Purjehtimassa koirien kanssa

Kun suunnittelimme tätä purjehdusreissua, suurin huoleni liittyi koiriin: miten ne pärjäävät? Vaikka koirani ovat seilanneet purjeveneellä pariin otteeseen ennenkin, niistä reissuista on jo kulunut aikaa ja koirat ovat vanhentuneet.

Vuodet ovat vaikuttaneet varsinkin bordercollieeni Nessiin, joka on muuttunut iän myötä selvästi aikaisempaa aremmaksi. Ennen pitkälle purjehdukselle lähtöä teimme pari lyhyempää reissua veneellä, ja Nessi-parka ei oikein pystynyt rentoutumaan veneen ollessa liikkeessä.

Toinen pulma oli koirien saaminen veneeseen ja sieltä pois. Tämä nykyinen vene on huomattavasti suurempi kuin edellinen. Purjeveneeseen noustaan yleensä keulan kautta, ja siinä toisessa veneessä oli melko matala keula, eikä keulaportaita. Koirat pystyivät helposti itse hyppäämään veneen kyytiin ja sieltä pois.

Tässä veneessä, joka on Guyline 95, on kuitenkin korkea keula ja keulaportaat sekä kaikenlaista estettä keulassa muutenkin (valo, keulapurjeen reikä yms.) Hyppääminen veneeseen ei koirilta onnistu.

Asiaa pohdittuamme tulimme siihen tulokseen, että ainoa tapa saada koirat veneeseen, on nostaa ne sinne. Toimimme niin, että koirille puetaan ylle tukeva pelastusliivi, jossa on hyvä nostokahva. Sitten minä nostan koirat laiturilta ylös ja mies nappaa ne pelastusliivistä kiinni pitäen veneeseen. Ainoa ongelma tässä metodissa on, että kantajan pitää olla aika vahva. Koirani painavat parikymmentä kiloa kipale, joten minä en niitä pystyisi veneeseen kantamaan.

Veneestä poistuminen tapahtuu samoin. Nana pitää kantaa koko matka keulasta sitloodaan eli istuinkaukaloon. Se ei suostu kävelemään laidoilla, koska ne ovat liukkaat ja hieman kaltevat. Nessi sen sijaan vihaa kannettavana olemista (se ei selvästikään sovi hänen korkealle arvolleen) ja oppi hyvin nopeasti kävelemään veneessä joka paikkaan itse. Nessi myös hyppää itse veneestä laiturille, mutta toisin päin sekin pitää nostaa.

Nessi on tullut tämän reissun vähän liiankin rohkeaksi. Se pitää köyttää satamissa kiinni veneeseen, muuten tyyppi poistuu lupaa kysymättä veneestä ja lähtee omin päin tutkimusretkille saariin.

Nana ruorissa (autopilotti ohjaa ja minä istun vieressä)

Tässä veneessä myös kajuutta on paljon alempana kuin edellisessä veneessä, ja sinne vievät liukkaat, jyrkät tikkaat. Koirat eivät selviä niistä itsenäisesti (kumpikin on kyllä kerran hypännyt kannelta kajuuttaan, kun emme olleet varuillamme. Hyvä ettei sattunut pahemmin, mutta taisimme kaikki tuumata, että hyppääminen ei ole hyvä idea). Niinpä koirat nostetaan myös sisälle kajuuttaan samalla metodilla kuin rannallekin. Vähän rasittavaa, mutta onnistuu kuitenkin.

Muutaman päivän veneilyn jälkeen kumpikin koira rauhoittui ja selvästi tottui veneessä olemiseen. Nyt niitä jännittää enää silloin, kun on enemmän aaltoa. Myöskään purjeiden paukkeesta ne eivät tykkää.

Kun vene on liikkeessä, koirat istuvat tai nukkuvat sitloodassa tai katselevat merta penkeiltä. Kovemmalla säällä olemme köyttäneet ne varmuuden vuoksi kiinni veneeseen.

Koirien ulkoiluttamiseen on Hangon Itämerenportissa varattu oma kallio.

Satamissa koirien kanssa on aika helppoa. Hyvin monessa veneessä on mukana koira, joten niitä ei katsota mitenkään karsaasti vierasvenesatamissa. Ravintoloiden terasseilla on usein koirille juomakuppeja ja joka satamasta on löytynyt paikka niiden ulkoiluttamiseen. Jännittävin kokemus oli Hangon Itämerenportti (ihana ja tyyris paikka), joka on käytännössä pelkkiä laitureita kallioisella saarella. Sielläkin koirille oli kuitenkin merkattu oma kallio ulkoilupaikaksi.

Koirien kanssa kannattaa myös muistaa, että Saaristomeren kansallispuiston alueella ne pitää pitää kytkettyinä. Ja muutenkin useimmissa paikoissa. Uimaan olemme toki päästäneet ne ilman hihnaa.

Onko teillä kokemusta koirien kanssa veneilystä tai hyviä vinkkejä?

Kuvat minusta: Mika

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Purjehdukselta opittua

Terkut meriltä! Hyppäsimme pari viikkoa sitten Helsingissä purjeveneeseen ja suuntasimme keulan kohti Saaristomerta, arki unohtui hetkessä ja pää täyttyi lähinnä pohdinnoista liittyen tuuliin, hyviin satamiin ja rantautumisen työnjakoon.

Purjehtiminen on yhtäaikaa rentoa ja raskasta, keveää ja vakavaa. Merellä asiat asettuvat mittasuhteisiinsa ja pienet murheet unohtuvat. Samalla sitä oivaltaa monta asiaa itsestään ja arjestaan ja huomaa, miten monia juttuja pitää itsestäänselvyyksinä:

1 Käytän normaalioloissa järkyttävän huolettomasti vettä. Sitten kun on kovien tuulten tähden jumissa pienellä saarella kaukana kaikesta, eikä saaresta löydy juomavettä eikä suihkua, puhdasta vettä alkaa arvostaa ihan uudella tavalla. Meillä on veneessä 60 litran vesitankki, ja sillä pitää nyt selvitä monta päivää. 60 litraa ei ole kovin paljon, kun sitä käyttää kaksi ihmistä ja kaksi koiraa, voin kertoa. Tämän jälkeen lorottelen vettä kotonakin toivottavasti harkitummin.

2 Hiustenpesu sadesuihkun alla on ylellisyyttä. Sadesuihku löytyy siis kotoani. Täällä ei sen sijaan ole suihkua lainkaan, vaan vierasvenesatamassa on sauna, jossa voi peseytyä perinteiseen tapaan vati ja äyskäri -periaatteella. Tämän kuontalon peseminen tuolla taktiikalla ei kuulu lempiasioihini.

3 Olen nettiriippuvainen. Olemme nyt siis pienellä saarella nimeltä Bodö, ja tuilimme tänne kovia tuulia pakoon läheiseltä Jurmon saarelta. Jurmo on ulkosaaristoa, ja järkytykseksemme puhelimien netti ei toiminut siellä. Kun netti ei toimi, sitä tajuaa, miten paljon sen varaan laskee. Näin purjehtiessa se on elintärkeä jo säiden, tuulien ja purjehdusreittien tutkimisessa.

4 Jääkaappi on oivallinen keksintö. Tämä vene on huomattavasti suurempi kuin edellinen, jolla olen seilannut. Mutta täällä ei ole kiinteää jääkaappia, vaan meillä on mukana kannettava versio. Se on ison kylmälaukun kokoinen ja toimii sähköllä. Paha vain, että sähköä saa vain satamissa. Mitään kauhean helposti pilaantuvaa jääkaapissamme ei siis voi säilyttää, eikä sinne myöskään kovin paljon ruokaa mahdu.

