Halutaan: lisää kokemuksia – Luovutaan: ylimääräisestä tavarasta – Hankitaan: tarpeellista ja rakastettavaa

Muistatteko vielä tuon Yalen The Science of Wellbeing -kurssin? Yksi sen hienouksista on se, että asiat, jotka ovat ennen olleet musta tuntuu -juttuja, muuttuvat kurssin edetessä tutkituiksi faktoiksi.

Olen esimerkiksi jo pitkään pohdiskellut sitä, miten tavaran ja vaatteiden haaliminen ei tee kovinkaan onnelliseksi, mutta silti sitä tavaraa ja vaatteita vaan tulee helposti haalineeksi. Miksi? Koska sitä kuvittelee, että ne tavarat ja vaatteet tekevät onnelliseksi – ja sitten sitä joutuu karvaasti pettymään, kun onni ei vain lisäänny, vaikka kaapit pursuavat.

Ihan sama pätee täydellisen kehon, statuksen ja kovan palkan tavoitteluun. Vaikka kroppa olisi ihan tikissä, töissä olisi unelmien titteli ja rahaa olisi kuin roskaa, onnellisuus ei näistä asioista välttämättä kauheasti lisäänny.

Juttu nimittäin menee niin (kurssinkin mukaan), että kaikkeen tottuu. Ja sen jälkeen se ei enää tunnu miltään. Ja sitten haluaa jälleen lisää jotain. Kunnes sen sitten saavuttaa ja siihen kyllästyy. Ei varmaan tarvitse kertoa, että tämä ei ole onnellisuuden resepti.

Näin Black Weekillä (aika hurjaa, että Black Friday onkin nykyään jo kokonainen viikko…) tätä on hyvä pohtia erityisesti tavaranäkökulmasta käsin.

Itse yritän parhaillaan muuttoa suunnitellessani päästä kaikesta turhasta tavarasta eroon, enkä suostu ostamaan yhtään mitään, mitä en rakasta.

En voi sanoa, että muutto on tehnyt minusta minimalistin. Olen henkisesti ollut minimalisti aika kauan. Muutto näyttää kuitenkin konkreettisesti, että hyvät aikomukseni ja henkinen toivetilani eivät aina ihan kohtaa fyysisen todellisuuteni kanssa.

Minulla ei ole järjettömiä määriä vaatteita tai mitään muutakaan roinaa. Mutta minulla on silti vaatteita ja roinaa, joka aiheuttaa  lähinnä ahdistusta, kun mietin, mihin sen tunkisin (=kierrätys, sortti vai mikä?) ja kuinka paljon rahaa ja energiaa sen haalimiseen on mennyt.

Ja vaikka kaapeissani on kaikenlaista turhaa tavaraa ja vaatteita, joita en käytä, aina silti tuntuu, että jotain puuttuu. Seuraus?  Olen välillä tehnyt ihan liikaa töitä, jotta voisin…haalia lisää tavaraa.

Välillä mietin ihan puolitosissani, onko tässä kaikessa yhtään mitään järkeä. Vai voisiko sitä asua halvemmin tai muuttaa vaikka matkailuautoon, alkaa kerätä kokemuksia tavaran sijaan. (Tosin Suomen ilmasto ei ole kauhean suosiollinen tälle suunnitelmalle, mutta kuitenkin…haaveilen myös, että viettäisimme koko kesän veneessä, koska miksi ei?)

Jotta rahani eivät katoaisi turhuuksiin ja minusta tulisi ehkä joskus oikeasti minimalisti, jonka jokainen esine on tarpeellinen ja rakastettu (ideaalielämää, mutta pitäähän ihmisellä olla tavoitteita), olen laatinut itselleni ohjeet uusien vaatteiden hankkimista varten. Mitään muuta en kauheasti osta, mutta näitä ohjeita voitaneen soveltaa myös esimerkiksi sisustukseen sitten, kun se on ajankohtaista.

1 Näytänkö siinä todella hyvältä? Ei ihan kivalta vaan upealta? Sellaiselta, että jos törmään kehen tahansa, olen tyytyväinen asuuni?

2 Näyttääkö se minulta? Ihan sama, miten upealta näytän, jos näytän joltain toiselta, jos vaate ei tunnu omalta.

3 Sopiiko se elämääni? Tämän asian kanssa olen kamppaillut ehkä eniten varsinkin viime aikoina. Nykyelämässäni kun en juurikaan tarvitse kauhean hienoja vaatteita – ja välillä haluaisin tarvita. Yritän siis ostaa vaatteita, joilla on käyttöä Helsingin sääolosuhteissa pandemian jyllätessä.

4 Onko se mukava? Puristaako, kiristääkö, voiko siinä hengittää tai syödä? Olen aika monesti tuskaillut täällä farkkujen suhteen. Omistan tasan yhdet, jotka täyttävät kaikki vaatimukseni. Useimmat ovat vain törkeän epämukavia.

5 Kestääkö se aikaa? Tyylillisesti ja laadullisesti. Vältän ostamasta mitään kauhean trendikästä, joka näyttää hyvältä nyt, muttei enää ensi vuonna. Se tuntuu niin turhalta. Tämän tähden olen myös huomannut, että minun on usein parasta ostaa hyvin yksinkertaisia vaatteita. Ihan jokainen vanha lempivaatteeni on nimittäin erittäin simppeli. Tämä on tietenkin vain minun ajatukseni, joku toinen rakastaa vuodesta toiseen juuri niitä erikoisia vaatteita, jotka minulla jäävät kaappiin.

