Kun täyttää pyöreitä, tarvitaan jotain erityistä – eli tunnelmallinen hyvinvointiviikonloppu Saimaalla

Täytin viime perjantaina pyöreitä ja valehtelisin, jos väittäisin, että suhtauduin asiaan täysin tyynesti. Juu, en. Sen sijaan ilmoitin hyvissä ajoin poikaystävälle, että olen tästä hieman kriisissä, en aio pitää juhlia, mutta jotain kivaa tahtoisin kuitenkin tehdä – ja olisi vallan mukavaa, jos hän järjestäisi sen kivan, mieluiten yllätyksenä.

No, sitä saa, mitä tilaa. Koira lähti torstaina hoitoon ja sain ohjeeksi pakata mukaan vähän kaikkea: mekon, makuupussin, riippumaton, treenikamat, bikinit, ulkoiluvaatteet…enemmän on enemmän ja sitä rataa.

Makuupussista huolestuneena päätin, etten odota liikoja, ettei tule pettymystä. Arvelin näet, että saatan päätyä kukkamekossani yöksi riippumattoon.

Lähdimme matkaan puolen päivän maissa Espoosta ja edessä oli kuulemma ”tuntien ajomatka”. Lahti vilahti ohi, sitten Vierumäki, Mäntyharju, Mikkeli. Yritin välillä tutkailla Google Mapsista, mihin olisimme mahdollisesti matkalla, mutta en tullut hullua hurskaammaksi. Kuski vain totesi ärsyttävästi: ”Et voi sitä tuolta keksiä” ja takavarikoi sitten puhelimenkin varmuuden vuoksi samalla, kun kuunteli ajo-ohjeita kuulokkeilla, jotten saisi pienintäkään vihjettä.

Kolmen ja puolen tunnin kuluttua määränpää sitten vihdoin selvisi. (Tähän mennessä olin jo käyttänyt kaiken suostuttelutaitoni ja kysellyt melko monta kertaa: milloin ollaan perillä?)

Vuoristomaja keskellä Savoa

Ja ei, en olisi voinut sitä keksiä. Keskellä ei mitään, Saimaan rannalla (tiedättehän sen mainosbiisin, ”kaikki on Saimaan rannalla”…hoilasin sitä mielessäni koko viikonlopun) sijaitsee nimittäin Hotel & Spa Resort Järvisydän, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Ja sinne me siis olimme matkalla.

Tänne sitten päädyimme: Hotel & Spa Resort Järvisydämeen, joka sijaitsee Rantasalmella Saimaan rannalla.

Haikailin jo kesällä Saimaalle. Etelä-Suomi, saaristo ja Lappi ovat tulleet tutuiksi, mutta sisämaassa en ole kauheasti lapsuuden jälkeen käynyt. Tuli mieleen, että voisi olla aika. Nyt sitten pääsin sinne – ja hihkuin riemusta, kun en päätynytkään yöksi riippumattoon.

Järvisydän oli melkoinen kompleksi, mutta hyvin suunniteltu ja esteettisesti rakennettu. Päärakennus ja hotelli ovat harmaata kiveä ja tunnelma on jotenkin epäsuomalainen. Tuli mieleen Alpit tai ehkä vuoristomaja Jenkeissä: kalliota, kattoparruja, takkatulia, valtavasti kynttilöitä…

Majoittua olisi voinut myös tällaisissa pienissä mutterin mallisissa mökeissä, joissa oli maisemaikkuna.

Me yövyimme hotellissa, mutta majoittua olisi voinut myös erilaisissa huviloissa, maisema- ja kotasviiteissä tai asuntoveneessä. Vierasvenesatama löytyy myös, jos on matkalla omalla botskilla. Asuntoautoja oli niitäkin rivi parkissa.

Tykkäsin tästä vuoristomajahenkisestä sisustuksesta.

Hotelli oli kuitenkin meille oikein passeli valinta. Huone oli tunnelmallinen, kaunis ja toimiva. Oli ihana vetäytyä sinne lukemaan kirjaa aktiviteettien lomassa ja illalla päivän päätteeksi.

Viinejä historianörtille

Saavuimme perille neljän maissa iltapäivällä ja kyselin heti saapuessamme, olisiko nyt kuohuvan vuoro? Synttärit ja kaikkea. Mutta ei kuulemma ollut.

Höyrylaiva Puijo illan laskeuduttua.

Syy selvisi tunnin päästä: ensimmäinen ohjelmanumero on viininmaistelu. (Ilmeisesti se on parasta suorittaa suunnilleen selvin päin, ei kuoharipäissään.)

Saimme maistaa kolmea Heinävedellä sijaitsevan Valamon luostarin viiniä (alkuperäinen Valamohan sijaitsee Laatokalla, mutta se jäi sotien seurauksena rajan taakse, ja Heinävedelle perustettiin uusi luostari, terkuin historianörtti). Tykkäsin erityisesti punaisesta jälkiruokaviinistä ja olisin mielelläni ostanut sitä kotiinkin, mutta silloin olisi pitänyt ajaa vielä pari tuntia Heinävedelle.

Illallisella Puijossa. Mogasimme varauksen ja saavuimme perille kattausten välissä, joten saimme syödä keskenämme. (Näytän vähän masentuneelta, mutta oikeasti olen soikeana onnesta.)

Illallisen nautimme ensimmäisenä iltana päärakennuksessa, missä oli tarjolla kolmen ruokalajia, ja toisena päivänä vanhassa, Saimaalla seilanneessa höyrylaivassa, kalaravintola Puijossa. Puijon vieressä on myös kalankasvatusallas, josta osa eväkkäistä päätyy pöytään.

Poikaystävä ei voi syödä gluteenia, ja gluteenittoman ruokavalion noudattaminen oli helppoa. Suurin osa ruoasta oli valmiiksi gluteenitonta. Aamiaisellakin oli gluteenitonta leipää.

Puijon sisustus toi mieleen 1920-luvun, jolloin se oli jo liikenteessä.

Sanon nyt vielä kerran tunnelma, ja sitten en enää kertaakaan. Se jäi nimittäin ruoan jälkeen myös illallisista eniten mieleen. Takkatuli ja kynttilät ensimmäisenä iltana, Puijon vanhemmista ajoista muistuttava punainen sisustus ja 1920-luvun fiiliksiin vievä musiikki toisena.

Parasta kaikesta: fatbikella hurjastelu

Järvisydän on aktiviteettikeskus, tekeminen ei siis lopu kesken. Tarjolla oli vaikka mitä veneretkistä melontaan ja sähkoavusteiseen fatbike-pyöräilyyn, mikä meillä oli ohjelmassa.

En ollut koskaan ennen ajanut fatbikella saati sitten sähköavusteisella sellaisella. Ensimmäiset kymmenen minuuttia tuntuivatkin hieman hurjilta, ennen kuin tulimme kulkupelini kanssa sinuiksi, ja aloin muistaa, mistä vivusta ja napista tapahtuu mitäkin (sitä ennen onnistuin kääntämään sähkön pois ja manuaalisen vaihteen silmään tiukassa ylämäessä ja talutushommiksi meni).

Fatbikella hurjastelu: ihan parasta. Kävi treenistä, vaikka oli sähkö apuna, koska mäet olivat niin kovia.

Kun sitten sain pyörän kesytettyä, loppu olikin ihan mahtavaa! Paikalliset pyöräilymaastot ovat erittäin mäkiset niin ylös kuin alaskin. Ilman sähköä mäistä ei olisi voinut selvitä, mutta sähkön kanssa niitä oli hauska huristella. Alamäet vähän jännittivät aluksi, mutta niistäkin selvittiin.

Ajattelin alkuun, että sähköpyöräily ei ole mitään liikuntaa. Mutta nyt olen toista mieltä. Pari tuntia tuossa maastossa kyllä tuntui seuraavana päivänä reisissä ja käsissä (koska olin puristanut tankoa niin kovaa, luulen).

Yksi syy sähköpyöräilyyn oli myös se, että olemme vähän miettineet sähköpyörän hommaamista. Nyt Espoossa asuessa matka tavallisella pyörällä on aika pitkä vähän joka paikkaan, mutta sähkön avulla keskustaankin voisi polkaista mukavasti. (Ajattelen pyörää enemmän kulkupelinä kuin urheiluvälineenä, enkä halua saapua perille hikisenä). Se olisi myös huomattavasti ekologisempi vaihtoehto autolle – ja paljon julkisia kiehtovampi tapa matkustaa.