5 Vessa, jota ei tarvitse aika ajoin tyhjentää, on kiva juttu. Vessa-asioissa on myös tapahtunut suuri upgreidaus sitten viime veneen. Edellisessä veneessä ei siis ollut kiinteä vessaa, vaan kannettava potta. Tässä veneessä on vessa (jee!), mutta kuten kaikissa veneissä, se pitää aina välillä tyhjentää. Vaikkakin septitankki on sekin 60-litrainen, eli luulisi, ettei ihan heti täyty yli äyräiden, vessassa käyntejä tulee täällä säännösteltyä.

6 Lähikauppa kävelymatkan päässä on aika jees. Meiltä alkaa ruoka loppua (tai siis tuore ruoka, säilykekalaa ja pussiperunamuussia on vielä pariksi viikoksi) ja lähin kauppa on jossain parinkymmenen merimailin päässä. Ja kerroinko jo, että olemme tosiaan hieman jumissa täällä pikkusaarella kovien tuulien tähden. Nyt siis odottelemme, että ne vähän rauhoittuvat ja uskallamme taas merelle. Onneksi täältä löytyy kiva ravintola, josta saa vallan herkullisia hamppareita – olen näköjään tällä reissulla melkoisella burgeridieetillä.

7 Ihminen ei ole kovinkaan voimakas. Ainakaan, kun vertaa luontoon. Tuolla merellä puhkuu nyt tuuli 13 metriä sekunnissa ja aallotkin nousevat noin metriin. Ei kuulosta pahalta, mutta annas olla kun keikut siellä purjeveneellä. Siinä huomaa, miten pieni ihminen on, miten suuri mahti luonnolla. Ja toivoo, että tuo mahtava meri on armollinen ja pääsee hengissä rantaan.

8 Olemme kaikki vastuussa tästä planeetasta. Tällä reissulla emme onneksi ole nähneet kovin paljon sinilevää, mutta jonkin verran kuitenkin. Ja kun sitä on, se on kovin harmillista paitsi luonnon myös ihmisen kannalta: ei paljon kiinnosta mennä uimaan levämömmön sekaan. Itämeri voi huonosti, ja me ihmiset olemme syyllisiä. Roskia täällä saaristossa ei juuri näe, mikä on ihanaa. Näihin paikkoihin ei oikein pääse kuin veneellä, ja veneilijät tuntuvat olevan yleisesti aika vastuuntuntoisia ja vievän roskat mukanaan. Jätehuolto on myös hyvin järjestetty täällä kaikkialla, siitä pitää huolen Pidä Saaristo Siistinä -järjestö.

9 Meikkaaminen menettää merkityksensä, kun suuntaa pois kaupungista. Lopetin meikkaamisen ensimmäisenä purjehduspäivänä, eikä asia ole sen jälkeen tullut mieleenkään. Miten sitä voikin pitää jotain asiaa arjessaan niin tärkeänä (en yleensä kaupungissa liiku ilman ripsaria minnekään) ja sitten unohtaa sen kokonaan?

10 Purjehtiminen on paras retriitti ikinä. Rakastan tätä touhua juuri siksi, että täällä on kovin helppoa olla onnellinen, unohtaa kaikki turhuudet ja paineet ja stressi, purjehtiessa pääsee hetkessä irti kaikesta ja voi uudelleen käynnistää itsensä, heivata päästään kaiken ylimääräisen ja palata ehkä takaisin hieman uudistuneena ja ainakin paljon rennompana.

Kuva: Mika

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Kesäkuvia, kuulumisia ja pari retkikohdetta

Terkut kesäauringosta. Blogi on ollut viime aikoina vähän hunningolla. Syy on sama kuin joka vuosi tähän aikaan: pitäisi saada maailma valmiiksi, jotta voisi sitten lomailla. Ja tänä vuonnahan aion lomailla kokonaisen kuukauden, mikä onkin pisin aika, jonka olen yrittäjänä ollut tekemättä töitä.

Viime vuoden kesäloma meni ihan harakoille: lomailin mukamas kaksi viikkoa, mutta todellisuudessa tein koko ajan vähän töitä. Ja sitä ennen meinasin todella uupua työtaakan alle, joten tänä vuonna olen yrittänyt olla viisaampi ja pidän tiukasti kiinni lomastani. Aika kiire on silti ollut, mikä on kyllä yrittäjälle hyvä asia, joten olen siitä kiitollinen.

Lisäksi on ollut tämä kesä. Jos en ole ollut tekemässä töitä, olen ollut nauttimassa siitä. Kävimme toissa viikonloppuna pyörähtämässä Porvoossa, ja tuntui kuin olisi päässyt hetkeksi vähän toiseen maailmaan. Olen melkoisen varma, että haluaisin asua jossain idyllisessä pikkukaupungissa.

Porvoo oli myös muuttunut sitten viime näkemän, vai onko joenranta aina ollut täynnä kivoja kahviloita ja ravintoloita? Nyt niitä ainakin oli, ja Porvoon Jäätelötehtaan jätskiä sai monesta kioskista. Maistelin mansikkasorbettia (herkkua), vegaanista kuningatarta (ihan ok) ja pistaasia, joka ei ollut vegaanista nähnytkään, mutta hyvin upposi.

Kävimme myös syömässä vegaaniburgerit ja vähän liian hyvät ranskalaiset (en voi vastustaa ranskiksia ja sipsejä, niihin vain tulee älytön himo) ravintola Onessa. Sisäpihalta löytyi kiva terassi.

Sitten vain kävelimme ja katselimme vanhoja kauniita taloja ja syreeniaitoja. Se tuoksu.

No sitten: näyttää siltä, että olen lähdössä purjehtimaan. Ja se taas tarkoittaa, että iso osa illoista on kulunut venettä kunnostaessa, siivotessa ja seilaamista harjoittelemassa. Minullahan on jonkinlaiset purjehduksen perusteet hallussa, muttei kovin vakuuttavasti. Muistella ja treenata siis pitää.

Ohjata ja navigoida osaan edelleen ihan hyvin, mutta purjeet olen edelleen nostanut kerran elämässäni. Olen näköjään aina se, joka laitetaan ruoriin, kun on noston aika. No, ehkä tämä vielä muuttuu.

Ja mistä olen ylpeä: olen nyt ohjannut veneen satamaan kahdesti! Rantautuminen ja liikkeellelähtö ovat kenties vaikeimpia juttuja koko veneilyssä tai ainakin niissä on suurin riski kolhia venettä (tai mikä vielä pahempaa: muiden veneitä).

Purjehduksesta varmaan lisää myöhemmin.

Mekkokausi on myös korkattu. Rakastan tätä kesää (ja mekkoakin, joka on viime vuoden hankinta).

Lopuksi vielä ravintolavinkki. Kävimme viikonloppuna syömässä ravintola Tilassa Sipoossa.

Löysimme paikan keväällä, kun olimme retkellä Sipoonkorvessa. Tutulle polulle keskelle metsää oli ilmestynyt viittoja, jotka johdattivat tänne. Käännyimme tuolloin pihasta takaisin, koska koirat olivat mukana, mutta nyt olimme varanneet pöydän ja jättäneet koirat kotiin.

Tänne pääsee siis joko autolla pihaan asti tai kävellen Sipoonkorvesta polkua pitkin. Silloin auton voi jättää Bakunkärin parkkipaikalle ja lähteä kävelemään kohti Fiskträskiä. Viittoja ravintolaan on polun varrella. Jos kävelee Bakunkärristä Tilaan ja takaisin, matkaan menee yhteensä sellaiset 1,5-2 tuntia rennolla vauhdilla. Polku on hyvin merkattu.

Ruoka oli hyvää ja sitä oli tarpeeksi. Söin alkuruoaksi mansikka-juustosalaatin ja pääruoaksi savulohta. Jälkkäri ei sitten enää mahtunutkaan mahaan.

Paikassa on myös pari koiraa, jotka ovat vapaana ravintolassa ja sen pihalla, eli kannattaa ajaa varovasti. Tosin nämä olivat todella rauhallisia ja hyvinkäyttäytyviä tapauksia. Pihassa on myös kanoja, ja pellolla laiduntaa lampaita, joten paikka on varmaan lastenkin mielestä mielenkiintoinen.