6 Sopiiko se yhteen muiden vaatteideni kanssa? Ideaalivaatekaappini on kapseli, jossa kaikki vaatteet sopivat yhteen keskenään. Kapselivaatekaappi myös vähentää vaatteiden tarvetta. Ainakin minulle on näet aiemmin käynyt niin, että olen ostanut ihanan vaatteen ja huomannut kotona, että se ei sovi minkään kanssa yhteen. Seuraus? Hankin sille kaverin. Ei hyvä.

7 Onko se vastuullinen? Tämä on hyvin vaikea kysymys. Vastuullisin vaate on nimittäin mielestäni sellainen, jota käyttää niin paljon ja usein, että lopulta se kuluu puhki. Voin ylpeänä kertoa, että omistan tällaisia vaatteita. Lisäksi haluaisin, että vaatteeni olisivat eettisiä: että niitä valmistettaessa ei olisi sorrettu eläimiä eikä ihmisiä, eikä tuhottu ympäristöä. Harva vaate täyttää nämä kaikki vaatimukset.

On esimerkiksi vaatteita, joiden tuotannossa on otettu huomioon ihmiset, muttei ympäristöä tai eläimiä. Tai kaikin tavoin vastuullisia vaatteita, jotka eivät miellytä silmääni ja jäävät siksi kaappiini pölyttymään.

Toisaalta mietin myös, onko joskus parempi ostaa vaikka nahkaa kuin muovia? Käytän villaa. Ja untuvaa. Mutta harkiten, ja tulevaisuudessa toivottavasti entistä harkitummin.

Minulla on esimerkiksi nahkatakki, jota olen käyttänyt hirveästi. Jos se joskus kuluu puhki, en osta uutta tilalle. Siihen asti kuitenkin käytän sitä. Ostan nahkakenkiä hyvin harkiten. Minulla on niitä vain muutamat. Laukkuja en osta ikinä. Minulla on kolme vanhaa ja ne riittänevät aika moneksi vuodeksi eteenpäin.

Turkiksille sanon ehdottoman ei. Myös niin sanotuille eettisille turkiksille ja tekoturkikselle, jota voi luulla aidoksi. Mitä enemmän turkiksia katukuvassa näkyy, sitä hyväksytymmältä ne tuntuvat. On myös hyvä muistaa, että suurin osa aidoista turkiksista menee turkiskauluksiin ja pipojen tupsuihin. Jotta huppuun saataisiin tuo kaunis karvareunus, eläin, jolle turkis kuului, on elänyt häkissä tai se on pyydetty esimerkiksi jalkaraudoilla (case: Canada Goose). En halua olla missään tekemisissä tällaisen eläinrääkkäyksen kanssa, joten turkiksia ei ylläni nähdä.

Villassa pyrin ostamaan mulesing-vapaita tuotteita. Mulesing on menetelmä, jossa lampaan peräaukon ympäriltä leikataan osa ihoa pois ilman kivunlievitystä. Näin vältytään syöpäläisiltä.

Untuvaa ostan hyvin harkiten. Minulla ei ole tällä hetkellä yhtään untuvatuotetta, mutta haaveilen lämpimästä ulkoilutakista, kun ulkoilen kuitenkin 365 päivänä vuodesta. Jos päädyn ostamaan untuvatakin, se on sertifioitua tai kierrätettyä untuvaa. Useimmat ulkoiluvaatemerkit kertovat untuvan alkuperän avoimesti ja käyttävät siis usein esimerkiksi RDS-sertifioitua untuvaa. Jos untuva ei ole sertifioitua, se on voitu repiä irti elävistä linnuista. Tässäkään en halua olla mukana.

8 Tarvitsenko sitä? Kas siinä kysymys. Totuushan on, että pelkästään kehoani lämmittämään en tarvitse yhtään mitään, en edes sitä untuvatakkia. Haluan kuitenkin näyttää kivalta ja tuntea oloni vaatteissani hyväksi niin kehon kuin mielenkin tasolla. Joten siksi tarvitsen joskus jotain uutta.

Jonain päivänä olen ehkä kasvanut tarpeeksi henkisesti tai vaatekaappini on jo täydellinen kapseli, jossa kaikki sopii yhteen ja jossa ei ole mitään turhaa. Silloin en ehkä enää kaipaa uusia vaatteita. Sitä odotellessa noudatan listaani.

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Kuva: Satu Nyström

Continue Reading

Loistava marraskuuni

I give myself permission to bloom unapologetically.

Tämä lainaus tuli tänään vastaan Instassa – ja siinä on just oikea asenne tähän hetkeen.

On tämä marraskuu. Korona. Se, kun tekee ehkä mieli hengailla vanhoissa verkkareissa ja lohtuneuleessa, kun eihän kukaan näe kuitenkaan. Vaan juuri niin ei pidä tehdä. Se olisi kuin voitto pimeydelle.

Löydän usein talvisin itseni isoista villapaidoista, ylisuurista takeista ja mustista maihareista, kun kesällä tykkään istuvista mekoista ja nahkatakista. Ihan kuin olisi kaksi minää: kesäminä ja talviminä. Tykkään siitä kesätyypistä enemmän.

Oikeasti nimittäin vihaan koko talvipukeutumista: pipoja, isoja vaatteita, värittömyyttä.