Jos pyöräily ei innosta, Järvisydämen maisemissa voi myös kävellä. Me teimme viikonlopun aikana pari kunnon kävelylenkkiä. Jopa poikkis, jonka mielestä kävely on lähinnä palauttavaa liikuntaa, myönsi, että nämä lenkit kävivät treenistä. Mäet olivat siis aika kovia.

Järvisydämessä on myös kylpylä, ja kaiken liikunnan jälkeen teki hyvää mennä sinne pariksi tunniksi rentoutumaan. Sisällä oli pari allasta ja ulkona samoin, ja saunoja oli vaikka muille jakaa. Testasimme infrapunasaunan, näköalasaunan, pari tavallista ja höyrysaunan.

En ole mikään kova saunoja ja tykkään lempeistä löylyistä. Poikaystävä vähän valitteli, että osa saunoista oli liian viileitä – omasta mielestäni ne olivat juuri sopivia.

Matkalla Puijosta hotellille auringon laskeuduttua. Melkein voisi kuvitella olevansa jossain paljon kauempana.

Tämä viikonloppu muistutti taas siitä, miten tärkeää on katkaista arkea välillä, tehdä jotain erilaista, vaihtaa maisemaa. On niin helppo vain elää päivästä toiseen, tehdä töitä, suorittaa. Mutta silloin päivät ja viikot saattavat kadota hirveää vauhtia, eikä käteen jää oikein mitään paitsi rahaa. Tällaiset reissut sen sijaan muistaa ja mukaan saa voimaa ja inspiraatiota, jotta jaksaa taas naputtaa läppäriä – ja suunnitella uutta seikkailua.

Lue myös:

Purjehtimisen plussat ja miinukset

Purjehtimassa koirien kanssa

14 syytä lähteä luontoretkelle

Jooga- ja surffiloma Kanarialla

Seuraa:

Bloglovinissa

Instagramissa

Continue Reading

Pieniä asioita, parempi elämä

Gullkronassa, Saaristomerellä. Päädyimme tänne suojaan sen tuulisen päivän jälkeen.

Tuuli puhaltaa yhdeksän metriä sekunnissa, vene kyntää merta vasemmalla kyljellään, liian kallellaan, jotta tahtoisin ohjata. Silloin näet tuntee tuulen ja meren voiman, miten ne vain odottavat tilaisuutta heitelläkseen meitä kuin lastua laineilla, jos hetkeksikin herpaannun.

Tiedän, että purjevene ei kaadu, ei ainakaan Saaristomerellä, ei näillä tuulilla ja aalloilla. Jos purjeet ja meri lähestyvät toisiaan liikaa, tuulen voima murtuu ja vene kaiketi kääntyy pystyyn. Vähän niin kuin elämässäkin usein käy: lopulta tasapaino palautuu. Kun tarpeeksi pitkään kulkee väärään suuntaan, jossain kohtaa tulee korjausliike. Tapahtuu jotain, joka muuttaa suunnan, maailmankaikkeus antaa pienen tönäisyn, ja kurssi korjaantuu.

Niin tai näin, vene on nyt kallellaan, istun sillä kyljellä, jolta on pidempi matka aaltoihin, ja katselen koko ajan kauemmas katoavia tuulimyllyjä. Ne sijaitsevat eräässä kivassa satamassa, ja seuraan niitä katseellani, koska ne ovat maamerkki: ne erottuvat tästä veden, luotojen ja kallioisten saarten maailmasta, jossa kaikki näyttää kaukaa samalta.

Niitä tuulimyllyjä katsellessani tunnen itseni vapaaksi ja maailman suureksi ja ymmärrän, miten raskas mennyt vuosi onkaan ollut, miten paljon pandemia ja elämän kutistuminen kotiin ja ulkoilmaan onkaan ahdistanut, ja ahdistaa edelleen. Ja miten sitä niin helposti turtuu elämään niin.

Ajatus paluusta siihen tuntuu samalta kuin sunnuntai-illan pieni kuolema. Haluaisin, että nämä huolettomat kesäpäivät, jännittävät hetket merellä ja tyynet illat suojaisissa satamissa jatkuisivat, vaikka veneessä eläminen ja paikan jatkuva vaihtaminen onkin tavallaan vähän epämukavaa – tai ehkä juuri siksi. Liika mukavuus kun taitaa tappaa sekä ruumiin, mielen että sielun.

Ensin ajattelen, että voisimme muuttaa koko kesäksi veneeseen, jatkaa tätä seikkailua, tehdä töitä, missä sitten olemmekin, alkaa diginomadeiksi, koska miksi ei. Mutta jokainen reissu loppuu joskus ja talvi tulee, joten se ei ole kovin kestävä ratkaisu.

Avain on tavallaan yksinkertaisempi, tavallaan ei. Se on tehdä arjesta kivempaa – mutta se niin usein unohtuu, sitä urautuu, alkaa elää helposti, mukavasti. Ja sitten ihmettelee, mistä se outo ahdistus kumpuaa.

Siksi on tehtävä jotain erilailla. Kun palaan kotiin, aion:

  • Keksiä kivoja rutiineja, jotka rytmittävät viikkoa. Ensimmäinen on Perjantain parhaiden Noora Koolta ryöstämäni perjantaipuska ja -pulla. Eli tuoreita kukkia ja pullaa (tai jotain muuta herkkua) joka perjantai. Toinen kiva juttu, jonka lanseerasimme alkukesästä, on lauantain herkkuaamiainen. Teemme siis silloin tavallista paremman aamiaisen ja aloitamme aamun hitaasti. Suosittelen. Kolmas rutiini, josta tykkään, on uutispodcastin kuuntelu perjantaina. Kuuntelen Uutisraporttia ja Jaa, ei, tyhjiä, poissa -podeja. Niistä saa kootusti tietää viikon tärkeimmät uutiset analysoituina, eikä tarvitse jatkuvasti lukea niitä netistä. Samalla tulee kiva tunne, että on selvillä tärkeistä asioista, vaikkei katsokaan vanhempiensa tapaan puoli yhdeksän uutisia.
  • Aloittaa luovan harrastuksen. Jos korona suo (ja uskon, että se suo), tahtoisin mennä vaikkapa keramiikkakurssille. Tykkään tehdä asioita käsilläni, vaikkakin unohdan sen välillä vuosiksi. Ehkä nyt olisi kuitenkin aika aloittaa taas.
  • Hankkia liikuntaharrastuksen, joka vie ainakin kerran viikossa kodin ulkopuolelle (enkä siis tarkoita nyt lähilenkkimaastoja). Olen liikaa lähiympäristössä ja lisäksi harrastus kerran viikossa tekee varmasti hyvää. Tai siis kaksi kertaa viikossa, sillä se luova juttu.
  • Aloittaa aamuni inspiroivalla kirjalla tai podilla sen sijaan, että lukisin uutisia, jotka ovat usein täynnä ikäviä asioita.
  • Pukeutua kauniisti, aina. Ei niin, että yleensäkään hengaisin vanhoissa verkkareissa, mutta usein pukeudun kotona vähän tylsästi. Ja se taas vaikuttaa siihen, millaiseksi tunnen oloni ja kehen vaikka haluaisin tai en haluaisi törmätä kadulla. Eeva Kolu on sen hyvin sanoittanut: ”Hyppäisinkö puskaan vai tervehtisinkö jos olisin pukeutunut tähän silloin kun törmään eksääni?”
  • Käydä vapaa-aikana kivoissa paikoissa niin kauan kuin sää suo. Listallani ovat ainakin Isosaari, Porvoo, Tampere, Bengtskär.
  • Ja seikkailla vähän. Nukuimme juhannuksena yhden yön riippumatoissa, ja se oli ihan yllättävän kivaa (Olin henkisesti varautunut siihen, etten nuku koko yönä, pelottaa, on kylmä, hyttyset häiriköivät ja koira karkaa. Mitään tästä ei tapahtunut, vaan nukuin melko makoisasti, koira herätti vain kolmesti, kun varomaton kauris erehtyi liian lähelle leiriä ja se piti haukkua pakosalle, oli lämmin, eikä edes juuri jännittänyt.).
  • Viettää hyvin vähän aikaa somessa. Kääntelin asiaa sitten miten päin vain, tulen aina samaan tulokseen: se paikka ei oikein sovi minulle, eikä tee kovin hyvää. Toki joskus on kiva päivittää jotain, tallentaa kivoja juttuja, mutta se siitä, sanoisin.
  • Jos korona suo, tahtoisin elämääni lisää kulttuuria. Tekisi varmasti aika hyvää käydä edes kerran kuussa näyttelyssä, museossa, teatterissa, baletissa tai muussa sellaisessa. Ja tietenkin leffassa!
  • Kokeilla jotain uutta ravintolaa kerran kuussa. Opetella kokkaamaan uusia ruokia. Ja kutsua taas ystäviä useammin syömään, siis jos…tiedätte kyllä mikä.
  • Juhlistaa kaikkia onnistumisia ja merkkipäiviä, ihan vain, koska elämässä nyt ei koskaan voi olla liikaa juhlia.
  • Muistaa sen, mikä on välillä päässyt unohtumaan: Elämässä on kauneutta ja taikaa – ja niitä on enemmän, kun niihin uskoo ja ne muistaa.