Nyt vähän joogaa ja sitten lenkille, jos ilma olisi vähän viilennyt. Omat koirani eivät oikein helteitä arvosta, vaan pitävät mieluummin siestaa niiden aikana.

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Olet juuri siellä, missä pitää

Välillä olen ajatellut, että olen kamalan myöhässä. Ystävilläni on teini-ikäisiä lapsia ja taloja, nuoremmillakin monilla vauvoja vähintäänkin tulossa. On titteleitä ja pitkiä parisuhteita.

Ja sitten minä haaveilen reissupakusta, joogalomista ja tuntemattomista paikoista, sellaisesta elämän taian etsimisestä ja säilyttämisestä, kiehtovista työhommista, seikkailuista ja siitä, että ympärillä ovat jatkossakin ne, joiden kanssa aalto on sama.

Samalla aika kuluu, maha ei kasva, enkä taida enää edes haaveilla talostakaan. Joskus se pelottaa, pelkään jääväni paitsi jostain, myöhästyväni junasta. Erityisen voimakkaasti pelko iskee, kun joku paljon nuorempi näyttää olevan elämässä paljon minua pidemmällä.

Vaan elämiä ja elämän aikatauluja ei voi eikä kannata vertailla. Meillä on jokaisella oma elämänpolkumme ja asiat tapahtuvat kaikille ajallaan. Uskon, että ne tapahtuvat myös niin kuin niiden kuuluu tapahtua. Omasta elämästään ei koskaan ole myöhässä.

Jokainen elämäntapahtuma, jokainen kohtaamamme ihminen, jokainen valinta johdattaa eteenpäin omalla polulla. Joskus siinä hetkessä voi tuntua, että missään ei ole mitään järkeä, eikä hopeareunuksia ole. Ja sitten paljon myöhemmin huomaa, että niitä oli sittenkin. Ne johtivat tähän hetkeen ja tulevaan hetkeen, josta emme vielä tiedä mitään.

Viime viikonloppuna Repovedellä mietin myös, että elämä on todella vienyt minua hienoihin paikkoihin, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Olen vetänyt puoleeni seikkailuja, pieniä ja suuria. Ja niillä seikkailuilla olen pala palalta löytänyt itseäni enemmän.

Luontoreissut ovat näyttäneet, milloin olen ehkä eniten itseni ja vapautunein. Ne ovat muistuttaneet, etten oikeastaan kaipaa isoa vaatekaappia, enkä edes ripsiväriä, vaan tunteen, että olen osa tätä maailmaa ja se maailma on upea.

Joogareissut ovat tehneet saman.

Surffaaminen, hiihtovaellus ja purjehtiminen ovat muistuttaneet, miten pieni sitä lopulta on, miten suuri on luonto ja miten haurasta elämä. Niillä olen kokenut olevani todella täysillä elossa, ja samaan aikaan ollut hieman huolissani, jatkuuko asian tila.

Yksinmatkustaminen auttoi luottamaan, että pärjään ja viihdyn myös yksin. Se vapautti, koska en ollut enää riippuvainen siitä, lähteekö joku toinen kanssani reissuun. Voin lähteä yksinkin.

Uramuuvit ja yrittäjäksi ryhtyminen ovat näyttäneet, miten tärkeää on seurata sydäntään ja vahvistaneet, että sitä todella voi seurata ja palaset loksahtavat paikoilleen. Ne ovat myös lisänneet luottamusta itseeni. Kun saa onnistumisen kokemuksia ja muuttaa jotain elämässään, alkaa luottaa enemmän, että niin käy jatkossakin, että pärjää, vaikka elämä heittelisikin.

Ihmissuhteet, ne vasta ovatkin opettaneet! Jokainen mies, jokainen ystävä on tuonut mukanaan jotain ja kuljettanut tähän hetkeen. Välillä tuntui, että tapaan vain vääriä, mutta sitten: ne väärät ovat näyttäneet, mitä en halua ja millainen oikeastaan olen. Kuorineet yltäni sitä paksua kerrosta ulkoisia ja sisäisiä odotuksia, elämäni eri aikoina itseeni imemiäni ajatuksia siitä, millainen minun kuuluisi olla ja millaista elämää haluan ja niin lopulta olen tässä, aika paljon vanhempana, jonkin verran viisaampana ja hieman enemmän minuna. Siksi jokainen sydänsuru, jokainen pettymys, jokainen tympääntyminen siihen, että ei vain tunnu oikealta – ne kaikki ovat olleet tarpeen.

Ja nyt olen tässä. On ihana oma koti, on kiinnostava työ, on tärkeitä, rakkaita ihmisiä ympärillä. On haaveita lämpimistä maista ja palmuista, reissupakusta, joogaelämästä, seikkailuista, jonkin merkityksellisen tekemisestä, elämän valon löytämisestä ja säilyttämisestä.

Poissa ovat haaveet katumaastureista, samppanjaillallisista, kalliista vaatteista, designhuonekaluista – ja niistä ihmisistä, joille nämä asiat ovat tärkeämpiä kuin auringonlaskut kaukaisissa paikoissa, erämaassa loistava täysikuu, lintujen laulu syvällä metsässä, aaltojen humina ja se yhteys, jonka näissä paikoissa voi kokea.

Meillä jokaisella on elämässä oma polkumme ja oma aikataulumme. Joskus tuntuu, että on myöhässä, koska matka on ollut kiemurainen ja joku toinen on edennyt suoraan. Mutta omaa elämäänsä ei voi verrata muihin, sillä jokainen meistä tarvitsee omat kokemuksensa, jokaisella on omat asiat opittavana, jokaisella on oma tahtinsa, oma tarkoituksensa, eikä kaikkien elämä kulje samaa rataa eikä kohti samaa lopputulosta.

Jos joskus tuntuu, että olet myöhässä, ajattele sitä, mitä kaikkea hienoa olet täällä kokenut. Kun kuuntelee sydäntään, päätyy väkisinkin itselleen oikeisiin paikkoihin.

Elämä on matka, eikä siltä matkalta voi olla myöhässä.

Kuvat ovat hienoilta reissuilta, joille elämä on minut kuljettanut. 

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

2019: parhaat postaukset, tapahtumat ja ajatukset vuoden varrelta

On vuoden kolmanneksi viimeinen päivä, istun kirkasvalon loisteessa, syön persimonia ja mietin mennyttä vuotta.

Vuosi 2019 ei ollut ihan helppo, olin ajoittain vähän yksinäinen ja tein kesällä ihan liikaa töitä, loma jäi oikeastaan väliin, ja se tuntui.

Toisaalta 2019 oli tosi hyvä vuosi, kuvatkin sen kertovat. Matkustin Colaresiin ja Las Palmasiin, Saariston pienen rengastien ja majakkasaarelle. Oli ihania kesäpäiviä, aurinkoisia talvipäiviä, tärkeitä ihmisiä kaikkien näiden kuvien takana.

Työrintamalla tapahtui hurjasti. Tämä oli luultavasti vuosi, jona muurasin perustuksen monille tuleville. Kirjoitin lehtijuttuja, tein tärkeitä ja kiinnostavia blogiyhteistöitä ja monta podcastia.

Tammikuussa kirjoitin täydellisen vaatekaapin illuusiosta: miten se liittyy identiteettiin, ylishoppailuun ja tyytymättömyyteen.

Kriiseilin vähän iästä, ja tänään, kuten 11 kuukautta sitten, olen edelleen samaa mieltä: lopulta ei ole tärkeää, minkä ikäinen olet, vaan millainen olet.

Unelma-podcastissa puhuimme priorisoinnista ja siitä, miten somessa selviää järjissään. Vähän toivoisin, että saisimme podcastin ensi vuonna jälleen pyörimään. Tänä vuonna sen ohi ajoi kiire muilla elämänalueilla. Podcastien tekeminen on kuitenkin niin kivaa, että tahtoisin tehdä niitä enemmän: kuulitko, 2020?