Jotain on muuttunut myös vuosien mittaan, jotain, mille en halua antaa enää yhtään enempää valtaa. Kutsutaan sitä vaikka henkiseksi marraskuuksi:

jossain vaiheessa  aloin pukeutua vähän turhankin mukavuudenhaluisesti, meikata vähemmän ja luovuin jopa hiusten värjäämisestä. Sittemmin siirryin värjäämään niitä ruskeiksi, vaikka aikoinaan olin aina punapää.

Ei näissä jutuissa mitään vikaa sinänsä, mutta kaipaan elämääni kauneutta ja väriä. Vähän glamouria. Nilkkureita maihareiden tilalle, isoja korviksia, vaatteita, jotka korostavat vyötäröä. Kynttilöitä ja leikkokukkia, ylellistä hajuvettä, liian kallista kahvia.

Lupaan itselleni, että tänä vuonna en pue päälleni mitään harmaata, alan jälleen lakata kynsiäni, värjään ehkä hiuksetkin taas punertaviksi, enkä osta enää yhtään ylisuurta vaatetta vaan myyn ne vanhatkin, joissa en tunne oloani hyväksi.

Ihmisellä on lupa loistaa, myös marraskuussa, etenkin marraskuussa. Elämä on liian lyhyt mihinkään muuhun.

Kuva viime syksyltä: Satu Nyström (haluan tuon punaisen tukan takaisin), lainaus Alex Elle

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Ärsytyksen aiheita vaatteisiin, laihoihin malleihin, kehonkuvaan ja erityisesti farkkuihin liittyen

Näinä aikoina, kun ei hirveästi huvita lähteä maski naamalla vaatekauppohin farkkuja sovittelemaan, olisi aika kiva, jos voisi nähdä nettikauppojen vaatteet erilaisten vartaloiden päällä. Oikeastaan samaa toivon myös naistenlehtien muotijutuilta.

Suurinta osaa vaatteistahan esittelee aina se sama naistyyppi: pitkä, laiha ja usein vielä aika kapea. Yritä siinä sitten miettiä, miltähän nuo farkut näyttävät omissa jaloissasi ja erityisesti oman lantiosi ympärillä. Suurin osa naisista ei myöskään todellakaan edusta kyseistä vartalotyyppiä, joten eikö olisi aika paljon palvelevampaa (ja 2020-lukulaista) näyttää vaatteet eri mallisten naisten päällä? Tulisi varmaan myös aika paljon vähemmän palautuksia ja hutiostoksia, kun ne netissä täydelliset farkut eivät näyttäneetkään ihan samalta omissa jaloissasi. Maailma ja itsetunto kiittäisivät.

Olen miettinyt vaateasioita muutenkin. Nimittäin korkeita korkoja, tiukkoja farkkuja ja kaarituellisia rintaliivejä. Kolme vaatekappaletta, joita ennen käytin ja nykyään harvoin. Ne ovat niin kauhean epämukavia. On vaikea kuvitella, että yksikään mies suostuisi pukeutumaan moisiin, mutta kehon kurittaminen ja sullominen ja muotoileminen tuntuu edelleen olevan osa naisten muotia, vaikka korseteista ja typistetyistä jaloista onkin historian saatossa päästy. Jotain sentään. (Ymmärrän toki, että joillain rinnoilla kaarituet ovat hyvin tarpeelliset, mutta omani eivät kuulu joukkoon vaan viihtyvät mainiosti braleteissa, joihin olen vallan rakastunut.)

Vähän tähän liittyen olen tuskaillut farkkuvarastoni kanssa, kuten joka syksy. Oikeasti pukeutuisin mieluiten aina hameisiin, mekkoihin, haalareihin tai ilmaviin löysiin housuihin, koska se on niin helppoa ja kroppani sopii niihin parhaiten, mutta Suomen ilmasto tekee siitä hieman haastavaa. Joten siksi kävin läpi farkkujani ja huomasin, etten ole laihtunut kesän aikana yhtään (ei ollut kyllä tarkoituskaan). Kapeat farkkuni ovat siis edelleen ihan yhtä epämukavia kuin keväällä, jolloin viimeksi tapasimme, ihme kyllä ne eivät ole muuttuneet mukavammiksi näiden kuukausien aikana. Jotain tarttis tehdä – ehkä siirtyä toiseen malliin tai isompaan kokoon…

Mitä tahdoin tällä kaikella sanoa? Ehkä sen, että joissain naisten vaatteissa ei ole yhtään mitään järkeä. Järkeä ei ole siinä, että niitä esitellään meille langanlaihojen ihmisten yllä, ei siinä, että osa niistä ovat lähinnä kehon kuritusvälineitä, eikä siinä, että sullomme itsemme liian pieniin tai väärän mallisiin vaatteisiin.

Peräänkuulutankin mukavuutta ja vaatteiden pukemista tavallisen kokoisten mallien päälle. Juu, ehkä vaatteet eivät sitten näytä yhtä hyvältä, mutta sitten pitää suunnitella vaatteita, jotka näyttävät. Jos meille jatkuvasti myydään asuja, jotka on tarkoitettu näyttämään hyviltä lähinnä hyvin laihojen naisten päällä, niin ei ihme, että niin moni tuskailee vaatekaappinsa kanssa eikä löydä omalle kropalleen sopivaa päällepantavaa. Ei ihme, että niin moni sairastuu syömishäiriöön tai ainakin laihduttaa jatkuvasti.