Seuraa blogia:

Bloglovinissa


Continue Reading

Purjehtimassa koirien kanssa

Kun suunnittelimme tätä purjehdusreissua, suurin huoleni liittyi koiriin: miten ne pärjäävät? Vaikka koirani ovat seilanneet purjeveneellä pariin otteeseen ennenkin, niistä reissuista on jo kulunut aikaa ja koirat ovat vanhentuneet.

Vuodet ovat vaikuttaneet varsinkin bordercollieeni Nessiin, joka on muuttunut iän myötä selvästi aikaisempaa aremmaksi. Ennen pitkälle purjehdukselle lähtöä teimme pari lyhyempää reissua veneellä, ja Nessi-parka ei oikein pystynyt rentoutumaan veneen ollessa liikkeessä.

Toinen pulma oli koirien saaminen veneeseen ja sieltä pois. Tämä nykyinen vene on huomattavasti suurempi kuin edellinen. Purjeveneeseen noustaan yleensä keulan kautta, ja siinä toisessa veneessä oli melko matala keula, eikä keulaportaita. Koirat pystyivät helposti itse hyppäämään veneen kyytiin ja sieltä pois.

Tässä veneessä, joka on Guyline 95, on kuitenkin korkea keula ja keulaportaat sekä kaikenlaista estettä keulassa muutenkin (valo, keulapurjeen reikä yms.) Hyppääminen veneeseen ei koirilta onnistu.

Asiaa pohdittuamme tulimme siihen tulokseen, että ainoa tapa saada koirat veneeseen, on nostaa ne sinne. Toimimme niin, että koirille puetaan ylle tukeva pelastusliivi, jossa on hyvä nostokahva. Sitten minä nostan koirat laiturilta ylös ja mies nappaa ne pelastusliivistä kiinni pitäen veneeseen. Ainoa ongelma tässä metodissa on, että kantajan pitää olla aika vahva. Koirani painavat parikymmentä kiloa kipale, joten minä en niitä pystyisi veneeseen kantamaan.

Veneestä poistuminen tapahtuu samoin. Nana pitää kantaa koko matka keulasta sitloodaan eli istuinkaukaloon. Se ei suostu kävelemään laidoilla, koska ne ovat liukkaat ja hieman kaltevat. Nessi sen sijaan vihaa kannettavana olemista (se ei selvästikään sovi hänen korkealle arvolleen) ja oppi hyvin nopeasti kävelemään veneessä joka paikkaan itse. Nessi myös hyppää itse veneestä laiturille, mutta toisin päin sekin pitää nostaa.

Nessi on tullut tämän reissun vähän liiankin rohkeaksi. Se pitää köyttää satamissa kiinni veneeseen, muuten tyyppi poistuu lupaa kysymättä veneestä ja lähtee omin päin tutkimusretkille saariin.

Nana ruorissa (autopilotti ohjaa ja minä istun vieressä)

Tässä veneessä myös kajuutta on paljon alempana kuin edellisessä veneessä, ja sinne vievät liukkaat, jyrkät tikkaat. Koirat eivät selviä niistä itsenäisesti (kumpikin on kyllä kerran hypännyt kannelta kajuuttaan, kun emme olleet varuillamme. Hyvä ettei sattunut pahemmin, mutta taisimme kaikki tuumata, että hyppääminen ei ole hyvä idea). Niinpä koirat nostetaan myös sisälle kajuuttaan samalla metodilla kuin rannallekin. Vähän rasittavaa, mutta onnistuu kuitenkin.

Muutaman päivän veneilyn jälkeen kumpikin koira rauhoittui ja selvästi tottui veneessä olemiseen. Nyt niitä jännittää enää silloin, kun on enemmän aaltoa. Myöskään purjeiden paukkeesta ne eivät tykkää.

Kun vene on liikkeessä, koirat istuvat tai nukkuvat sitloodassa tai katselevat merta penkeiltä. Kovemmalla säällä olemme köyttäneet ne varmuuden vuoksi kiinni veneeseen.

Koirien ulkoiluttamiseen on Hangon Itämerenportissa varattu oma kallio.

Satamissa koirien kanssa on aika helppoa. Hyvin monessa veneessä on mukana koira, joten niitä ei katsota mitenkään karsaasti vierasvenesatamissa. Ravintoloiden terasseilla on usein koirille juomakuppeja ja joka satamasta on löytynyt paikka niiden ulkoiluttamiseen. Jännittävin kokemus oli Hangon Itämerenportti (ihana ja tyyris paikka), joka on käytännössä pelkkiä laitureita kallioisella saarella. Sielläkin koirille oli kuitenkin merkattu oma kallio ulkoilupaikaksi.

Koirien kanssa kannattaa myös muistaa, että Saaristomeren kansallispuiston alueella ne pitää pitää kytkettyinä. Ja muutenkin useimmissa paikoissa. Uimaan olemme toki päästäneet ne ilman hihnaa.

Onko teillä kokemusta koirien kanssa veneilystä tai hyviä vinkkejä?

Kuvat minusta: Mika

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Purjehdukselta opittua

Terkut meriltä! Hyppäsimme pari viikkoa sitten Helsingissä purjeveneeseen ja suuntasimme keulan kohti Saaristomerta, arki unohtui hetkessä ja pää täyttyi lähinnä pohdinnoista liittyen tuuliin, hyviin satamiin ja rantautumisen työnjakoon.

Purjehtiminen on yhtäaikaa rentoa ja raskasta, keveää ja vakavaa. Merellä asiat asettuvat mittasuhteisiinsa ja pienet murheet unohtuvat. Samalla sitä oivaltaa monta asiaa itsestään ja arjestaan ja huomaa, miten monia juttuja pitää itsestäänselvyyksinä:

1 Käytän normaalioloissa järkyttävän huolettomasti vettä. Sitten kun on kovien tuulten tähden jumissa pienellä saarella kaukana kaikesta, eikä saaresta löydy juomavettä eikä suihkua, puhdasta vettä alkaa arvostaa ihan uudella tavalla. Meillä on veneessä 60 litran vesitankki, ja sillä pitää nyt selvitä monta päivää. 60 litraa ei ole kovin paljon, kun sitä käyttää kaksi ihmistä ja kaksi koiraa, voin kertoa. Tämän jälkeen lorottelen vettä kotonakin toivottavasti harkitummin.

2 Hiustenpesu sadesuihkun alla on ylellisyyttä. Sadesuihku löytyy siis kotoani. Täällä ei sen sijaan ole suihkua lainkaan, vaan vierasvenesatamassa on sauna, jossa voi peseytyä perinteiseen tapaan vati ja äyskäri -periaatteella. Tämän kuontalon peseminen tuolla taktiikalla ei kuulu lempiasioihini.

3 Olen nettiriippuvainen. Olemme nyt siis pienellä saarella nimeltä Bodö, ja tuilimme tänne kovia tuulia pakoon läheiseltä Jurmon saarelta. Jurmo on ulkosaaristoa, ja järkytykseksemme puhelimien netti ei toiminut siellä. Kun netti ei toimi, sitä tajuaa, miten paljon sen varaan laskee. Näin purjehtiessa se on elintärkeä jo säiden, tuulien ja purjehdusreittien tutkimisessa.

4 Jääkaappi on oivallinen keksintö. Tämä vene on huomattavasti suurempi kuin edellinen, jolla olen seilannut. Mutta täällä ei ole kiinteää jääkaappia, vaan meillä on mukana kannettava versio. Se on ison kylmälaukun kokoinen ja toimii sähköllä. Paha vain, että sähköä saa vain satamissa. Mitään kauhean helposti pilaantuvaa jääkaapissamme ei siis voi säilyttää, eikä sinne myöskään kovin paljon ruokaa mahdu.