Vierailin myös radiossa ja pohdiskelin, minne jatkuva suorittaminen vie. Mikä riittää, ja mitä täydellisyyteen pyrkiminen tekee onnellisuudelle?

Helmikuussa kyselin, millaisia vaikutteita saat somesta ja mediasta. Piilotin Facebook-fiidini, ja se onkin tuonut elämääni lisää rauhaa. Toisaalta myös rauhattomuutta ja anteeksipyyntöjä, sillä sen tähden en juurikaan vietä aikaa Facebookissa: unohdin kolmen ystäväni syntymäpäivät, koska olen uskonut niistä tiedottamisen…Facebookille.

Kirjoitin koiran omistamisesta ja sen plussista sekä miinuksista. Koiraa ei koskaan saisi ottaa harkitsematta, sillä sen tai niiden kanssa eläminen ei ole aina auvoista. Ikinä en karvaisista ystävistäni silti luopuisi, plussalle mennään kirkkaasti, vaikka onkin pallo jalassa ja välillä oksennusta matolla.

Listasin myös parhaat vegaaniset vaihtoehdot eläinkunnan tuotteille ja mietin, miten makuaisti muuttuu, kun tarpeeksi kauan on syömättä jotain.

Maaliskuussa oli aika kampanjoida metsien puolesta ja muistuttaa, miten tärkeää on äänestää ehdokasta, joka haluaa suojella luontoamme.

Kaaduin sängynpohjalle ruokamyrkytyksen tähden ja yritin nähdä hopeareunuksia: joskus voi olla hyvä, että universumi pakottaa hidastamaan. Se myös muistutti siitä, mikä usein arjessa unohtuu: miten onnellinen saa olla, jos on terve. Sen merkityksen muistaa usein vasta, kun ei enää ole.

Mietin, miten syntyy harmoninen koti eikä se ole vain värivalintoja ja materiaaleja: kodin sielu on siinä, että siellä on kaikkien sen asukkaiden hyvä olla.

Kirjoitin myös siitä, miten taloudellisen paineen kanssa selviää ja rakensin jälleen vaatekaappia, tällä kertaa vastuullista.

Huhtikuussa pohdin riittämättömyyttä ja rakkautta.

There will always be someone who can’t see your worth. Don’t let it be you.

Tuntui, että mitään ei tapahdu. Mutta lopulta jotain aina tapahtuu kuitenkin. Niinpä kirjoitin siitä. Ja nyt, vuoden viimeisinä päivinä voin kertoa, että sittemmin tapahtui vaikka mitä – niin se vain menee.

Listasin myös kolme pientä asiaa, jotka tekevät päivistä vähän parempia. Toimii edelleen.

Toukokuussa oli vappu, joka oli vain sellainen täydellisen hyvä päivä, joita joskus on. Pohdimme urapaineita ja sitä, miten tärkeää on olla aito.

Vähän siihen liittyen kirjoitin, onko riittävä, jos on ihan tavallinen. Tässä maailmassa, jossa voi olla lähes mitä tahansa ja moni onkin, voi pelottaa, ettei ole tarpeeksi omana itsenään. Oikeasti onnellisimpia eivät kuitenkaan ole ne, jotka saavuttavat eniten tai ovat erikoisimpia. Onnellisimpia ovat ne, jotka ovat kokonaisimpia. Siihen ei tarvitse muuta, kuin olla oma itsensä.

Matkustin myös Portugaliin ja rakastuin surffaamiseen, siinä kun unohtaa kaiken muun, on vain aallot, lauta ja sinä.

Kesäkuussa kerroin elämästä bordercollien kanssa. Vallan kiinnostavaa, voin paljastaa.

Oli ehkä vuoden vaikein kuukausi, ja se näkyi myös ulospäin. Kaverini kysyi: oletko onnellinen. Minä vastasin: joo kai, on vain kauhea kiire ja vietän kaikki päivät yksin koneella. Se kertonee oleellisen. Tässä kuussa aloin todella miettiä, mitä pitäisi muuttaa. Nyt vuoden lopussa asiat ovat aivan eri lailla, tosi paljon paremmin. Mutta muutos alkoi täältä. Kirjoitin somelakosta ja pohdin prioriteettejani, ja aloin ymmärtää, mitä pitää tehdä toisin.

Kävimme myös Tallinnassa, oli helle, laivamatka tylsä, mutta Fotografiska hieno.

Heinäkuussa päättelin, että kun tuntee kiitollisuutta, on helppo olla onnellinen.

Olin edelleen vähän hukassa ja yritin selkeyttää päätäni viilaamalla blogia. Hyviä ajatuksia juu, mutta tänään ajattelen, että asia on paljon yksinkertaisempi. Ei blogi tarvitse brainstormauspalavereita tai täydellisiä kuvia. Blogi tarvitsee minua, aitoutta, sydäntä ja sielua. Se on lopulta kovin yksinkertaista. Olen tänä vuonna törmännyt yhä uudelleen siihen, että muiden mielipiteiden sijaan olisi kuunneltava omaa sisintään. Pätee ihan kaikkeen. Kun sitä kuuntelee, menee väkisinkin oikeaan suuntaan. Sen sijaan blogin tai elämän konseptointi ulkoa tulevista ideoista käsin ei välttämättä ole kovin hyvä idea.

Kuun ihanimpia päiviä olivat lounas Kumpulan kasvitieteellisessä puutarhassa ja Saariston pienen rengastien ajaminen. Sellaisia autereisia, helteisiä hetkiä, kun maailma on pysähtynyt ja kaikki on hyvin.

Elokuussa sain yhden vastauksen kuluneiden kuukausien alakulooni. Mittautin rauta-arvoni: ferritiini 9, eli varastorauta täysin lopussa. Nyt joulukuussa ferritiini on noussut 36:een ja niin on mielialakin, tosin jälkimmäiseen liittynee muitakin asioita.

Kävin Söderskärin majakalla ja kirjoitin majakoista, rakkaudesta ja valinnoista. Tunsin oloni vähän yksinäiseksi ja mietin, olinko tehnyt kuitenkaan oikeita valintoja, olinko luopunut liian helposti, oliko sydämeni seuraaminen vienyt sittenkin ojasta allikkoon. Päättelin silti, että ei. Ihminen tekee aina sen, minkä siinä hetkessä kokee parhaaksi. Sitä paitsi tiesin, että olen aina kuunnellut sydäntäni, koska en muuta voi. Ja vaikka tuona päivänä olin hieman surkeana, tänään en ole. Tänään luotan sydämeeni enemmän kuin koskaan, sillä kyllä se vain tietää. Niin sinunkin sydämesi.

Pohdin myös, miten tärkeää on kertoa itselleen hyvää tarinaa. Ajatuksista tulee tunteita, tunteista sanoja, sanoista tekoja. Siksi tarinallasi on väliä. Jos uskot pystyväsi mihin vain, luultavasti pystyt lähes mihin vain. Jos uskot, ettei sinusta ole mihinkään, siitä voi tulla itseään toteuttava ennustus.

Syyskuussa (tai oikeasti ehkä elokuussa) olin Suokissa piknikillä ystäväni kanssa. Oli taas yksi kesän parhaista päivistä. Kirjoitin auringosta, ystävistä, ajasta ja tyylistä.

Täytin 38 vuotta ja mietin jälleen ikää: Pitääkö tietyssä iässä olla tietynlainen?

Kirjoitin siitä, miten luontoihmiseksi tullaan. Päädyin sen tähden Hesariin, mikä oli jotenkin hassua, mutta kertoo myös siitä, kuinka trendikäs luonto on nyt. Se taas kertonee jotain ajastamme. Ehkä kaikkien paineiden, hektisyyden ja pinnallisuuden rinnalle tarvitaan jotain, mitä vain luonto voi antaa. Sinnehän me oikeasti kuulumme, sieltä löytää rauhaa.

