, että tuli mitä tuli, siitä selviää.

Ajattelen, että asioita ei saa jättää tekemättä pelon vuoksi. Niinpä käänsin kyljen.

Uskon meditaatioon. Tai ainakin siihen, että se on hyväksi, jos siinä onnistuu. Jos pään sisällä surisee ajatusten ja tunteiden mehiläispesä, johon keskittyy mieluummin kuin hengittämiseen, se on melko hankalaa.

Mutta nyt kerron teille salaisuuden.

Kun ei ole seissyt laudan päällä seitsemään vuoteen ja on juuri kääntänyt kylkensä rinteeseen, ei voi ajatella mitään muuta kuin mäkeä, vauhtia ja seuraavaa käännöstä. Sitä, miten kasaantunut lumi vaikuttaa laudan liikkeisiin, missä kiiltelee sileäksi aurautunut jääpinta, miten ohittaa pikkuinen suksityyppi, kuinka paino kannattaa jakaa jaloille ja mihin suuntaan nojata milloinkin. Kaikki se surina hiljenee, on vain laudan ääni lunta vasten ja tuulen humina korvissa.

Zen.

Sitten voi viilettää alas rinnettä kauhistuneessa hurmiossa ja kuunnella, kun Haloo Helsinki ryhtyy laulamaan:

”Huuda, huuda ilosta, huuda, huuda vapaudesta, huuda, huuda onnesta…”

Lumilautailu on siitä jännä juttu, että mitä lujempaa uskaltaa antaa laudan mennä, sitä helpompi sitä on ohjata. Hitaammassa vauhdissa, silloin kun alkaa pelottaa, lauta kanttaa helpommin, tarttuu kiinni lumikasoihin ja heilahtelee epävarmasti puolelta toiselle. Mutta kun päättää luottaa siihen ja itseensä, kaikki sujuu. Silloin lumi on ystävä, kevättalven aurinko hymyilee kasvoille ja vauhti saa sydämen nauramaan.

Hurmioon ei tietenkään pääse aina, ja matkaan voi osua mutkia. Kinostunutta lunta, hitaita laskijoita rinteen täydeltä, jäätä, jolla lauta ei pidä. Aurinko menee pilveen ja pohjoisten tuntureiden viima osuu kipeästi paljaisiin poskiin.

Päiviä on myös erilaisia. Ja eri päivinä tuntuu erilaiselta. Aina ei voi laskea itsevarmana aurinkoisella puuterilla.

Eilen meinasin saada itkupotkuraivarit keskellä rinnettä, kun ensimmäinen lasku ei sujunutkaan niin kuin odotin. Jalkoihin sattui, lauta huojui, en uskaltanutkaan kääntää kylkeä. Pelko tuli takaisin.

Toinen lasku meni jo paremmin. Kolmannella Haloo Helsinki aloitti taas soittamaan. 

Kun uskoo itseensä, uskaltaa ja yrittää, pilvet väistyvät ja aurinko tulee takaisin.

Pelolle ei saa antaa periksi.

 

//www.youtube.com/embed/f5UKLeMl9Uc

Continue Reading

Auringonlaskuista, pitkistä teistä ja riskinotosta

kuva-15.JPG

Taivas liekehti tänään punaisen eri sävyissä. Seisoin rantakallioilla ja katsoin, miten jokainen niistä heijastui meren tyynestä pinnasta. Kaisilikossa lipui joutsenpariskunta, ja metsässä lauloi mustarastas. Maailma on joskus pakahduttavan kaunis.

Aiemmin päivällä mietin riskinottoa. Sitä, mihin valintamme meidät kuljettavat. Ja sitä, miten valitsematta jättäminenkin on valinta.

Minulla on mantra niitä hetkiä varten, joina jokin asia tai päätös pelottaa. Se toimii loistavasti ja kuuluu: ”Mitään ei saa, jos mitään ei uskalla.” 

Amerikkalainen ajattelija Leo Buscaglia oli samoilla aalloilla:

To try is to risk failure, but risk must be taken, because the greatest hazard in life is to risk nothing.” 

Huomenna odottaa tie etelästä pohjoiseen, monta päivää vailla aikatauluja, lumilauta, jonka päällä seisoin viimeksi seitsemän vuotta sitten (tätä voi todella kutsua riskiksi), valkoinen erämaa, sukset, koirat, hangesta heijastuva kevätaurinko.

Suloista viikonloppua murmelit! Nauttikaa auringosta, juokaa viiniä ja hymyilkää paljon. 

Continue Reading

Tack, Stockholm

IMG_4978.JPG

Olenko kertonut, että rakastan lentokenttiä? Ne ovat portteja toisiin maailmoihin, portaaleja, joiden toisella puolella voi odottaa mitä vain. 