5 Vessa, jota ei tarvitse aika ajoin tyhjentää, on kiva juttu. Vessa-asioissa on myös tapahtunut suuri upgreidaus sitten viime veneen. Edellisessä veneessä ei siis ollut kiinteä vessaa, vaan kannettava potta. Tässä veneessä on vessa (jee!), mutta kuten kaikissa veneissä, se pitää aina välillä tyhjentää. Vaikkakin septitankki on sekin 60-litrainen, eli luulisi, ettei ihan heti täyty yli äyräiden, vessassa käyntejä tulee täällä säännösteltyä.

6 Lähikauppa kävelymatkan päässä on aika jees. Meiltä alkaa ruoka loppua (tai siis tuore ruoka, säilykekalaa ja pussiperunamuussia on vielä pariksi viikoksi) ja lähin kauppa on jossain parinkymmenen merimailin päässä. Ja kerroinko jo, että olemme tosiaan hieman jumissa täällä pikkusaarella kovien tuulien tähden. Nyt siis odottelemme, että ne vähän rauhoittuvat ja uskallamme taas merelle. Onneksi täältä löytyy kiva ravintola, josta saa vallan herkullisia hamppareita – olen näköjään tällä reissulla melkoisella burgeridieetillä.

7 Ihminen ei ole kovinkaan voimakas. Ainakaan, kun vertaa luontoon. Tuolla merellä puhkuu nyt tuuli 13 metriä sekunnissa ja aallotkin nousevat noin metriin. Ei kuulosta pahalta, mutta annas olla kun keikut siellä purjeveneellä. Siinä huomaa, miten pieni ihminen on, miten suuri mahti luonnolla. Ja toivoo, että tuo mahtava meri on armollinen ja pääsee hengissä rantaan.

8 Olemme kaikki vastuussa tästä planeetasta. Tällä reissulla emme onneksi ole nähneet kovin paljon sinilevää, mutta jonkin verran kuitenkin. Ja kun sitä on, se on kovin harmillista paitsi luonnon myös ihmisen kannalta: ei paljon kiinnosta mennä uimaan levämömmön sekaan. Itämeri voi huonosti, ja me ihmiset olemme syyllisiä. Roskia täällä saaristossa ei juuri näe, mikä on ihanaa. Näihin paikkoihin ei oikein pääse kuin veneellä, ja veneilijät tuntuvat olevan yleisesti aika vastuuntuntoisia ja vievän roskat mukanaan. Jätehuolto on myös hyvin järjestetty täällä kaikkialla, siitä pitää huolen Pidä Saaristo Siistinä -järjestö.

9 Meikkaaminen menettää merkityksensä, kun suuntaa pois kaupungista. Lopetin meikkaamisen ensimmäisenä purjehduspäivänä, eikä asia ole sen jälkeen tullut mieleenkään. Miten sitä voikin pitää jotain asiaa arjessaan niin tärkeänä (en yleensä kaupungissa liiku ilman ripsaria minnekään) ja sitten unohtaa sen kokonaan?

10 Purjehtiminen on paras retriitti ikinä. Rakastan tätä touhua juuri siksi, että täällä on kovin helppoa olla onnellinen, unohtaa kaikki turhuudet ja paineet ja stressi, purjehtiessa pääsee hetkessä irti kaikesta ja voi uudelleen käynnistää itsensä, heivata päästään kaiken ylimääräisen ja palata ehkä takaisin hieman uudistuneena ja ainakin paljon rennompana.

Kuva: Mika

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Kesäkuvia, kuulumisia ja pari retkikohdetta

Terkut kesäauringosta. Blogi on ollut viime aikoina vähän hunningolla. Syy on sama kuin joka vuosi tähän aikaan: pitäisi saada maailma valmiiksi, jotta voisi sitten lomailla. Ja tänä vuonnahan aion lomailla kokonaisen kuukauden, mikä onkin pisin aika, jonka olen yrittäjänä ollut tekemättä töitä.

Viime vuoden kesäloma meni ihan harakoille: lomailin mukamas kaksi viikkoa, mutta todellisuudessa tein koko ajan vähän töitä. Ja sitä ennen meinasin todella uupua työtaakan alle, joten tänä vuonna olen yrittänyt olla viisaampi ja pidän tiukasti kiinni lomastani. Aika kiire on silti ollut, mikä on kyllä yrittäjälle hyvä asia, joten olen siitä kiitollinen.

Lisäksi on ollut tämä kesä. Jos en ole ollut tekemässä töitä, olen ollut nauttimassa siitä. Kävimme toissa viikonloppuna pyörähtämässä Porvoossa, ja tuntui kuin olisi päässyt hetkeksi vähän toiseen maailmaan. Olen melkoisen varma, että haluaisin asua jossain idyllisessä pikkukaupungissa.

Porvoo oli myös muuttunut sitten viime näkemän, vai onko joenranta aina ollut täynnä kivoja kahviloita ja ravintoloita? Nyt niitä ainakin oli, ja Porvoon Jäätelötehtaan jätskiä sai monesta kioskista. Maistelin mansikkasorbettia (herkkua), vegaanista kuningatarta (ihan ok) ja pistaasia, joka ei ollut vegaanista nähnytkään, mutta hyvin upposi.

Kävimme myös syömässä vegaaniburgerit ja vähän liian hyvät ranskalaiset (en voi vastustaa ranskiksia ja sipsejä, niihin vain tulee älytön himo) ravintola Onessa. Sisäpihalta löytyi kiva terassi.

Sitten vain kävelimme ja katselimme vanhoja kauniita taloja ja syreeniaitoja. Se tuoksu.

No sitten: näyttää siltä, että olen lähdössä purjehtimaan. Ja se taas tarkoittaa, että iso osa illoista on kulunut venettä kunnostaessa, siivotessa ja seilaamista harjoittelemassa. Minullahan on jonkinlaiset purjehduksen perusteet hallussa, muttei kovin vakuuttavasti. Muistella ja treenata siis pitää.

Ohjata ja navigoida osaan edelleen ihan hyvin, mutta purjeet olen edelleen nostanut kerran elämässäni. Olen näköjään aina se, joka laitetaan ruoriin, kun on noston aika. No, ehkä tämä vielä muuttuu.

Ja mistä olen ylpeä: olen nyt ohjannut veneen satamaan kahdesti! Rantautuminen ja liikkeellelähtö ovat kenties vaikeimpia juttuja koko veneilyssä tai ainakin niissä on suurin riski kolhia venettä (tai mikä vielä pahempaa: muiden veneitä).

Purjehduksesta varmaan lisää myöhemmin.

Mekkokausi on myös korkattu. Rakastan tätä kesää (ja mekkoakin, joka on viime vuoden hankinta).

Lopuksi vielä ravintolavinkki. Kävimme viikonloppuna syömässä ravintola Tilassa Sipoossa.

Löysimme paikan keväällä, kun olimme retkellä Sipoonkorvessa. Tutulle polulle keskelle metsää oli ilmestynyt viittoja, jotka johdattivat tänne. Käännyimme tuolloin pihasta takaisin, koska koirat olivat mukana, mutta nyt olimme varanneet pöydän ja jättäneet koirat kotiin.

Tänne pääsee siis joko autolla pihaan asti tai kävellen Sipoonkorvesta polkua pitkin. Silloin auton voi jättää Bakunkärin parkkipaikalle ja lähteä kävelemään kohti Fiskträskiä. Viittoja ravintolaan on polun varrella. Jos kävelee Bakunkärristä Tilaan ja takaisin, matkaan menee yhteensä sellaiset 1,5-2 tuntia rennolla vauhdilla. Polku on hyvin merkattu.

Ruoka oli hyvää ja sitä oli tarpeeksi. Söin alkuruoaksi mansikka-juustosalaatin ja pääruoaksi savulohta. Jälkkäri ei sitten enää mahtunutkaan mahaan.

Paikassa on myös pari koiraa, jotka ovat vapaana ravintolassa ja sen pihalla, eli kannattaa ajaa varovasti. Tosin nämä olivat todella rauhallisia ja hyvinkäyttäytyviä tapauksia. Pihassa on myös kanoja, ja pellolla laiduntaa lampaita, joten paikka on varmaan lastenkin mielestä mielenkiintoinen.

Nyt vähän joogaa ja sitten lenkille, jos ilma olisi vähän viilennyt. Omat koirani eivät oikein helteitä arvosta, vaan pitävät mieluummin siestaa niiden aikana.