Olen konmarittanut vaatekaappiani ja kotiani muutenkin nyt aika urakalla. Ja olen huomannut, että oikeasti käytän todella harvoja vaatteita, mutta niitä sitten käytänkin. Minulla on vuosia vanhoja neuleita, jotka eivät ole kaiketi enää oikein trendikkäitä, mutta niin mukavia ja näyttävät hyvältä ylläni. Ja sitten käytän niitä ainoita mukavia farkkuja, jotka ovat vähän isot ja mallia mutsi, mutta jotka eivät purista mistään. Ja sitä mustaa t-paitaa, johon on jo hiutunut reikä, toista uutta valkoista mutta saman mallista, niitä tanktoppeja, jotka ostin ainakin yhdeksän vuotta sitten Nykistä, sitä yhtä silkkistä myös, kesällä niitä paria lempimekkoa ja hametta. Haalareita. Niitä rakastan. Kun yhdet Converset kuluvat puhki, ostan tilalle uudet täsmälleen samanlaiset. On ainakin kolmas pari jo menossa. Talvella siirryn maihareihin, on niilläkin jo muutama talvi ikää.

Käytän siis lähinnä tosi helppoja, simppeleitä ja mukavia vaatteita. Muut aiheuttavat lähinnä ahdistusta a) epämukavuuden tähden b) siksi, etten käytä niitä ja maailma tuhoutuu ja rahaakin meni taas turhaan c) siksi, että elän elämää, jossa ei tarvita kovin hienoja vaatteita kovinkaan usein (Olen jopa joskus miettinyt, että pitäisikö lähteä johonkin ihmisten ilmoille, jotta vaatteeni pääsisivät ulkoilemaan. Kreisiä? Jep.).

Homman opetus? Osta vähemmän ja vain niitä, joista ajattelet Hell Yes: näytän tässä tosi hyvältä ja itseltäni. Älä osta vaatteita kuvitteelliseen elämään vaan siihen, jota oikeasti elät. Lopuksi vaan ei vähäisimmäksi – osta mukavia vaatteita, jotka sopivat omalle kropallesi, joihin mahdut oikeasti ja joissa et joudu ajattelemaan, että olisinpa vähän laihempi.

Kuvat ovat vuoden takaa ja niissä ovat nuo ainoat mukavat farkkuni eli mutsit. Tällaiset kun löytäisin jostain mustana. Näistä kuvista näkee myös millainen kroppani on: alakroppani on kokoa suurempi kuin yläkroppani. Asia, jonka hyväksymiseen minulla meni vuosia ja vuosia aikaa ja jonka tähden aikoinaan laihdutin kroonisesti, kehitin itselleni jonkinlaisen syömishäiriön, ja treenasin hulluna. Sen seurauksena laihduin normaalipainon alarajalle, kuukautiseni katosivat ja rintani pienenivät. Reidet eivät juurikaan kaventuneet. 

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Parasta nyt: pitkät mekot, kuulas iho, kapselikaappi ja paras suomalainen leffa ikinä

Ostin tämän pitkän mekon H&M:sta kuukausi takaperin, ja meistä on tullut aika erottamattomat. Se on viettänyt kanssani synttäreitäni, ollut mukanani häissä, taidenäyttelyssä ja kampaajalla. Seuraavaksi ajattelin viedä sen kahville ja aamiaiselle. Ehdottomasti uusi lempivaate, niitä yksilöitä, joista tietää heti, että me kuulumme yhteen.

Pitkähihainen mekko on nyt syksyllä muutenkin ihanan helppo valinta erityisesti juhliin. Ei tarvitse jäätyä lyhyissä hihoissa, eikä vetää päälle villatakkia, joka aika usein vähän pilaa asun.

Kerroin varmaan jo aiemmin, etten ole käyttänyt meikkipohjaa sitten alkukesän. En käytä edelleenkään, mutta vähän hohtoa tykkään sipaista nenänvarteen, amorinkaareen ja poskiluille. Lumenen Instant Illuminizerilla saa kasvoille kivaa pientä kuultoa.

Nyt syksyn tullen olen myös siirtynyt taas kasvoöljyn käyttäjäksi. Fanitan suomalaisen luonnonkosmetiikkabrändi Henuan* ylellisiä ihonhoitotuotteita, joissa ei ole mitään turhaa, ei edes vettä. Sarjan takana ovat sisarukset Jenni ja Anu. Henua sai alkunsa, kun Jennin iho alkoi reagoida pahasti kosmetiikasta. Hän alkoi tutkia asiaa ja päätyi perustamaan oman kosmetiikkamerkin, joka sopii hänen omalle herkälle iholleen.

Kapselivaatekaappi ei ole mikään uusi idea, mutta miten olisi valmiiksi suunniteltu sellainen? Nerokasta, sanoisin. Vetta-brändin jokainen saman ”kapselin” vaate sopii yhteen muiden kanssa ja taipuu moneen muotoon. Yksi kapseli sisältää viisi vaatetta. Voit siis hankkia kerralla koko kapselin tai vain yhden vaatteen. Lisäksi tyyli on ihanan simppeli. Me love.

Viimeisimmäksi vaan ei vähäisimmäksi: se leffa, josta olet varmaan jo kuullut ja joka tänä syksynä todella kannattaa käydä katsomassa. Seurapeli on ihan loistavaa viihdettä ja lisäksi sen henkilöihin on tosi helppo samaistua. Jokaisella on omat salaisuutensa ja ahdistuksensa, ihmissuhteet ovat melkoisessa solmussa ja sitten mennään saaristoon huvilalle ja aletaan ryypätä. Lopun voit kuvitella. Olen sitä mieltä, että tämä oli ehkä paras suomalainen leffa ikinä.