Lentokentillä on jännä väliaikaisuuden tunne. Kukaan ei ole niillä jäädäkseen, kaikki ovat matkalla jonnekin. Niillä on helppo ymmärtää, että kaikki kestää vain aikansa. Matkat alkavat ja loppuvat, alkaakseen taas uudestaan, loppuakseen jälleen.

Kun nousee lentokoneeseen, aloittaa uuden matkan, jonka päätepiste on avoin. Matkustamisessa, kaikenlaisessa, onkin niin suloisen jännittävää juuri se, että koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu. 

Rakastan myös lentokoneita. Jos lentokentät ovat portteja, lentokoneet ovat lainasiivet. Ne, joita tarvitsemme päästäksemme merten yli, pilvien ylle ja kauas, vieraisiin maihin, seikkailuihin, sinne jonnekin, minne matkamme juuri silloin vie.

IMG_4960.JPG

Viikonlopun voi viettää monella tavalla. Yksi niistä on lentää länteen, antaa maaliskuun auringon paistaa kasvoilleen, kävellä niin tutun ja niin vieraan kaupungin katuja, hengittää hetki hieman eri ilmaa.

IMG_4963.JPG

Nukkua pehmeiden tyynyjen keskellä, valkoisissa lakanoissa, ikkunan edessä verhot, jotka eivät päästä yhtään sädettä läpi.

IMG_4970.JPG

Sen tutun ja vieraan kaupugin kaduilla voi törmätä vanhoihin ystäviin ja muistaa ne samanlaiset maailman toisilla kulmilla. Vaikka sen Urban Outfittersin jossain Park Avenuen takana tai American Apparellin Lincoln Roadilla. Ja sitten voi olla onnellinen saaliistaan.

IMG_4973.JPG

Illalla voi juoda mojitoja, nauraa ja valvoa myöhään.

Aamulla voi yrittää tehdä valintoja aamiaisella ja päätyä tekemään niitä liian monta, vaellella siellä täällä, tunnustella kaupungin tunnelmaa, haistaa tuoreiden korvapuustien tuoksun ja kaivaa aurinkolasit esiin.

IMG_4981.JPG

Ihan viimeiseksi voi katsella auringon matkaa länteen samalla, kun lainasiivet lennättävät itään ja päivän viimeiset säteet sytyttävät potkurin liekkeihin.

Tack Stockholm, det var härligt.

 

 

Continue Reading

Matkustan, olen siis olemassa

key west.jpg

Pahoittelut hiljaisuudesta, olen ollut muualla. Ajatuksissani ainakin.

Olen kaivannut kaukaisiin maihin, jonnekin, missä taskurapuarmeija juoksee valkoisella hiekalla, yö on tumma ja täynnä siritystä, jonnekin, missä paikasta toiseen pääsee hyppäämällä lava-auton kyytiin, toisaalle, missä tornit piirtyvät taivaaseen saakka ja kerrokset lasketaan sadoissa.

Tahtoisin hypätä autoon ja ajaa saarelta toiselle kunnes saapuisin sille viimeiselle. Tai sitten valitsisin toisen reitin, se kulkisi idästä länteen, halki autioiden seutujen, koukkaisi ehkä syvään etelään, karnevaalien kaupunkiin. Kaipaan jonnekin, missä tienvarsilla varoitetaan alligaattoreista ja toisaalle, missä ratti on väärällä puolella ja aksentti vahva, mutta ihana.

Kaikkein eniten kaipaan jonnekin, missä en ole koskaan ollut. Dalai Lamakin sanoi joskus:

”Once a year, go some place you’ve never been before.”

Olen aina ollut sitä mieltä, että maailmasta kannattaa nähdä mahdollisimman paljon. Melkein mikään ei ole niin hurmaavan jännittävää kuin kokea jotain todella uutta, seikkailla, etsiä tietään vieraan kaupungin kaduilla, tavata ihmisiä, joita ei koskaan muuten tapaisi, nähdä miten eri lailla elämää voi elää.

Maailma on valtava, olisi surullista nähdä siitä vain pieni pohjoinen maa.

Kaipaan seikkailuja ja jännitystä, jotain ennen kokematonta. Vaikka olisi nähnyt kuinka paljon, tutkimattomia paikkoja on hirveästi jäljellä. Ja se on suloista. Listallani ovat ainakin seuraavat reissut:

Istanbul. Idän ja lännen raja, Hagia Sofia, tuhat ja yksi yötä, niin kaukana ja silti lähellä.

Skotlanti. Se aksentti. Linnat, nummet, Loch Ness.

Irlanti. Katso ylle miinus hirviö.

Budapest. Kaksi kaupunkia yhdessä.

Route 66. Miten siistiä olisi ajaa Amerikan halki?

Toscana. Niin kaunis.

San Francisco. Se automatka päättyy tänne.