Lokakuussa mietin, että syöminen on aika vaikeaa: sitä haluaisi syödä terveellisesti, vastuullisesti, monipuolisesti ja vielä jotain hyvänmakuista. Ja sitten pelkkä ajatus kauppareissusta ahdistaa, kun ruoan pitäisi täyttää nämä kaikki kriteerit. Päädyinkin ravintoneuvojan koekaniiniksi, jotta ruokavalioni olisi terveellisempi ja vastuullisempi – enkä itse joutuisi liikaa pohtimaan sitä.

Pohdin, että ei kannata antaa muiden määritellä itseään. Muuten kadottaa jotain tärkeää, ei elä omista unelmistaan käsin, ja elämä saattaa muuttua kulissiksi. Tähän liittyy kiinteästi kyky kestää se fakta, että kaikki eivät tykkää aidosta sinusta. Sillä ei ole väliä, sillä jos olet oikea minulle, tykkäät nimittäin kuitenkin. Ja jos ei uskalla olla oma itsensä, jos elää muiden määritelmien mukaan, silloin ne oikeat tyypit eivät välttämättä löydä luoksesi, silloin et nimittäin ole ihan todella sinä.

Elämässäni ei näköjään tapahtunut mitään lokakuussakaan – kunnes sitten tapahtui. Kirjoitin pelosta, että jää paitsi, siitä kamalasta tunteesta, kun muille tapahtuu ja sinulle ei. FOMO eli fear of missing out. Vaan jokaisella meistä on oma elämänpolku ja omat asiat opittavana täällä, jokaisen elämä kulkee omalla ajallaan ja radallaan. Vertailu muihin on turhaa, muiden polku ei ole sinun polkusi, eikä toisen polku ole toista parempi.

Marraskuussa kirjoitin riittämättömyyden tunteesta ja täydellisyyden tavoittelusta. Siitä, että teki mitä tahansa, on aina jollain tavalla riittämätön. Vaan mitä, jos riittäisi, kun vain pyrkisi kuuntelemaan sydäntään ja seuraamaan sitä, mutta hyväksyisi, että elämä on matka, eikä sitä ole valmis tai perillä koskaan?

Matkustin Las Palmasiin jooga- ja surffilomalle ja sain tarpeekseni surffaamisesta. Jouduin myös kohtaamaan omat rajani ja nöyrtymään, mutta se teki todella hyvää.

Tein kolme podcastia rahasta ja kirjoitin sijoittamisesta ja asunnon ostamisesta. Kumpaankin kannustan, kumpikin on ollut minulle hyvä ratkaisu.

Joulukuussa pohdiskelin pitkästä aikaa kasvissyöntiä ja sen tulevaisuutta Lihan loppu -kirjan kautta.

Kerroin elämän(tapa)rempastani, jonka aloitin, koska olin niin väsynyt – enkä tahtonut olla. Siihen liittyen avasin vanhoja pelkojani ja sitä, miksi olen pitkään karsastanut tavoitteellista treeniä ja ruokavalion viilausta. Hankin Oura-sormuksen, salikortin ja kaksi joogakorttia (meni vähän överiksi, myönnetään) ja olen syönyt suunnilleen jokaisella aterialla proteiinia. Joululahjaksi sain kirkasvalolampun, joka loistaa kodissani kuin oma aurinko. Kerron siitä myöhemmin, siitä, ja valosta. Kaiken kaikkiaan voin paljon paremmin niin henkisesti kuin fyysisesti kuin vielä muutama kuukausi sitten.

Nyt, kun vuosi kääntyy kohti loppua, olen hyvässä paikassa. Tämä vuosi on opettanut kuuntelemaan kehoa ja mieltä, vetämään rajoja, asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen, luottamaan siihen, että riittää, juuri näin, kirkastanut monia asioita, välittämään vähemmän ulkoa tulevista paineista ja muiden mielipiteistä ja kuuntelemaan omaa sydäntään. Se on myös muistuttanut, että elämä ei ole koskaan pysähtynyt, ei vaikka siltä joskus tuntuisi.

Kiitos 2019, olit hieno, raskas ja opettavainen vuosi, olit iloa ja aurinkoa, pimeyttä ja kyyneliä, ystäviä ja yksinäisiä hetkiä. Kiitos, kun olit.

Ja sinä, 2020, tervetuloa. <3

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Continue Reading

Jooga- ja surffiloma Kanarialla

Vietin juuri viikon Kanarialla, tarkemmin sanoen Gran Canarian pääkaupungissa Las Palmasissa. Joogasin, surffasin, istutin puun, tutustuin noin kymmeneen uuteen ihmiseen, en nähnyt ystävääni lukuun ottamatta yhtään suomalaista paitsi yhtenä päivänä, kun teimme päiväretken etelän turistirannoille, join sangriaa ja onnistuin joten kuten syömäänkin aika kasvispainotteisesti.

Nyt on ihanan rentoutunut olo, vaikkakin Suomen pimeys tuntuu entistä pimeämmältä viikon valohoidon jälkeen. Näin levänneenä se on kuitenkin helpompi kestää.

Lähdin Kanarialle, sillä tahdoin paikkaan, jossa voi surffata ja joogata, joka sijaitsee niin lähellä, että sinne on järkeä matkustaa viikoksi ja jossa on kivempi ilmasto kuin Suomessa. Näin talvisaikaan nämä kriteerit täyttää vain Kanaria. Muut surffikohteet sijaitsevat liian kaukana tai sitten niissä on kylmä.

Lähdin jälleen reissuun Book Yoga Retreatsin kautta ja löysin sieltä See Yoga Retreatsin jooga- ja surffileirin Las Palmasissa.

Buukkasin keväisen Portugalin-reissuni samalta sivustolta. Book Yoga Retreatsista löytyy siis jooga- ja surffireissuja ympäri maailman. Ei tarvitse sekä joogata että surffata, voi valita vain toisen.

Las Palmasissa on kaksi kilometriä pitkä ranta nimeltään Las Canteras. Sinne lyövät hyvät aallot, joten siksi se vetää kaikentasoisia surffareita: meitä aloittelijoita ja niitä, jotka oikeasti tietävät, mitä tekevät, istuskelevat rennosti lautansa päällä ja mutkittelevat aaltoja pitkin miten mielivät pelkäämättä, että jokin virtaus imaisee mukaansa avomerelle.

(En ole ihan varma, tykkäänkö surffauksesta sittenkään. Vesi ei ole koskaan ollut elementtini, enkä oikein viihdy siellä – varsinkaan isojen aaltojen ja virtausten keskellä. Koin samaa veden pelkoa myös purjehdusreissuilla, meri vetää aika nöyräksi. Mutta rakastan katsella sitä rannalta.)

Jos surffaus kiinnostaa, Las Palmas on siis hyvä kohde. Minun reissullani surffia oli lähes joka aamu. Pakko sanoa tähän väliin, että jos olet aloittelija, en suosittele tämän firman käyttämää surffikoulua, joka oli siis erillinen yritys nimeltään Brisa. Ohjaajia oli useimmiten vain yksi, ja hän oli yrmeä mies, joka seisoi rannalla ja huuteli sieltä käskyjä. Mitään turvallisuus- tai tekniikkaopetusta ei tippunut, eikä laudalla saanut edes kuivaharjoitella rannalla. Sen sijaan tyyppi kertoi joka aamu, että meressä on kova virtaus, joka vie Teneriffalle. Yrittäkääpäs pysyä poissa siitä. Ei ollut turvallinen olo.

Kun olin keväällä siellä Portugalin retriitissä, vedessä oli koko ajan kolme surffiohjaajaa, joka päivä käytiin tekniikka ja turvallisuusohjeet läpi ja apua sai kädestä pitäen.

Las Canterasissa on kuitenkin vaikka kuinka paljon surffikouluja, joten joku toinen voisi olla parempi.