*saatu työn kautta

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Mitä haluan – mitä tarvitsen

Bongasin Instasta Noora H:n hauskan listan (joka on vissiin alun perin Juliaihmiseltä) asioista, joita a) halutaan b) tarvitaan. Nämä kaksihan eivät aina mene ihan yhteen, kröhöm.

Olen muutenkin ajatellut aihetta aika paljon viime aikoina, sillä yritän konmarittaa tavaroitani, katsoin taas kerran The Minimalism -dokkarin ja teen Yalen yliopiston ilmaista nettikurssia nimeltä The Science of Wellbeing (jota lukijani suositteli, kiitos, mahtava kurssi!). Ja nämä asiat liittyvät yhteen, sillä jokaisella on tekemistä materian haalimisen kanssa.

Kaikkienhan meidän se pitäisi jo tässä vaiheessa tietää: materia ei varsinaisesti tee onnelliseksi. Materialla (tai siis rahalla) ja onnellisuudella on kyllä yhteys, mutta vain noin 65-70 tonnin vuosituloihin saakka. Eli raha lisää onnellisuutta tuohon rajaan asti, mutta sen jälkeen juurikaan ei.

Opetus? No ihan selvähän se: on aika turha tavoitella jättimäisiä tuloja, ainakin onnellisuusnäkökulmasta tarkasteltuna.

Toisekseen ihminen tuppaa asettamaan varallisuustavoitteensa sen mukaan, mitä jo tienaa ja missä seurassa niiden tienestien ansiosta pyörii. Jos ansaitsee 30 tonnia vuodessa ja kysytään, mikä määrä rahaa tekisi onnelliseksi, niin vastaus on 50 tonnia. Jos ansaitsee 100 tonnia, niin voisi ehkä kuvitella, että olisi jo tyytyväinen, onhan summa jo tuplat tuohon 50 tonniin nähden. Vaan ei se niin mene. Jos tienaa 100 tonnia, niin itse kuviteltu onnelliseksi tekevä rahasumma on….tadadaa…250 tonnia. Jokin tässä mättää ja pahasti. Tavoitesummahan nousee siis myös prosentuaalisesti. Kun pienempituloiselle riittäisi alle tuplapalkka, niin suurituloinen tarvitsee yli tuplat lisää.

Tämä kierre ei siis katoa, kun pääsee tavoitteisiinsa. Sen sijaan se pahenee.

Ja mikä parasta (tai pahinta), jos rahansa käyttää materiaan, eli hankkii sen unelmatalon ja hienon auton ja täydellisen vaatekaapin, niin onnellisuuden ennuste ei silloinkaan ole kovin hyvä. Me nimittäin totumme materiaan ja jonkin ajan kuluttua se ei enää tunnu niin magealta jutulta. Unelmakodista tulee ihan vain koti ja hieno autokaan ei jaksa enää sykähdyttää.

Jos rahansa käyttää materian sijaan kokemuksiin, kuten reissuun (jos korona suo), onnellisuus a) lisääntyy enemmän b) tunne kestää kauemmin, sillä reissu loppuu aikanaan, joten siihen ei ehdi tottua, mutta sen sijaan sitä voi muistella ja muisteleminen tuottaa lisää onnea.

Suurin kierous tässä kaikessa? Tavaraa ostetaan, koska niin tavoitellaan onnellisuutta.

No niin, tämän pitkän alustuksen jälkeen pohdiskelin, mitä materiaa haluaisin (haluan jotain varmaan hamaan loppuun asti, enkä myöskään ole alkamassa mihinkään shoppauslakkoon, kunhan tuumailen) ja mitä oikeastaan tarvitsisin.

Haluaisin:

beigen kaulahuivin

Samsungin Frame-tv:n (sen, joka näyttää taululta)

mustat urheilutrikoot

kashmirhousut

isomman ruokapöydän

pihan (tämä tosin voisi tehdä onnelliseksi, sillä puutarhanhoito kyllä lisää hyvää fiilistä)

uuden toppatakin

ihania kotivaatteita

syyspipon (elän henkisesti jo syksyssä näemmä)

paremman kameran

purjehdustakin

purjehdushaalarin

Tarvitsisin:

toisen joogatiilen (joogaan nykyisin kotona koska korona, enkä ole kovin venyvää sorttia)

juoksukengät (nykyisissä on iso reikä)

lämpimän mutta kevyen ulkoilutakin talveksi

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Muottiin mahtumaton

Olen miettinyt sitä, kuinka kätevää olisi, jos pystyisi pysymään somessa vain yhdessä aiheessa. Valitsisi luonnon, sisustuksen, tyylin, ruoan, vastuullisuuden, koirat tai reissut, ja pysyisi sitten siinä. Erityisesti Instassa yhden asian tilillä olisi helpompi menestyä, eikä blogissakaan varmaan olisi haittaa, jos brändäytyisi jonkin aiheen asiantuntijaksi. Hakukoneet ja algoritmit tykkäisivät, ja niin ehkä monet seuraajatkin.

Ja ymmärrän sen hyvin. Itsekin seuraan tyytyväisenä monia vaikuttajia, jotka keskittyvät vain yhteen asiaan. Silloin ei käy niin, että odotan kuvaa ihanasta kodista ja saankin nähdä kuvan koirasta. Ei tule pettymyksiä, vaan saan vastinetta odotuksilleni.