Voisin jatkaa tätä listaa vaikka koko yön. Mutta lopetan sen kuitenkin tällä kertaa tähän. Suunnitelmia ei saa olla kerralla liikaa.

Onko teillä paikkoja, jotka on pakko nähdä? Tai toisia, jotka jättivät jälkensä?

Continue Reading

Loviisan joulu

AdobePhotoshopExpress_2013_12_08_182511.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_12_08_184759.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_12_08_193028.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_12_08_193201.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_12_08_193359.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_12_08_193854.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_12_08_194107.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_12_08_201229.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_12_08_195659.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_12_08_184931.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_12_08_195538.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_12_09_183243.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_12_08_194425.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_12_08_194659.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_12_08_194824.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_12_08_194959.jpg

Joulunajan pikkukaupunkikierros jatkuu. Nyt on vuorossa Loviisa, jonka talovanhuksien joulutunnelmaa kävimme kurkkaamassa Paperikaupan Jennin kanssa viime viikonloppuna, kun osa taloista avasi ovensa vierailijoille.

Loviisan Joulukoteja on tänä vuonna yhteensä seitsemän kappaletta ja me vierailimme niistä omien laskujeni mukaan viidessä. Aloitimme kierroksen hieman erillään muista sijaitsevasta Kuninkaanlammesta, missä kävimme myös kesällä. Siellä meitä tervehti sama pikkupoika yhtä houkuttelevien leivonnaisten takaa kuin viimeksikin. Ja muisti meidät, hauskaa! Paikan miljöö on ihan mieletön, kesällä puutarhan keskellä loisti iloisen sinisiä istuinryhmiä, nyt valkoinen lumi peitti pihaa ja kuorrutti punaisten talojen katot. Melkein kuin sadusta.

Kuninkaanlammesta suuntasimme Puutarhakadulle päin ja matkalla piipahdimme eräästä kutsuvan näköisestä ovesta sisään joulukirpputorille. Vackerbackassa joimme kuumaa glögiä ja söimme mustikkahillolla täytettyjä joulutorttuja, kun taas vastapäätä pystytetyssä puodissa ikkunoiden joulutähdet ja kuusi koristeineen loistivat kilpaa meidän hytistessämme ja tutkiessamme kasviväreillä värjättyjä villalankoja. Kun pakkanen puraisi liikaa, livahdimme sisään pikkuruiseen Krinti-lifestylekauppaan, jonka kakluuni lämmitti suloisesti ja josta en päässyt ihan tyhjin käsin lähtemään. Ulkona lumi narskui kenkien alla ja joka ikkunassa loisti kynttelikkö tai tähti. Jossain matkan varrella kävimme Pitkänpöydäntalossa ja Ajurintalossa päätyäksemme illan jo pimetessä Riemumaisterin huvilaan.

Siellä oli vastassa loppukeväästä taloon muuttanut perhe ja sisustus ihan minun makuuni. Valkoiset lautalattiat, Petri Vainion Helmat-valaisimia, mustia yksityiskohtia, huppunojatuoleja, punainen itämainen matto. Kuvasin luvan kanssa vaikka kuinka, mutta koska oli jo pimeää, kuvat eivät onnistuneet kovin hyvin. Minun pitää selvästi harjoitella huonossa valossa kuvaamista. 

Loviisan Joulukodit avaavat ovensa myös ensi viikonloppuna 14. ja 15.12. Käykää ihastelemassa, jos vanhan ajan joulutunnelma kiehtoo.

Kuva minusta: Jenni

 

 

Continue Reading

Wanhan Porvoon joulu

AdobePhotoshopExpress_2013_11_30_170958.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_11_30_171117.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_11_30_171221.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_11_30_171456.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_11_30_171719.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_11_30_172029.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_11_30_171602.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_11_30_172456.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_11_30_172123.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_11_30_172401.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_11_30_172305.jpg

Vuodessa on kaksi hetkeä, joina on melkein pakko käydä vähän nuuhkimassa jonkun kuvauksellisen pikkukaupungin tunnelmaa. Kuljeksia vanhojen puutalojen lomassa ja astella samoja mukulakivikatuja kuin ihmiset kauan sitten. Silloin, kun kaupungin keskellä kohoava kirkko oli sen sydän, kun talot lämmitettiin puilla ja valo saatiin kynttilöistä.

Ensimmäinen hetkistä on kesä. Toinen on tämä, nyt kuluva hetki. Aika ennen joulua.

Suuntasimme viikonloppuna ystäväni Jonnan kanssa Porvooseen. Oli sellainen alkutalven kylmä, lumeton päivä. Joelta puhaltava viima sai posket punertumaan ja muistamaan meren läheisyyden. Minusta on aina ollut kummallista, että Porvoo on merenrantakaupunki. Eihän sitä aavaa näy mailla halmeilla.  