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Olet juuri siellä, missä pitää

Välillä olen ajatellut, että olen kamalan myöhässä. Ystävilläni on teini-ikäisiä lapsia ja taloja, nuoremmillakin monilla vauvoja vähintäänkin tulossa. On titteleitä ja pitkiä parisuhteita.

Ja sitten minä haaveilen reissupakusta, joogalomista ja tuntemattomista paikoista, sellaisesta elämän taian etsimisestä ja säilyttämisestä, kiehtovista työhommista, seikkailuista ja siitä, että ympärillä ovat jatkossakin ne, joiden kanssa aalto on sama.

Samalla aika kuluu, maha ei kasva, enkä taida enää edes haaveilla talostakaan. Joskus se pelottaa, pelkään jääväni paitsi jostain, myöhästyväni junasta. Erityisen voimakkaasti pelko iskee, kun joku paljon nuorempi näyttää olevan elämässä paljon minua pidemmällä.

Vaan elämiä ja elämän aikatauluja ei voi eikä kannata vertailla. Meillä on jokaisella oma elämänpolkumme ja asiat tapahtuvat kaikille ajallaan. Uskon, että ne tapahtuvat myös niin kuin niiden kuuluu tapahtua. Omasta elämästään ei koskaan ole myöhässä.

Jokainen elämäntapahtuma, jokainen kohtaamamme ihminen, jokainen valinta johdattaa eteenpäin omalla polulla. Joskus siinä hetkessä voi tuntua, että missään ei ole mitään järkeä, eikä hopeareunuksia ole. Ja sitten paljon myöhemmin huomaa, että niitä oli sittenkin. Ne johtivat tähän hetkeen ja tulevaan hetkeen, josta emme vielä tiedä mitään.

Viime viikonloppuna Repovedellä mietin myös, että elämä on todella vienyt minua hienoihin paikkoihin, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Olen vetänyt puoleeni seikkailuja, pieniä ja suuria. Ja niillä seikkailuilla olen pala palalta löytänyt itseäni enemmän.

Luontoreissut ovat näyttäneet, milloin olen ehkä eniten itseni ja vapautunein. Ne ovat muistuttaneet, etten oikeastaan kaipaa isoa vaatekaappia, enkä edes ripsiväriä, vaan tunteen, että olen osa tätä maailmaa ja se maailma on upea.

Joogareissut ovat tehneet saman.

Surffaaminen, hiihtovaellus ja purjehtiminen ovat muistuttaneet, miten pieni sitä lopulta on, miten suuri on luonto ja miten haurasta elämä. Niillä olen kokenut olevani todella täysillä elossa, ja samaan aikaan ollut hieman huolissani, jatkuuko asian tila.

Yksinmatkustaminen auttoi luottamaan, että pärjään ja viihdyn myös yksin. Se vapautti, koska en ollut enää riippuvainen siitä, lähteekö joku toinen kanssani reissuun. Voin lähteä yksinkin.

Uramuuvit ja yrittäjäksi ryhtyminen ovat näyttäneet, miten tärkeää on seurata sydäntään ja vahvistaneet, että sitä todella voi seurata ja palaset loksahtavat paikoilleen. Ne ovat myös lisänneet luottamusta itseeni. Kun saa onnistumisen kokemuksia ja muuttaa jotain elämässään, alkaa luottaa enemmän, että niin käy jatkossakin, että pärjää, vaikka elämä heittelisikin.

Ihmissuhteet, ne vasta ovatkin opettaneet! Jokainen mies, jokainen ystävä on tuonut mukanaan jotain ja kuljettanut tähän hetkeen. Välillä tuntui, että tapaan vain vääriä, mutta sitten: ne väärät ovat näyttäneet, mitä en halua ja millainen oikeastaan olen. Kuorineet yltäni sitä paksua kerrosta ulkoisia ja sisäisiä odotuksia, elämäni eri aikoina itseeni imemiäni ajatuksia siitä, millainen minun kuuluisi olla ja millaista elämää haluan ja niin lopulta olen tässä, aika paljon vanhempana, jonkin verran viisaampana ja hieman enemmän minuna. Siksi jokainen sydänsuru, jokainen pettymys, jokainen tympääntyminen siihen, että ei vain tunnu oikealta – ne kaikki ovat olleet tarpeen.

Ja nyt olen tässä. On ihana oma koti, on kiinnostava työ, on tärkeitä, rakkaita ihmisiä ympärillä. On haaveita lämpimistä maista ja palmuista, reissupakusta, joogaelämästä, seikkailuista, jonkin merkityksellisen tekemisestä, elämän valon löytämisestä ja säilyttämisestä.

Poissa ovat haaveet katumaastureista, samppanjaillallisista, kalliista vaatteista, designhuonekaluista – ja niistä ihmisistä, joille nämä asiat ovat tärkeämpiä kuin auringonlaskut kaukaisissa paikoissa, erämaassa loistava täysikuu, lintujen laulu syvällä metsässä, aaltojen humina ja se yhteys, jonka näissä paikoissa voi kokea.

Meillä jokaisella on elämässä oma polkumme ja oma aikataulumme. Joskus tuntuu, että on myöhässä, koska matka on ollut kiemurainen ja joku toinen on edennyt suoraan. Mutta omaa elämäänsä ei voi verrata muihin, sillä jokainen meistä tarvitsee omat kokemuksensa, jokaisella on omat asiat opittavana, jokaisella on oma tahtinsa, oma tarkoituksensa, eikä kaikkien elämä kulje samaa rataa eikä kohti samaa lopputulosta.

Jos joskus tuntuu, että olet myöhässä, ajattele sitä, mitä kaikkea hienoa olet täällä kokenut. Kun kuuntelee sydäntään, päätyy väkisinkin itselleen oikeisiin paikkoihin.

Elämä on matka, eikä siltä matkalta voi olla myöhässä.

Kuvat ovat hienoilta reissuilta, joille elämä on minut kuljettanut. 

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

2019: parhaat postaukset, tapahtumat ja ajatukset vuoden varrelta

On vuoden kolmanneksi viimeinen päivä, istun kirkasvalon loisteessa, syön persimonia ja mietin mennyttä vuotta.

Vuosi 2019 ei ollut ihan helppo, olin ajoittain vähän yksinäinen ja tein kesällä ihan liikaa töitä, loma jäi oikeastaan väliin, ja se tuntui.

Toisaalta 2019 oli tosi hyvä vuosi, kuvatkin sen kertovat. Matkustin Colaresiin ja Las Palmasiin, Saariston pienen rengastien ja majakkasaarelle. Oli ihania kesäpäiviä, aurinkoisia talvipäiviä, tärkeitä ihmisiä kaikkien näiden kuvien takana.

Työrintamalla tapahtui hurjasti. Tämä oli luultavasti vuosi, jona muurasin perustuksen monille tuleville. Kirjoitin lehtijuttuja, tein tärkeitä ja kiinnostavia blogiyhteistöitä ja monta podcastia.

Tammikuussa kirjoitin täydellisen vaatekaapin illuusiosta: miten se liittyy identiteettiin, ylishoppailuun ja tyytymättömyyteen.

Kriiseilin vähän iästä, ja tänään, kuten 11 kuukautta sitten, olen edelleen samaa mieltä: lopulta ei ole tärkeää, minkä ikäinen olet, vaan millainen olet.

Unelma-podcastissa puhuimme priorisoinnista ja siitä, miten somessa selviää järjissään. Vähän toivoisin, että saisimme podcastin ensi vuonna jälleen pyörimään. Tänä vuonna sen ohi ajoi kiire muilla elämänalueilla. Podcastien tekeminen on kuitenkin niin kivaa, että tahtoisin tehdä niitä enemmän: kuulitko, 2020?

Vierailin myös radiossa ja pohdiskelin, minne jatkuva suorittaminen vie. Mikä riittää, ja mitä täydellisyyteen pyrkiminen tekee onnellisuudelle?

Helmikuussa kyselin, millaisia vaikutteita saat somesta ja mediasta. Piilotin Facebook-fiidini, ja se onkin tuonut elämääni lisää rauhaa. Toisaalta myös rauhattomuutta ja anteeksipyyntöjä, sillä sen tähden en juurikaan vietä aikaa Facebookissa: unohdin kolmen ystäväni syntymäpäivät, koska olen uskonut niistä tiedottamisen…Facebookille.