Iltaisin retriitissä oli joogaa ja oi mitä joogaa! Kolme eri joogaohjaajaa, joista jokainen oli tosi hyvä ja yksi aivan ihana. Sellainen hyvin henkistynyt, syvällä joogan filosofiassa uiva tyyppi, joka veti samalla hyvin dynaamisia tunteja. Tällaisen opettajan haluaisin löytää Suomesta.

Joogaa täällä suosittelen siis ehdottomasti. Olisin mieluusti joogannut paljon enemmänkin, nyt kuuden päivän reissullani oli neljä joogatuntia.

Las Palmasin kaupunki on tosi kiva, ja Las Canterasin rantabulevardilla on vaikka millä mitoin ravintoloita. Myös vege- ja vegaanivaihtoehtoja löytyy listoilta, ei tosin kovinkaan runsaasti. Toisessa päässä rantaa on iso ostoskeskus nimeltään Las Arenas.

Las Palmasin vanha kaupunki on nimeltään Vegueta. Sinne pääse taksilla Las Canterasista. Matka kestää ehkä 10 minuuttia ja kustantaa kuusi euroa. Veguetassa on kauniita taloja, vanha kirkko ja kävelykatuja täynnä ravintoloita.

Pakettiin kuului myös kaksi päiväreissua. Toinen suuntautuu yleensä vuorille, mutta meillä oli huono sää, joten käänsimme auton kohti etelää. Gran Canarialla voi olla pohjoisessa ja etelässä aivan erilainen ilmasto. Turistikohteet on rakennettu etelään, Las Palmas pohjoiseen. Kun Las Palmasissa oli jäätävä tuuli ja nahkatakkikeli, etelässä Puerto de Mogánissa oli helle.

Tällä retkellä kävimme myös Maspalomasin dyyneillä, missä oli hurja tuuli ja tunnelma kuin autiomaassa.

Retket toteutetaan tila-autolla, ja mukana on surffareita ja joogeja eri maista. Meitä oli kerralla viisi. Kyse ei siis ole mistään turistibussista.

Toisella retkellä istutimme puut vuorille, joita peitti ennen tiheä subtrooppinen laurisilva-metsä. Lähes kaikki Gran Canarian puut on kuitenkin historian saatossa hakattu, ja nyt saarelta puuttuu 12 miljoonaa puuta. Me istutimme viisi lisää. See Yoga haluaakin viedä kaikki vieraansa istuttamaan puun. Niin jätämme saarelle jotain hyvää kiitokseksi siitä, mitä kaikkea se meille antaa. Toiminta on jatkunut vuodesta 2012, ja tähän mennessä puita on istutettu 800.

Puunistutus-retki oli ihana. Jos menet tänne, älä missään nimessä jätä sitä väliin!

Koska olen luksusmuija ja rakastan hotelleja, valitsin majoitusvaihtoehdoista Maresia-hotellin. Se kustantaa huomattavasti enemmän kuin muut vaihtoehdot eli huone hostellissa tai yksityinen asunto. Majoitus järjestyy  See Yogan kautta.

Olin kuitenkin oikein tyytyväinen valintaani, hotelli sijaitsee noin 50 metrin päässä rannasta ja See Yogan Hi Tide -hostelliin saa mennä hengailemaan, jos kaipaa muiden reissaajien seuraa. Siellä on kiva kattoterassi, jolla joimme yhtenä iltana sitruunalla maustettua olutta ennen kuin menimme kuuntelemaan katukonserttia kaikki yhdessä.

Kaiken kaikkiaan tämä oli tosi kiva kokemus sitä nihkeää surffiopettajaa lukuun ottamatta ja suosittelen, jos haluat lähteä aktiivilomalle. Tällaisella lomalla tutustuu tosi helposti muihin, eikä yksin tarvitse olla oikeastaan lainkaan, jos ei tahdo. Koko homma eli 4 surffituntia, 4 joogaa, 2 päiväretkeä ja viiden yön majoitus kustansi yhteensä alle 700 euroa. Ei paha mielestäni. Hostellissa pääsee myös tosiaan huomattavasti halvemmalla.

Nyt yritän kirkasvalolampun avulla totutella taas Suomeen pimeyteen. Ehkä keväällä tai kesällä joogareissu Italiaan tai surffi- ja joogamatka jonnekin aaltojen ääreen. Vähän se surffi kuitenkin jäi vielä kutkuttamaan.

Lue myös:

Jooga- ja surffireissu Portugalissa

Vinkkejä yksinmatkustajalle

Kohti seikkailuja

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Continue Reading

Matkustaminen on myös matka itseen

Rakastan ja vähän jännitän hetkeä, jona lentokoneen pyörät irtoavat maasta. Se on ultimaattinen vapauden hetki ja samalla vapautesi on täysin riistetty, kunnes pyörät jälleen koskettavat maata.

Se on tunne, joka unohtuu usein arjessa. Se, että maailma on valtava, täynnä seikkailuja ja mahdollisuuksia.

Ennen rakastin matkustamista enemmän kuin mitään muuta. Sitten matkustin liikaa, ja taika katosi. Vaan ei se ole oikeasti kadonnut, se sydäntä raastava kaipuu jonnekin kauas on vain poissa.

Rakastan edelleen kävellä vieraiden maiden katuja, upottaa varpaani rantahiekkaan, nuuhkia suolaisen meren tuoksua, katsella eteläisemmässä tuulessa huojuvia palmuja. Ja rakastan minä pohjoistakin, valtavia erämaita, koskematonta luontoa, tunnetta, että on hyvin pieni ja osa jotain hyvin suurta. Ja saaristoa. Ja monia ilmansuuntia, pituus- ja leveysasteita.

Matkustaminen ei ole minulle sitä, että lähtee jonnekin kauas. Se on sitä, että tekee jotain erilaista.

Matkustaessa saa hetkeksi tauon omasta elämästään ja omasta itsestään muiden silmissä. Voi palata itseensä, löytää ehkä jotain, joka on ollut kadoksissa. Matkalla voi luoda nahkansa uudelleen, kun kaikki totutut naamiot riisutaan hetkeksi, eikä kukaan tunne sinua, etkä sinä ketään.

Ultimaattinen vapaus.

Istun Norwegianin Boeingissa ja ajattelen, kuinka erilaista lentäminen nykyisin on kuin joskus aikoinaan. Se ei ole enää samaa tylsää arkea kuin se kerran oli. Nyt se on jännittävää, poikkeama.

Nyt se vie kohti vapautta,

toisia maailmoja. Niissä kannattaa aina välillä vierailla, lähellä tai kaukana, jotta muistaisi:

elämä on seikkailu ja maailma täynnä mahdollisuuksia.

Ne pitää vain ottaa vastaan.

Lue myös:

Surffaan, olen siis olemassa

Miten matkustaa vastuullisesti?

Joskus on mentävä kauas nähdäkseen itsensä

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Continue Reading

Joogasta, egosta ja oman kehon kuuntelusta

Istun sängylläni laspalmasilaisessa hotellissani ja kirjoitan tätä.Olen täällä surffi-joogaleirillä, ja päivän surffitunti alkoi viisi minuuttia sitten. En ole siellä, vaan täällä, sillä kuuntelin itseäni. Olen opetellut sitä.

Heräsin aamulla hieman pahantuulisena. Edessä kaksi tuntia aalloissa, sen jälkeen koko päivän retki ja heti perään vielä puolentoista tunnin jooga. Ei aikaa käydä suihkussa, ei aikaa olla hetkeäkään yksin, ei aikaa kuivata suolavettä hiuksista.

Olen ollut täällä kaksi ja puoli päivää, surffannut neljä tuntia, joogannut kolmesti. Kaikki voima on kadonnut käsivarsistani, niitä särkee, samoin kylkiäni ja alaselkääni. Se vielä menisi, mutta kehoni väsyessä myös mieleni väsyy. Olen ärtyisä.

Skippasin aamun surffitunnin, koska kehoni huutaa lepoa. Egoni huutaa samaan aikaan: ”Miten voit jättää maksetun surffin väliin ja olla noin heikko!!!”