Paha vain, että itse en empiiristen tutkimusteni perusteella pysty tuottamaan sisältöä vain yhdestä aiheesta. Olen kyllä yrittänyt, mutta jaksan noin viikon, ja sitten rikon hienon strategiani ja julkaisen kuvan jostain, mikä juuri sillä hetkellä innostaa. Tiedän, ettei pitäisi, mutta teen sen silti.

Olen yksinkertaisesti kai liian generalisti, kiinnostunut aina monesta asiasta yhtä aikaa, haluton valitsemaan niistä vain yhtä.

Siksi kuvaan ja kirjoitan mielestä, tyylistä, vastuullisuudesta, kodista, koirista, rahasta, matkoista…elämästä. Sillä nuo kaikki kuuluvat elämääni, eivätkä ole ruudun ulkopuolella mitenkään ristiriidassa keskenään.

Vierastankin kovasti ajatusta, että minun kannattaisi keskittyä niistä yhteen tai mahtua johonkin muottiin, edes somessa.

Mistä päästäänkin siihen, että kannattaisiko se todella, jos ei koe yhteen asiaan keskittymistä omakseen? Kannattaako sisältöä tuottaa (tai elämäänsä elää) muiden odotusten mukaan, jotta tekisi muut tyytyväisiksi, jotta olisi mahdollisimman suosittu – ja jotta saisi myös mahdollisimman paljon taloudellista hyötyä?

Se oli joku kuuluisa jenkkivaikuttaja, joka podcastissaan pohdiskeli aihetta. Siis juuri sitä, että millaista sisältöä ilmoille kannattaa tuupata. Häntä oli neuvottu, että toisenlainen lähestymistapa houkuttelisi enemmän seuraajia. Että hänen kannattaisi tuottaa enemmän sisältöä, jota seuraajat haluavat.

Alkoiko hän tuottaa sitä? No ei. Sillä jos toimii ensisijaisesti muiden odotuksista käsin, silloin hylkää luultavasti osan itseään – ja tekemisestä saattaa kadota ilo ja innostus, kun ei tee sitä, mitä itse tahtoisi tehdä. Ja jos kuuntelee aina muita ja tuottaa muiden odotusten mukaista sisältöä, silloin maailmasta voi jäädä uupumaan jotain uniikkia, jonka sinä voisit antaa, mutta jota kukaan toinen ei voi tänne tuoda.

Lopulta muiden odotuksista käsin toimiminen ei myöskään ehkä jaksa motivoida kovin pitkälle. Minua se ei ainakaan kauheasti innosta paikassa, jonka alkuperäinen tarkoitus (ja hyvä sellainen) oli olla oma luova tilani, jonne tallennan hyviä hetkiä, elämää ja ajatuksia, jotka inspiroivat minua.

Tahdonkin uskoa, että somessa, niin täällä blogissa kuin Instassakin, on edelleen ja vastakin tilaa muillekin kuin tarkkaan hiotulle sisällölle ja henkilöbrändeille. Sellaisille matkamuistoille ja peiliselfieille, sille, että välillä voi sanoa jotain sydämestään ja välillä olla ihan kepeä, tilaa vaihtelulle,

tilaa elämälle. 

Ja jos se tarkoittaa huonompia lukuja tai vähemmän seuraajia, sitten niin on. Pysyn lopulta mieluummin itsenäni kuin myyn sieluni somelle.

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Hyviä kirjoja, ajatuksia naiseudesta ja vähän todellisuuspakoa

Kaupallinen yhteistyö: Tammi

Olen elämässäni välittänyt monissa asioissa liikaa muiden mielipiteistä, mutta mitä viihteeseen tulee, olen aina osannut seurata omia mieltymyksiäni. Kirjojen, leffojen tai sarjojen ollessa kyseessä, en ole koskaan piitannut vähääkään siitä, ovatko ne jonkun toisen mielestä cooleja tai arvostettuja. Minulla on fiktiolle vain yksi kysymys: Viihdyttääkö se minua?

Elämässä tulee jokaiselle vastaan raskaita ja tylsiä asioita. On harmaita päiviä, ahdistavia uutisia, vaikeita tunteita, puuduttavaa arkea. Kun sukellan kirjojen maailmaan, haluan kauas siitä: kirjat ovat matkalippuni jonnekin muualle. Niiden siivin matkaan ajassa ja paikassa. Suosikkejani ovatkin aina olleet menneistä ajoista ja muista maista kertovat kirjat.

Syyllinen lienee äitini. Meillä oli kotona kirjahylly joka huoneessa, ja niistä löysin aarteen toisensa jälkeen. Erityisesti ihastuin historiallisiin romaaneihin, joista monet kertoivat naisista ja heidän kohtaloistaan. Näin päädyin Kaari Utrion ja kumppanien pariin jo varhain, eivätkä tiemme ole koskaan pitkäksi aikaa eronneet.

Mikään ei ole parempaa viihdykettä kuin uppoutuminen tunneiksi tai päiviksi hyvään kirjaan, joka kertoo ihan toisenlaisesta maailmasta kuin tämä, jossa nyt elämme. Ehkä se on todellisuuspakoa, ehkä vain tarvetta irrottautua hetkeksi ja antaa hyvän tarinan kuljettaa. Sillä juuri sitä nämä historialliset romaanit ovat parhaimmillaan: koukuttavia tarinoita, joita ei malta laskea käsistään.