Kirjoitin koiran omistamisesta ja sen plussista sekä miinuksista. Koiraa ei koskaan saisi ottaa harkitsematta, sillä sen tai niiden kanssa eläminen ei ole aina auvoista. Ikinä en karvaisista ystävistäni silti luopuisi, plussalle mennään kirkkaasti, vaikka onkin pallo jalassa ja välillä oksennusta matolla.

Listasin myös parhaat vegaaniset vaihtoehdot eläinkunnan tuotteille ja mietin, miten makuaisti muuttuu, kun tarpeeksi kauan on syömättä jotain.

Maaliskuussa oli aika kampanjoida metsien puolesta ja muistuttaa, miten tärkeää on äänestää ehdokasta, joka haluaa suojella luontoamme.

Kaaduin sängynpohjalle ruokamyrkytyksen tähden ja yritin nähdä hopeareunuksia: joskus voi olla hyvä, että universumi pakottaa hidastamaan. Se myös muistutti siitä, mikä usein arjessa unohtuu: miten onnellinen saa olla, jos on terve. Sen merkityksen muistaa usein vasta, kun ei enää ole.

Mietin, miten syntyy harmoninen koti eikä se ole vain värivalintoja ja materiaaleja: kodin sielu on siinä, että siellä on kaikkien sen asukkaiden hyvä olla.

Kirjoitin myös siitä, miten taloudellisen paineen kanssa selviää ja rakensin jälleen vaatekaappia, tällä kertaa vastuullista.

Huhtikuussa pohdin riittämättömyyttä ja rakkautta.

There will always be someone who can’t see your worth. Don’t let it be you.

Tuntui, että mitään ei tapahdu. Mutta lopulta jotain aina tapahtuu kuitenkin. Niinpä kirjoitin siitä. Ja nyt, vuoden viimeisinä päivinä voin kertoa, että sittemmin tapahtui vaikka mitä – niin se vain menee.

Listasin myös kolme pientä asiaa, jotka tekevät päivistä vähän parempia. Toimii edelleen.

Toukokuussa oli vappu, joka oli vain sellainen täydellisen hyvä päivä, joita joskus on. Pohdimme urapaineita ja sitä, miten tärkeää on olla aito.

Vähän siihen liittyen kirjoitin, onko riittävä, jos on ihan tavallinen. Tässä maailmassa, jossa voi olla lähes mitä tahansa ja moni onkin, voi pelottaa, ettei ole tarpeeksi omana itsenään. Oikeasti onnellisimpia eivät kuitenkaan ole ne, jotka saavuttavat eniten tai ovat erikoisimpia. Onnellisimpia ovat ne, jotka ovat kokonaisimpia. Siihen ei tarvitse muuta, kuin olla oma itsensä.

Matkustin myös Portugaliin ja rakastuin surffaamiseen, siinä kun unohtaa kaiken muun, on vain aallot, lauta ja sinä.

Kesäkuussa kerroin elämästä bordercollien kanssa. Vallan kiinnostavaa, voin paljastaa.

Oli ehkä vuoden vaikein kuukausi, ja se näkyi myös ulospäin. Kaverini kysyi: oletko onnellinen. Minä vastasin: joo kai, on vain kauhea kiire ja vietän kaikki päivät yksin koneella. Se kertonee oleellisen. Tässä kuussa aloin todella miettiä, mitä pitäisi muuttaa. Nyt vuoden lopussa asiat ovat aivan eri lailla, tosi paljon paremmin. Mutta muutos alkoi täältä. Kirjoitin somelakosta ja pohdin prioriteettejani, ja aloin ymmärtää, mitä pitää tehdä toisin.

Kävimme myös Tallinnassa, oli helle, laivamatka tylsä, mutta Fotografiska hieno.

Heinäkuussa päättelin, että kun tuntee kiitollisuutta, on helppo olla onnellinen.

Olin edelleen vähän hukassa ja yritin selkeyttää päätäni viilaamalla blogia. Hyviä ajatuksia juu, mutta tänään ajattelen, että asia on paljon yksinkertaisempi. Ei blogi tarvitse brainstormauspalavereita tai täydellisiä kuvia. Blogi tarvitsee minua, aitoutta, sydäntä ja sielua. Se on lopulta kovin yksinkertaista. Olen tänä vuonna törmännyt yhä uudelleen siihen, että muiden mielipiteiden sijaan olisi kuunneltava omaa sisintään. Pätee ihan kaikkeen. Kun sitä kuuntelee, menee väkisinkin oikeaan suuntaan. Sen sijaan blogin tai elämän konseptointi ulkoa tulevista ideoista käsin ei välttämättä ole kovin hyvä idea.

Kuun ihanimpia päiviä olivat lounas Kumpulan kasvitieteellisessä puutarhassa ja Saariston pienen rengastien ajaminen. Sellaisia autereisia, helteisiä hetkiä, kun maailma on pysähtynyt ja kaikki on hyvin.

Elokuussa sain yhden vastauksen kuluneiden kuukausien alakulooni. Mittautin rauta-arvoni: ferritiini 9, eli varastorauta täysin lopussa. Nyt joulukuussa ferritiini on noussut 36:een ja niin on mielialakin, tosin jälkimmäiseen liittynee muitakin asioita.

Kävin Söderskärin majakalla ja kirjoitin majakoista, rakkaudesta ja valinnoista. Tunsin oloni vähän yksinäiseksi ja mietin, olinko tehnyt kuitenkaan oikeita valintoja, olinko luopunut liian helposti, oliko sydämeni seuraaminen vienyt sittenkin ojasta allikkoon. Päättelin silti, että ei. Ihminen tekee aina sen, minkä siinä hetkessä kokee parhaaksi. Sitä paitsi tiesin, että olen aina kuunnellut sydäntäni, koska en muuta voi. Ja vaikka tuona päivänä olin hieman surkeana, tänään en ole. Tänään luotan sydämeeni enemmän kuin koskaan, sillä kyllä se vain tietää. Niin sinunkin sydämesi.

Pohdin myös, miten tärkeää on kertoa itselleen hyvää tarinaa. Ajatuksista tulee tunteita, tunteista sanoja, sanoista tekoja. Siksi tarinallasi on väliä. Jos uskot pystyväsi mihin vain, luultavasti pystyt lähes mihin vain. Jos uskot, ettei sinusta ole mihinkään, siitä voi tulla itseään toteuttava ennustus.

Syyskuussa (tai oikeasti ehkä elokuussa) olin Suokissa piknikillä ystäväni kanssa. Oli taas yksi kesän parhaista päivistä. Kirjoitin auringosta, ystävistä, ajasta ja tyylistä.

Täytin 38 vuotta ja mietin jälleen ikää: Pitääkö tietyssä iässä olla tietynlainen?

Kirjoitin siitä, miten luontoihmiseksi tullaan. Päädyin sen tähden Hesariin, mikä oli jotenkin hassua, mutta kertoo myös siitä, kuinka trendikäs luonto on nyt. Se taas kertonee jotain ajastamme. Ehkä kaikkien paineiden, hektisyyden ja pinnallisuuden rinnalle tarvitaan jotain, mitä vain luonto voi antaa. Sinnehän me oikeasti kuulumme, sieltä löytää rauhaa.

Lokakuussa mietin, että syöminen on aika vaikeaa: sitä haluaisi syödä terveellisesti, vastuullisesti, monipuolisesti ja vielä jotain hyvänmakuista. Ja sitten pelkkä ajatus kauppareissusta ahdistaa, kun ruoan pitäisi täyttää nämä kaikki kriteerit. Päädyinkin ravintoneuvojan koekaniiniksi, jotta ruokavalioni olisi terveellisempi ja vastuullisempi – enkä itse joutuisi liikaa pohtimaan sitä.

Pohdin, että ei kannata antaa muiden määritellä itseään. Muuten kadottaa jotain tärkeää, ei elä omista unelmistaan käsin, ja elämä saattaa muuttua kulissiksi. Tähän liittyy kiinteästi kyky kestää se fakta, että kaikki eivät tykkää aidosta sinusta. Sillä ei ole väliä, sillä jos olet oikea minulle, tykkäät nimittäin kuitenkin. Ja jos ei uskalla olla oma itsensä, jos elää muiden määritelmien mukaan, silloin ne oikeat tyypit eivät välttämättä löydä luoksesi, silloin et nimittäin ole ihan todella sinä.