Mutta huutakoot vain. Yksi parhaista asioista, joita jooga on minulle opettanut, on egon jättäminen omaan arvoonsa. Kun ennen en kestänyt, etten jaksa tai osaa jotain, nykyisin olen lempeämpi itselleni. Tiedän, ettei tämä ole laiskuutta, vaan väsymystä. Otan tänään iisimmin, ja huomenna jaksan taas taistella aaltoja ja virtauksia vastaan.

Joogassa sanotaan usein: ota maton opetukset osaksi normaalia elämääsi. Kun oppii joogamatolla kestämään huonouttaan ja epämiellyttäviä kehollisia tuntemuksia ja kuuntelemaan kehoaan sekä mieltään, samat asiat tuntuvat helpommilta myös maton ulkopuolella. Kun on joogassa hyväksynyt, ettei vaikka taivu pitkälle eteen ja antanut kehonsa taipua juuri sen verran kuin siitä tuntuu hyvältä, on myös oikeassa elämässään armollisempi sitä ja itseään kohtaan.

Minulla on valtava ego, joka vaatii minulta paljon. Olen kuunnellut sitä suurimman osan elämääni ja kutsunut sitä sisuksi. Jos kuuntelisin sitä tänään, kantaisin nyt surffilautaa aaltoihin, en välittäisi väsymyksestäni, suorittaisin kaiken sovitun –  ja olisin koko päivän hiton huonoa seuraa.

Nyt taas tässä sängyllä olen jo paremmalla tuulella, ehdin pestä hiukseni, käydä rauhassa kaupassa ostamassa eväät retkelle ja vain olla hetken rauhassa ja yksin.

Oman kehon kuunteleminen ei tarkoita, etteikö siltä koskaan kannattaisi vaatia paljon ja enemmän kuin tuntuu mukavalta. Se tarkoittaa, että tunnistaa, milloin keho tarvitsee oikeasti lepoa ja milloin se kaipaa liikettä ja haastetta.

Muista siis kuunnella itseäsi, muista levätä ja muista haastaa. Ihanaa viikonloppua!

 

Lue myös:

Kun tuntuu, ettei elämässä tapahdu mitään

Pitääkö tietyssä iässä olla tietynlainen?

Millaista tarinaa kerrot itsellesi?

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Continue Reading

Miksi luonto tekee niin hyvää? 14 syytä lähteä luontoretkelle

Olin yhtenä iltana tosi väsynyt, enkä olisi jaksanut liikkua kotoa mihinkään. Oli kaiken lisäksi huono sää ja pimeää. Ei huvittanut sitten yhtään.Vaan kun on vastuutehtävä kahden paimenkoiran ulkoiluttajana, on pakko.

Viisi minuuttia metsän viertä käveltyäni tajusin, ettei väsytä enää. Oli paljon parempi fiilis.

1 Luonnolla onkin ihmeellinen voima piristää meitä. Se auttaa tutkitusti muun muassa ahdistukseen ja henkiseen väsymykseen.  Olen aika varma, että jos en kävisi päivittäin luonnossa, olisin aika paljon kärttyisämpi ja ahdistuneempi ihminen.

2 Kun viettää paljon aikaa luonnossa, saa osakseen vähemmän flunssia. Poluilla kävellessään vetää nimittäin keuhkoihinsa aimo annoksen raikasta metsäilmaa. Tuo ilma on täynnä mikrobeja, varsinkin juuri sateen jälkeen. Nuo mikrobit taas ovat meille hyväksi ja parantavat vastustuskykyä. 

3 Luonnossa on kaunista. Mielestäni Suomessa on aika rumia rakennuksia. Luontomme sen sijaan on mielettömän kaunis. Sinne voi paeta harmaita laatikkotaloja, isoja teitä ja kirkkaasti valaistuja kauppakeskuksia.

4 Luonto laskee verenpainetta. Hyödyn saa jo sillä, että vain oleilee luonnossa vartin.

5 Stressi vähenee ja mieli rentoutuu. Olin pari viikkoa sitten aika stressaantunut, sillä olin haalinut itselleni ehkä hieman runsaasti töitä. Noina päivinä oikein odotin, että pääsen koirien kanssa iltalenkille metsään. Välttelimme ihmisiä ja kävelimme vain polkuja pitkin, omassa rauhassamme. Luonnossa liikkuminen rauhoittaa mieltäni aina.

6 Luonnossa liikkuu huomaamattaan. En yleensä ota kännykkää mukaan lähimetsään. Välillä kuitenkin laitan sen äänettömällä takin taskuun, sillä tahdon nähdä, kuinka paljon kävelen. 10 000 askelen tavoite täyttyy luonnossa kävellessä tosi helposti. Poluilla kävely on myös lihaksille vaativampaa kuin teitä pitkin talsiminen, kallioille kiipeillessä hengästyy ja tasapainoa voi treenata kaatuneilla puunrungoilla. Luonnossa saa monipuolisesti liikuntaa.

7 Metsässä voi olla hetken tavoittamattomissa. En pidä kännykkää useinkaan mukana juuri siksi, että tahdon olla vähän aikaa sen ulottumattomissa. On ihanaa olla välillä ilman informaatiotulvaa, ilmoituksia ja ärsykkeitä, vain luonto ja sinä.

8 Luonnossa oleilu on ilmaista. 

9 Luonnossa liikkuminen on helppoa ja stressitöntä. Minulla on sitoutumisongelmia: en oikein tahdo sitoutua vapaa-ajallani harrastuksiin, jotka vaativat tietyssä paikassa olemista tiettyyn aikaan. Lopetin joogasalillakin käymisen, kun huomasin, että sain stressin jooga-aikatauluista. Luontoon voi mennä milloin itseä huvittaa.

10 Luonnossa asiat saavat oikeat mittasuhteet ja ongelmat ratkeavat. Luonnossa kävellessä moni pulma selviää itsestään, ja luovuus lisääntyy.

11 Luonnossa voi kokea seikkailuja ja jännitystä. Kokeile vaikka hiihtovaellusta Lapissa tai veneretkeä saaristoon.

12 Missään ei pääse niin hyvin irti arjesta kuin luonnon keskellä. Mielestäni on nykyisin paljon kiehtovampaa lähteä luontomatkalle kuin kaupunkilomalle, oli kyse sitten surffilomasta Portugalissa, joogaretriitistä Hangossa tai vaelluksesta Kuusamossa.

13 Luontoretkeily Suomessa on lähimatkailua. Kun luontoon ei suuntaa lentäen, se on vastuullinen tapa kokea uutta. Kun vaihtaa osan lentomatkoista lähimatkoihin, tekee ison palveluksen ilmastolle.

14 Kun viettää aikaa luonnossa, sitä haluaa myös suojella. Ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden katoaminen ovat oikeita uhkia, joille meidän on pakko tehdä jotain. Luonto on arvokas, ja se täytyy pelastaa. Mitä useampi ihminen sen ymmärtää, sen paremmin meillä kaikilla menee.

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Continue Reading

Lähimatkakohteiden ykkönen kesät talvet: Suomenlinna

Kaupallinen yhteistyö: Suomenlinna

Päätin kesällä, että jatkan kivojen lähimatkojen tekemistä myös syksyn ja talven tullen. Koska Suomen talvi on pitkä ja pimeä, sen ratoksi on jopa melkein pakollista keksiä jotain hauskaa. Tekee tosi hyvää lähteä päiväksi tai puoleksi pois normiympyröistä ja rikkoa omat rutiinit, joihin jää helposti kiinni.

Lähimatkailu on myös kestävä tapa matkustaa, ja se on itselleni nykyisin koko ajan tärkeämpää. Lentämisen päästöt ahdistavat varmaan aika montaa meistä, minua ainakin. Lisäksi ihan kotinurkilta löytyy hienoja retkikohteita, joiden ylläpitoon tarvitaan matkailijoiden tuomia tuloja. Siinä vielä yksi hyvä syy suunnata lähimatkalle.