Toisaalta ne ovat paljon muutakin. Olen oppinut Utrion, Kristiina Vuoren ja Pirjo Tuomisen  romaaneista valtavasti historiasta. Minusta on kiehtovaa kuvitella, millainen Suomi on ollut, miten ihmiset elivät ja miten kovin erilainen koko yhteiskuntamme ennen oli. Keveistä ja nopealukuisista kirjoistakin voi oppia paljon maailmasta.

Näitä kirjoja ei voi myöskään lukea kauhistumatta siitä, miten huonosti naisilla ennen meni. Vaikka maailma, eikä edes Suomi, ole vieläkään tasa-arvoinen, olemme kuitenkin taittaneet jo pitkän matkan tasa-arvoa kohti.

Suuren osan ihmisen historiasta nainen on nimittäin ollut miehen omaisuutta, eikä naisilla ole ollut aina kovinkaan paljon mahdollisuuksia vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Huh, onneksi elämme tätä aikaa!

Vaikka nämä kirjat käsittelevät naisten asemaa ja rankkojakin asioita, pääosassa on kuitenkin viihtyminen ja hyvä tarina. Ne eivät ole synkkiä, ja juuri siitä itse nautin. Ei tarvitse pelätä, että kirja loppuu onnettomasti tai että siitä saisi painajaisia, vaan voi odottaa kiehtovaa matkaa toiseen aikaan.

Naisten aseman ja historian lisäksi isossa osassa näissä historiallisissa viihderomaaneissa on rakkaus. Ja vaikka siihen voi liittyä kaikenlaisia kiemuroita, yleensä lukija voi aistia rivien välistä lupauksen, että hyvin tässä vielä käy.

Näiden kirjojen sankarittariin onkin helppo samaistua, vaikkakin heidän maailmansa ja toimintatapansa eroavat valtavasti tästä meidän maailmastamme. Heidän kokemansa tunteet ovat universaaleja ja ajasta riippumattomia: he rakastavat, kapinoivat, pelkäävät, iloitsevat, surevat. Ihan niin kuin mekin. Elämän raamit vain ovat erilaiset.

Luin kolme Tammen uutuusromaania, joista jokainen kertoo naiskohtaloista vuosisatojen takaa.

Kristiina Vuoren Neitsytkruunu kertoo 1400-luvun lopun ja 1500-luvun alun Ruotsista ja Suomesta. Sen päähenkilö on oikea historiallinen nainen, Anna Hansintytär Tott. Hän oli valtakunnan ylhäisintä aatelia, hänen isänsä oli Ruotsin valtaneuvos ja linnanherra ja äitinsä kuninkaan tyttärentytär.

Koska Anna on niin korkeaa syntyperää, hänen avioliittonsa solmitaan poliittisista syistä. Hän ei saa itse vaikuttaa puolisonsa valintaan mitenkään. Hän rakastuu mieheen, jota suku ei hyväksy, ja joutuu rakkauden ja politiikan heiteltäväksi.

Anna on kasvatettu tottelemaan ylempiään eli miestään ja sukulaisiaan, ja vaikka hänen sydämensä sanoo muuta, hän on aikansa lapsi, joka monessa asiassa noudattaa muiden toiveita omiensa kustannuksella. Toisaalta hänellä ei juuri ole vaihtoehtoa. Naisilla ei ennen useinkaan ollut.

Annan tarina on tosi mukaansatempaava ja jännittävä. Rakkaus on kirjassa isossa osassa ja sitä lukiessa toivoo, että Anna löytää lopulta onnensa ja kaikki päättyy hyvin.

Luin Neitsykruunun kahdessa päivässä, kun jäin siihen totaalisen koukkuun. Mahtava kirja!

Pirjo Tuomisen Vallasrouva kertoo jo naisten kannalta aika paljonkin valoisammista ajoista, eli 1800-luvun loppupuolesta, vaikkakin vapauteen on vielä pitkä matka. Se on jatkoa Opettajatar-romaanille, jonka päähenkilön Rosa Örnin tarina jatkuu tässä uudessa kirjassa.

Opettajattaressa Rosa oli pitkään hyljeksitty, sillä hänen maineellensa oli käynyt kalpaten. Se on nuoren naisen kasvutarina.

Vallasrouva kertoo sen sijaan aikuisesta Rosasta, hänen lapsistaan ja totta kai myös rakkaudesta. Yksi tärkeä teema Vallasrouvassa on naisten koulutus ja mahdollisuus itsenäistyä. Se ei 1800-luvun lopulla ole enää aivan mahdottomuus, mutta ei myöskään helppoa.

Pirjo Tuomisen kirjoissa on kiehtovaa se, että niiden loppuratkaisu ei ole itsestäänselvä toisin kuin esimerkiksi Utrion kirjoissa, joissa yleensä voi luottaa, että rakkaus voittaa. Tuomisen henkilöhahmot ovat syvempiä ja moniulotteisempia, ja heidän tunteensa epämääräisempiä. He tekevät elämässään itsenäisiä päätöksiä, eivätkä aina valitse rakkautta ja avioliittoa.

Kaari Utrion Vehkalahden neidot tapahtuu jälleen 1400-luvun puolivälin Suomessa. Sen kertoo kahden sisaruksen, Margareetan ja Hellekan tarinat. He ovat köyhää maalaisaatelia, ja heidän kohtalonsa on joko mennä naimisiin suvun hyväksymän miehen kanssa tai elää elämänsä luostarissa. He ovat miesten omaisuutta, ja heidän henkensä on miesten käsissä.