Elämässäni ei näköjään tapahtunut mitään lokakuussakaan – kunnes sitten tapahtui. Kirjoitin pelosta, että jää paitsi, siitä kamalasta tunteesta, kun muille tapahtuu ja sinulle ei. FOMO eli fear of missing out. Vaan jokaisella meistä on oma elämänpolku ja omat asiat opittavana täällä, jokaisen elämä kulkee omalla ajallaan ja radallaan. Vertailu muihin on turhaa, muiden polku ei ole sinun polkusi, eikä toisen polku ole toista parempi.

Marraskuussa kirjoitin riittämättömyyden tunteesta ja täydellisyyden tavoittelusta. Siitä, että teki mitä tahansa, on aina jollain tavalla riittämätön. Vaan mitä, jos riittäisi, kun vain pyrkisi kuuntelemaan sydäntään ja seuraamaan sitä, mutta hyväksyisi, että elämä on matka, eikä sitä ole valmis tai perillä koskaan?

Matkustin Las Palmasiin jooga- ja surffilomalle ja sain tarpeekseni surffaamisesta. Jouduin myös kohtaamaan omat rajani ja nöyrtymään, mutta se teki todella hyvää.

Tein kolme podcastia rahasta ja kirjoitin sijoittamisesta ja asunnon ostamisesta. Kumpaankin kannustan, kumpikin on ollut minulle hyvä ratkaisu.

Joulukuussa pohdiskelin pitkästä aikaa kasvissyöntiä ja sen tulevaisuutta Lihan loppu -kirjan kautta.

Kerroin elämän(tapa)rempastani, jonka aloitin, koska olin niin väsynyt – enkä tahtonut olla. Siihen liittyen avasin vanhoja pelkojani ja sitä, miksi olen pitkään karsastanut tavoitteellista treeniä ja ruokavalion viilausta. Hankin Oura-sormuksen, salikortin ja kaksi joogakorttia (meni vähän överiksi, myönnetään) ja olen syönyt suunnilleen jokaisella aterialla proteiinia. Joululahjaksi sain kirkasvalolampun, joka loistaa kodissani kuin oma aurinko. Kerron siitä myöhemmin, siitä, ja valosta. Kaiken kaikkiaan voin paljon paremmin niin henkisesti kuin fyysisesti kuin vielä muutama kuukausi sitten.

Nyt, kun vuosi kääntyy kohti loppua, olen hyvässä paikassa. Tämä vuosi on opettanut kuuntelemaan kehoa ja mieltä, vetämään rajoja, asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen, luottamaan siihen, että riittää, juuri näin, kirkastanut monia asioita, välittämään vähemmän ulkoa tulevista paineista ja muiden mielipiteistä ja kuuntelemaan omaa sydäntään. Se on myös muistuttanut, että elämä ei ole koskaan pysähtynyt, ei vaikka siltä joskus tuntuisi.

Kiitos 2019, olit hieno, raskas ja opettavainen vuosi, olit iloa ja aurinkoa, pimeyttä ja kyyneliä, ystäviä ja yksinäisiä hetkiä. Kiitos, kun olit.

Ja sinä, 2020, tervetuloa. <3

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Continue Reading

Jooga- ja surffiloma Kanarialla

Vietin juuri viikon Kanarialla, tarkemmin sanoen Gran Canarian pääkaupungissa Las Palmasissa. Joogasin, surffasin, istutin puun, tutustuin noin kymmeneen uuteen ihmiseen, en nähnyt ystävääni lukuun ottamatta yhtään suomalaista paitsi yhtenä päivänä, kun teimme päiväretken etelän turistirannoille, join sangriaa ja onnistuin joten kuten syömäänkin aika kasvispainotteisesti.

Nyt on ihanan rentoutunut olo, vaikkakin Suomen pimeys tuntuu entistä pimeämmältä viikon valohoidon jälkeen. Näin levänneenä se on kuitenkin helpompi kestää.

Lähdin Kanarialle, sillä tahdoin paikkaan, jossa voi surffata ja joogata, joka sijaitsee niin lähellä, että sinne on järkeä matkustaa viikoksi ja jossa on kivempi ilmasto kuin Suomessa. Näin talvisaikaan nämä kriteerit täyttää vain Kanaria. Muut surffikohteet sijaitsevat liian kaukana tai sitten niissä on kylmä.

Lähdin jälleen reissuun Book Yoga Retreatsin kautta ja löysin sieltä See Yoga Retreatsin jooga- ja surffileirin Las Palmasissa.

Buukkasin keväisen Portugalin-reissuni samalta sivustolta. Book Yoga Retreatsista löytyy siis jooga- ja surffireissuja ympäri maailman. Ei tarvitse sekä joogata että surffata, voi valita vain toisen.

Las Palmasissa on kaksi kilometriä pitkä ranta nimeltään Las Canteras. Sinne lyövät hyvät aallot, joten siksi se vetää kaikentasoisia surffareita: meitä aloittelijoita ja niitä, jotka oikeasti tietävät, mitä tekevät, istuskelevat rennosti lautansa päällä ja mutkittelevat aaltoja pitkin miten mielivät pelkäämättä, että jokin virtaus imaisee mukaansa avomerelle.

(En ole ihan varma, tykkäänkö surffauksesta sittenkään. Vesi ei ole koskaan ollut elementtini, enkä oikein viihdy siellä – varsinkaan isojen aaltojen ja virtausten keskellä. Koin samaa veden pelkoa myös purjehdusreissuilla, meri vetää aika nöyräksi. Mutta rakastan katsella sitä rannalta.)

Jos surffaus kiinnostaa, Las Palmas on siis hyvä kohde. Minun reissullani surffia oli lähes joka aamu. Pakko sanoa tähän väliin, että jos olet aloittelija, en suosittele tämän firman käyttämää surffikoulua, joka oli siis erillinen yritys nimeltään Brisa. Ohjaajia oli useimmiten vain yksi, ja hän oli yrmeä mies, joka seisoi rannalla ja huuteli sieltä käskyjä. Mitään turvallisuus- tai tekniikkaopetusta ei tippunut, eikä laudalla saanut edes kuivaharjoitella rannalla. Sen sijaan tyyppi kertoi joka aamu, että meressä on kova virtaus, joka vie Teneriffalle. Yrittäkääpäs pysyä poissa siitä. Ei ollut turvallinen olo.

Kun olin keväällä siellä Portugalin retriitissä, vedessä oli koko ajan kolme surffiohjaajaa, joka päivä käytiin tekniikka ja turvallisuusohjeet läpi ja apua sai kädestä pitäen.

Las Canterasissa on kuitenkin vaikka kuinka paljon surffikouluja, joten joku toinen voisi olla parempi.

Iltaisin retriitissä oli joogaa ja oi mitä joogaa! Kolme eri joogaohjaajaa, joista jokainen oli tosi hyvä ja yksi aivan ihana. Sellainen hyvin henkistynyt, syvällä joogan filosofiassa uiva tyyppi, joka veti samalla hyvin dynaamisia tunteja. Tällaisen opettajan haluaisin löytää Suomesta.

Joogaa täällä suosittelen siis ehdottomasti. Olisin mieluusti joogannut paljon enemmänkin, nyt kuuden päivän reissullani oli neljä joogatuntia.

Las Palmasin kaupunki on tosi kiva, ja Las Canterasin rantabulevardilla on vaikka millä mitoin ravintoloita. Myös vege- ja vegaanivaihtoehtoja löytyy listoilta, ei tosin kovinkaan runsaasti. Toisessa päässä rantaa on iso ostoskeskus nimeltään Las Arenas.

Las Palmasin vanha kaupunki on nimeltään Vegueta. Sinne pääse taksilla Las Canterasista. Matka kestää ehkä 10 minuuttia ja kustantaa kuusi euroa. Veguetassa on kauniita taloja, vanha kirkko ja kävelykatuja täynnä ravintoloita.

Pakettiin kuului myös kaksi päiväreissua. Toinen suuntautuu yleensä vuorille, mutta meillä oli huono sää, joten käänsimme auton kohti etelää. Gran Canarialla voi olla pohjoisessa ja etelässä aivan erilainen ilmasto. Turistikohteet on rakennettu etelään, Las Palmas pohjoiseen. Kun Las Palmasissa oli jäätävä tuuli ja nahkatakkikeli, etelässä Puerto de Mogánissa oli helle.

Tällä retkellä kävimme myös Maspalomasin dyyneillä, missä oli hurja tuuli ja tunnelma kuin autiomaassa.