Porvoossa on ihania pieniä kauppoja ja uniikkeja kahviloita, ravintoloita ja hotelleja. Herkkupuodit vetivät meitä puoleensa, ja kävimme sekä Mormorissa että Skafferissa. Molemmat ovat juuri sellaisia paikkoja, joista haluaa ostaa jotain tuliaisiksi vaikka vain itselleen. Mieleen jää hauska muisto ja mukaan saa jotain käsintehdyn oloista. 

Päivän missiona oli vain katsella ja kuvata. Kun tuli nälkä, söimme riisipuuroa Tee- ja kahvihuone Helmessä. Jos satut paikalle ja paikka on tupaten täynnä, käy kurkkaamassa yläkertaan. Siellä ei ollut saapuessamme yhtikäs ketään ja saimme kokonaisen ison pöydän ihan itsellemme. Paikan sisustus on kuin toisesta ajasta, se on tuo valoisa kuva huoneesta, jonka seiniä peittää värikäs tapetti. Kaunis. Sekä tapetti, että koko kahvila.

Piipahdimme myös kuvanveistäjä Ville Vallgrenilta nimensä saaneessa Pariisin Villessä, jossa haluaisin yöpyä, jos joskus jäisin tänne yöksi. 

Onko teillä suosikkipaikkoja Porvoossa tai jossain muussa pikkukaupungissa?

Continue Reading

Aavekaupunki

AdobePhotoshopExpress_2013_11_16_154818.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_11_16_154913.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_11_16_165332.jpg

annajonna.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_11_16_155228.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_11_16_155525.jpg

nanajonna.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_11_16_161208.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_11_16_161420.jpg

AdobePhotoshopExpress_2013_11_16_161540.jpg

Kun kääntää auton nokan kohti Helsingin Laajasalon länsirantaa ja näppäilee navigaattoriin osoitteeksi Päätie, löytää pian itsensä bussin numero 88 päätepysäkiltä, kauniin omakotialueen keskeltä. Jos jatkaa vielä vähän eteenpäin, saapuu alueen laidalle ja näkee oikealle kaartuvan hiekkatien. Tie on suljettu puomilla. Se vie vanhaan aarniometsään. 

Metsän siimeksessä vastaan tulee tumma lampi, jonka pinnasta puut katselevat kuvajaistaan. Lammesta kohoaa sammaloitunut tukki ja vastarannalla ikivanha puulaituri muistuttaa entisajoista. Kerran, kauan sitten täällä ui ja souteli herrasväkeä, Helsingin kermaa, puhuttiin ruotsia. Heidän jälkeensä tulivat porvarit, sitten työläiset. Kaupunki kasvoi ympärillä, maailma muuttui, kieli vaihtui. 

Lammen länsipuolella avautuu meri, sitä ei näe, sen vain aistii. Jyrkät rantakalliot erottavat sen mantereesta. Kallioiden ja lammen väliin jää huviloita, mansardikattoisia kaunottaria, joiden ikkunat on isketty sisään. Niiden sisäänkäyntejä koristavat lasinsirpaleet, seiniä toiseen, uudempaan aikaan kuuluvat piirrokset. Näissä huviloissa juotiin kerran shampanjaa, kuunneltiin jazzia, uskottiin valkoiseen Suomeen. Ehkä. Tai tanssittiin, käytiin piknikeillä rantakallioilla, uitiin sinisessä Itämeressä ennen kuin bikineistä oli kuultukaan.

Se oli aikaa, jolloin tänne saavuttiin veneellä, maaseudulle, kauas kaupungista. Vuosikymmenet kuluivat, tuli 1950-luku ja liikemies Aarne J. Aarnio. Tehtiin kaavaehdotus, joka hylättiin. Tilalle asteli epävarmuus, unohdus. Vuosien vieriessä huvilat autioituivat, rapistuivat, jäivät muistomerkiksi kauan sitten päättyneestä aikakaudesta.

Nyt täällä on surumielistä, taianomaista. Voi kuvitella aaveiden kulkevan, liitävän kirkkaina öinä lammen pinnalla, suojelevan huvilavanhuksia.

Nyt tänne voi tulla retkelle, pakata reppuun korvapuusteja ja chai-teetä, vetää jalkaan kumpparit ja istua lahonneen uimakopin lattialla styroksialustan päällä. Täällä, Kruunuvuoressa, aavekaupungissa. 

 

Kruunuvuoren vieressä sijaitsee Laajasalon vanha öljysatama, jonka paikalle rakennetaan uusi Kruunuvuorenrannan asuinalue. Se lohkaisee varmaan osan tästäkin paikasta.Vieraile täällä siis NYT.

PS Lisäsin blogin nyt vihdoin Blogilistalle. Jos haluat seurata minua sitä kautta, blogi löytyy täältä.

Continue Reading