Yksi suosikkikohteistani on Unescon maailmanperintökohde Suomenlinna eli Suokki, jossa olen ennen käynyt vain kesäisin. Mutta Suokissa tapahtuu paljon vuoden ympäri, ja iso osa ravintoloista ja museoista on auki myös talvella. Lisäksi pyhäinpäivänä linnoituksen valtaa Viaporin Kekri, johon olen halunnut osallistua jo pitkään!

Kekri on siis syksyllä vietettävä pakanajuhla, jolla on juhlistettu sadonkorjuuta ja vuoden vaihtumista jo tuhansia vuosia. Ehkä Kekri voisi olla uusi kulma marraskuuhun, joka ei lukeudu muuten ainakaan omiin lemppareihini: jotain jännää odotettavaa hämärän keskelle.

Viaporin Kekrissä pääsee tutustumaan historian kauheuksiin (dekkari-, historia- ja kauhusarjafanina olen innoissani tästä), tutkimaan linnoituksen suljettuja osia ja Suokin pimeää puolta, mikä se sitten lieneekin. Tiedossa on kuulemma ainakin taidetta, kulttuuria, performansseja, henkiä (!), ruokaa ja juomaa.

Enempää en Kekristä vielä tiedäkään, mutta ehkä marraskuussa lisää…

Jos saisin valita, haluaisin asua tällaisessa vanhassa kaupunginosassa tai pikkukaupungissa. Tykkään vanhasta miljööstä ja on kiehtovaa pohtia, keitä kaikkia täällä on joskus asunut, ja millainen Suomenlinna oli aikoinaan.

Suomenlinnahan rakennettiin alun perin puolustuslinnoitukseksi ruotsalaisten toimesta. Se on kahdeksalle saarelle levittäytyvä suuri merilinnoitus.

Rakentaminen aloitettiin 1748, ja Suomenlinna sai nimekseen Sveaborg, eli suomeksi väännettynä Viapori. Linnoitus ehti kuitenkin olla ruotsalaisten hallussa vain viisikymmentä vuotta, sillä vuonna 1808 Viapori antautui venäläisille.

Suomenlinnassa on kivoja museoita

Suokin historiaan pääsee tutustumaan tarkemmin Suomenlinna-museossa, joka on auki vuoden ympäri. Opin täällä muun muassa seuraavaa:

  • Suomenlinnassa on ollut tuulimylly, joka piti kovaa melua.
  • Naisten pukujen vyötärö on ollut historian saatossa järkyttävän kapea. Tämä pitää nähdä livenä, jotta sen ymmärtää. Onneksi korsetit ovat historiaa!
  • Eräälle Suomenlinnan päällikölle kävi aikoinaan varsin kalpaten, kun hänet heitettiin mereen tykkiin sidottuna.

Suomenlinna-museon yläkerrassa on graafikko Erik Bruunin näyttely, joka on nähtävillä 1.3. saakka. Bruun on asunut Suokissa 50 vuotta ja suunnitellut monia ikonisia kuvituksia. Oma ikisuosikkini on Suomen luonnonsuojeluliiton norppa.

Toinen kiehtova nähtävyys  on  Sukellusvene Vesikko, joka tosin avautuu jälleen vasta keväällä. Aika karmiva ajatus, että sen sisässä joutuisi syvyyksiin, on nimittäin aika ahdasta ja ikkunatonta. Vesikko on kuitenkin ollut myös tositoimissa toisessa maailmansodassa 20-henkisen miehistön kera. Voin vain kuvitella, millaista se on ollut – ja kiittää, etten ollut mukana.

Vaikka Vesikkoon ei talvella pääse, niin toinen kiva museo on avoinna osan talvea. Lelumuseo sijaitsee vaaleanpunaisessa puutalossa, ja siellä on näytteillä vanhoja leluja 1800-luvulta 1960-luvulle saakka. Lelumuseon yhteydessä on kahvila Café Samovarbar, jossa myydään itse leivottuja herkkuja. Lelumuseo ja Samovarbar aukeavat seuraavan kerran 30.11. ja ovat avoinna loppiaiseen saakka.

Ihan retken lopuksi (tai aluksi) voi vielä käydä Galleria Rantakasarmin näyttelyssä. Se on auki koko vuoden ja sijaitsee isossa vaaleanpunaisessa kivirakennuksessa lautan vieressä. Jo itse tila on hieno, ja taide tekee aina hyvää.

Lohikeittoa ja korvapuusteja

Suomenlinnassa on paljon ravintoloita ja kahviloita, jotka ovat auki myös syksyllä ja talvella. Tsekkailin etukäteen ruokalistoja, ja myös vegaanit on monessa paikassa huomioitu.

Uusi suosikkini on Bastion Bistro. Se sijaitsee keltaisessa, vuonna 1892 rakennetussa puutalossa, ja tarjoilee  tosi hyvää lohikeittoa kera saaristolaisleivän ja suolatun voin. Olin vähän jäässä, kun saavuin tänne, joten oli ihana hetki lämmitellä ja syödä lämmintä keittoa.

Myös hyvin käyttäytyvät koirat ovat tänne tervetulleita, siitä saa aina lisäpisteitä allekirjoittaneelta.

Jos jotain rakastan, niin idyllisiä kahviloita silloin, kun ulkona on kylmä. Mitään kodikkaampaa ei varmaan ole edes keksitty.

Uusin kahvilalöytöni Suokissa on Cafe Silo. Ihana paikka ihan lauttarannan vieressä, kauralattea, korvapuusteja, herkullisen näköisiä voisilmäpullia, viiniä ja muutakin syötävää. Pisteet myös sisustuksesta: täällä on samanlaiset lasit, lautaset ja jopa ihan sama Tine K:n samettityyny kuin kotonani. Jollain on hyvä maku.

Jokerina vielä toinen kahvilasuosikkini, nimittäin Vanille. Se sijaitsee tässä vaaleanpunaisessa talossa venäläisessä kauppiaskorttelissa. Nämä puutalot on siis alun alkaen suunniteltu venäläisten kauppiaiden käyttöön.

Ei näytäkään oikein Suomelta, eihän?

Suokki on kestävä matkakohde

Yksi asia, mikä Suokissa on ihan parasta: tänne on helppo tulla! Kun ei omista autoa, moni lähimatkakohde voi olla vähän hankalasti saavutettavissa, kuten juuri kaverilleni kitisin.

Suokkiin pääsee kuitenkin noin vartissa Kauppatorilta, ja lauttoja menee kesäisin suunnilleen 20 minuutin välein ja talvella noin 40 minuutin välein. Ei tarvitse ajaa, eikä varsinkaan lentää.

Perillä on vähän kaikkea ja jokaiselle jotakin: kaunista saaristoluontoa, historian havinaa, pikkukaupungin tunnelmaa, museoita, taidetta, ihania kahviloita ja monta ravintolaa.

Pärjää mielestäni aika monelle ulkomaan kaupunkikohteelle, eikö?

Juuri nyt Suomenlinnan-retkellä saa kaupanpäällisiksi upean ruskan. Tämän takia rakastan syksyä: on vain niin kaunista, varsinkin, kun taustana on parisataa vuotta vanha linnoitus.

Suomenlinnassa, kuten muuallakin luonnossa ja historiallisissa kohteissa, liikkuessa on kuitenkin hyvä muistaa, että saarien luonto ja osa linnoituksesta on herkkä kulumiselle. Siksi täällä kuuluu pysytellä reiteillä, eikä lähteä omin päin niiden ulkopuolelle.

Suokissa myös asuu 800 ihmistä, eli se kuvauksellinen ikkuna voi olla jonkun koti. Se kannattaa huomioida.

Itsekin asuisin täällä mielelläni – mitenköhän se onnistuisi?

Onko teillä Suokki-vinkkejä, josta en vielä ehkä tiedäkään?

Continue Reading