Retket toteutetaan tila-autolla, ja mukana on surffareita ja joogeja eri maista. Meitä oli kerralla viisi. Kyse ei siis ole mistään turistibussista.

Toisella retkellä istutimme puut vuorille, joita peitti ennen tiheä subtrooppinen laurisilva-metsä. Lähes kaikki Gran Canarian puut on kuitenkin historian saatossa hakattu, ja nyt saarelta puuttuu 12 miljoonaa puuta. Me istutimme viisi lisää. See Yoga haluaakin viedä kaikki vieraansa istuttamaan puun. Niin jätämme saarelle jotain hyvää kiitokseksi siitä, mitä kaikkea se meille antaa. Toiminta on jatkunut vuodesta 2012, ja tähän mennessä puita on istutettu 800.

Puunistutus-retki oli ihana. Jos menet tänne, älä missään nimessä jätä sitä väliin!

Koska olen luksusmuija ja rakastan hotelleja, valitsin majoitusvaihtoehdoista Maresia-hotellin. Se kustantaa huomattavasti enemmän kuin muut vaihtoehdot eli huone hostellissa tai yksityinen asunto. Majoitus järjestyy  See Yogan kautta.

Olin kuitenkin oikein tyytyväinen valintaani, hotelli sijaitsee noin 50 metrin päässä rannasta ja See Yogan Hi Tide -hostelliin saa mennä hengailemaan, jos kaipaa muiden reissaajien seuraa. Siellä on kiva kattoterassi, jolla joimme yhtenä iltana sitruunalla maustettua olutta ennen kuin menimme kuuntelemaan katukonserttia kaikki yhdessä.

Kaiken kaikkiaan tämä oli tosi kiva kokemus sitä nihkeää surffiopettajaa lukuun ottamatta ja suosittelen, jos haluat lähteä aktiivilomalle. Tällaisella lomalla tutustuu tosi helposti muihin, eikä yksin tarvitse olla oikeastaan lainkaan, jos ei tahdo. Koko homma eli 4 surffituntia, 4 joogaa, 2 päiväretkeä ja viiden yön majoitus kustansi yhteensä alle 700 euroa. Ei paha mielestäni. Hostellissa pääsee myös tosiaan huomattavasti halvemmalla.

Nyt yritän kirkasvalolampun avulla totutella taas Suomeen pimeyteen. Ehkä keväällä tai kesällä joogareissu Italiaan tai surffi- ja joogamatka jonnekin aaltojen ääreen. Vähän se surffi kuitenkin jäi vielä kutkuttamaan.

Lue myös:

Jooga- ja surffireissu Portugalissa

Vinkkejä yksinmatkustajalle

Kohti seikkailuja

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Continue Reading

Matkustaminen on myös matka itseen

Rakastan ja vähän jännitän hetkeä, jona lentokoneen pyörät irtoavat maasta. Se on ultimaattinen vapauden hetki ja samalla vapautesi on täysin riistetty, kunnes pyörät jälleen koskettavat maata.

Se on tunne, joka unohtuu usein arjessa. Se, että maailma on valtava, täynnä seikkailuja ja mahdollisuuksia.

Ennen rakastin matkustamista enemmän kuin mitään muuta. Sitten matkustin liikaa, ja taika katosi. Vaan ei se ole oikeasti kadonnut, se sydäntä raastava kaipuu jonnekin kauas on vain poissa.

Rakastan edelleen kävellä vieraiden maiden katuja, upottaa varpaani rantahiekkaan, nuuhkia suolaisen meren tuoksua, katsella eteläisemmässä tuulessa huojuvia palmuja. Ja rakastan minä pohjoistakin, valtavia erämaita, koskematonta luontoa, tunnetta, että on hyvin pieni ja osa jotain hyvin suurta. Ja saaristoa. Ja monia ilmansuuntia, pituus- ja leveysasteita.

Matkustaminen ei ole minulle sitä, että lähtee jonnekin kauas. Se on sitä, että tekee jotain erilaista.

Matkustaessa saa hetkeksi tauon omasta elämästään ja omasta itsestään muiden silmissä. Voi palata itseensä, löytää ehkä jotain, joka on ollut kadoksissa. Matkalla voi luoda nahkansa uudelleen, kun kaikki totutut naamiot riisutaan hetkeksi, eikä kukaan tunne sinua, etkä sinä ketään.

Ultimaattinen vapaus.

Istun Norwegianin Boeingissa ja ajattelen, kuinka erilaista lentäminen nykyisin on kuin joskus aikoinaan. Se ei ole enää samaa tylsää arkea kuin se kerran oli. Nyt se on jännittävää, poikkeama.

Nyt se vie kohti vapautta,

toisia maailmoja. Niissä kannattaa aina välillä vierailla, lähellä tai kaukana, jotta muistaisi:

elämä on seikkailu ja maailma täynnä mahdollisuuksia.

Ne pitää vain ottaa vastaan.

Lue myös:

Surffaan, olen siis olemassa

Miten matkustaa vastuullisesti?

Joskus on mentävä kauas nähdäkseen itsensä

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Continue Reading

Joogasta, egosta ja oman kehon kuuntelusta

Istun sängylläni laspalmasilaisessa hotellissani ja kirjoitan tätä.Olen täällä surffi-joogaleirillä, ja päivän surffitunti alkoi viisi minuuttia sitten. En ole siellä, vaan täällä, sillä kuuntelin itseäni. Olen opetellut sitä.

Heräsin aamulla hieman pahantuulisena. Edessä kaksi tuntia aalloissa, sen jälkeen koko päivän retki ja heti perään vielä puolentoista tunnin jooga. Ei aikaa käydä suihkussa, ei aikaa olla hetkeäkään yksin, ei aikaa kuivata suolavettä hiuksista.

Olen ollut täällä kaksi ja puoli päivää, surffannut neljä tuntia, joogannut kolmesti. Kaikki voima on kadonnut käsivarsistani, niitä särkee, samoin kylkiäni ja alaselkääni. Se vielä menisi, mutta kehoni väsyessä myös mieleni väsyy. Olen ärtyisä.

Skippasin aamun surffitunnin, koska kehoni huutaa lepoa. Egoni huutaa samaan aikaan: ”Miten voit jättää maksetun surffin väliin ja olla noin heikko!!!”

Mutta huutakoot vain. Yksi parhaista asioista, joita jooga on minulle opettanut, on egon jättäminen omaan arvoonsa. Kun ennen en kestänyt, etten jaksa tai osaa jotain, nykyisin olen lempeämpi itselleni. Tiedän, ettei tämä ole laiskuutta, vaan väsymystä. Otan tänään iisimmin, ja huomenna jaksan taas taistella aaltoja ja virtauksia vastaan.

Joogassa sanotaan usein: ota maton opetukset osaksi normaalia elämääsi. Kun oppii joogamatolla kestämään huonouttaan ja epämiellyttäviä kehollisia tuntemuksia ja kuuntelemaan kehoaan sekä mieltään, samat asiat tuntuvat helpommilta myös maton ulkopuolella. Kun on joogassa hyväksynyt, ettei vaikka taivu pitkälle eteen ja antanut kehonsa taipua juuri sen verran kuin siitä tuntuu hyvältä, on myös oikeassa elämässään armollisempi sitä ja itseään kohtaan.

Minulla on valtava ego, joka vaatii minulta paljon. Olen kuunnellut sitä suurimman osan elämääni ja kutsunut sitä sisuksi. Jos kuuntelisin sitä tänään, kantaisin nyt surffilautaa aaltoihin, en välittäisi väsymyksestäni, suorittaisin kaiken sovitun –  ja olisin koko päivän hiton huonoa seuraa.

Nyt taas tässä sängyllä olen jo paremmalla tuulella, ehdin pestä hiukseni, käydä rauhassa kaupassa ostamassa eväät retkelle ja vain olla hetken rauhassa ja yksin.

Oman kehon kuunteleminen ei tarkoita, etteikö siltä koskaan kannattaisi vaatia paljon ja enemmän kuin tuntuu mukavalta. Se tarkoittaa, että tunnistaa, milloin keho tarvitsee oikeasti lepoa ja milloin se kaipaa liikettä ja haastetta.

Muista siis kuunnella itseäsi, muista levätä ja muista haastaa. Ihanaa viikonloppua!

 

Lue myös:

Kun tuntuu, ettei elämässä tapahdu mitään

Pitääkö tietyssä iässä olla tietynlainen?

Millaista tarinaa kerrot itsellesi?

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Continue Reading