Mitä tapahtuu, kun toinen nai miehen, jota ei rakasta, ja toinen rakastuu mieheen, johon ei kannattaisi rakastua? Nykyisin sitä voisi erota, tulla järkiinsä ja etsiä uuden puolison tai elellä vaikka onnellisesti sinkkuna, mutta keskiajalla asiat eivät olleet yhtä yksinkertaisia. Silloin ei erottu, eikä vaihdettu miestä muuten kuin puolison kuollessa.

Vehkalahden neidot on Utrion vanhempaa tuotantoa vuodelta 1971, ja siitä on nyt otettu uusintapainos. Nämä Utrion vanhemmat kirjat käsittelevät usein keskiaikaa siinä, missä uudemmat keskittyvät noin 1800-luvun Helsinkiin. Nämä aikaisemmat teokset ovat mielestäni vähän roisimpia kuin uudemmat, jotka taas ovat kiehtovia kuvauksia Helsingistä ja sen seurapiirien elämästä. Kun keskiajasta kertovissa Utrioissa vaarassa on usein naisen henki tai ainakin hyvinvointi, 1800-luvun romaaneissa pelissä on enemmänkin maine. Molempia romaaneita suosittelen.

Jokainen näistä kirjoista on kiehtova tarina ja todellisuuspako hetkeksi jonnekin muualle. Sitä aina välillä kaivataan, tai minä ainakin.

PS. Instagramin puolelta löytyy illemmalla vielä arvonta, jossa sinä ja kaverisi voitte voittaa omaksenne valitsemanne kirjan näiden kolmen joukosta.

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Pelko vastaan toivo

Olen miettinyt pelkoa ja toivoa. Sitä, miten voi valita toisen niistä ja se vaikuttaa paljon siihen, miltä tämä tilanne ja elämä yleensäkin tuntuu.

Meitä kaikkia varmaan ahdistaa nyt jollain tasolla. On huolta terveydestä ja toimeentulosta, ikävä ystäviä ja sosiaalista elämää, yksinäistä, turhauttavaa, kun elämä on yhtäkkiä rajattu lähinnä kotiin ja ulkoiluun ja kalenteri on tyhjentynyt kivoista suunnitelmista. Lisäksi media on täynnä kielteisiä, huolestuttavia ja ahdistavia uutisia, ja moni purkaa pahaa mieltään myös somessa.

Tilanne turhauttaa ja ahdistaa myös minua. Olen ollut välillä kärttyisä ja maalaillut päässäni katastrofiajatuksia. Pelännyt, että mitä tästä kaikesta seuraa.

Samaan aikaan olen huomannut, että mitä enemmän luen uutisia ja muiden kielteisiä ajatuksia tilanteesta, sitä huonommin voin. Sen ymmärrettyäni aloin selata uutiset vain nopeasti aamulla, se riittää. Aloin välttää myös lukemasta sellaisia tekstejä ja päivityksiä, joissa keskitytään huoleen.En halua velloa huolessa ja negatiivisuudessa koko päivää.

Sen sijaan, että vahvistaisin pelkoa, ajattelen, että maailma on käynnistymässä uudelleen. Tämä hetki pakottaa meidät pysähtymään, ja uskon, että siitä seuraa hyvää. Kun kalenteri on tyhjentynyt sosiaalisista menoista, on aikaa ulkoilla ja urheilla, lukea kirjoja, laittaa kotia kevätkuntoon ja pysähtyä myös omien ajatusten äärelle. Silloin ne saattavat selkiytyä, ja kun rajat ja ravintolat taas avataan, voi astua ulos maailmaan vähän uudistuneena.

Tai sitten tämä tilanne tarjoaa vain tilaisuuden hieman levätä. Hetken hiljaisuutta maailman hälyltä. Sekin voi tehdä hyvää.

Myönteinen ajattelu ja toivoon keskittyminen ei toki tarkoita, että se pyyhkisi pois kaiken huolen, surun ja ahdistuksen, jota tilanne herättää. Ei niitä voi pyyhkiä pois, mutta niitä ei tarvitse korostaa. Se, mihin keskittyy, nimittäin vahvistuu. Mitä enemmän keskittyy huonoon, sitä huonommalta tuntuu. Mitä enemmän hyvään, sitä paremmalta.

Haluan valita pelon sijaan toivon, sillä toivosta ja rakkaudesta käsin on paljon mukavampaa elää kuin pelosta ja ahdistuksesta käsin. Kaiken tämän keskellä kevät jatkaa etenemistään, puissa on silmut, maasta työntyy krookuksia ja aurinko lämmittää jo niin, että välillä voi istua parvekkeella, koirat tuhisevat vieressä eivätkä ymmärrä koko koronasta mitään ja postissa saapui juuri äärettömän kiinnostava kirja, josta tulette varmasti kuulemaan.

Nyt suuntaan sinne parvekkeelle tuon kirjan kanssa ja nautin siitä, mitä on, juuri tässä, juuri tänään. Jos keskittyy siihen, kaikki saattaakin nimittäin olla aika hyvin .

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Onko tämän tuolla puolen uusi parempi maailma?

Hetken mietin, onko näinä aikoina hyvä julkaista hymyilevää kuvaa –  mutta todellakin on. Juurikin iloa tähän hetkeen tarvitaan!

Olen ollut nyt lauantaista asti kotona (sitä ennen vietimme muutaman päivän erämökillä keskellä ei-mitään ennen kuin mökkeilystä tuli kyseenalaista), vähän on yksinäistä, mutta onneksi on puhelin ja netti.

Tällä hetkellähän kaikkia ylimääräisiä ihmiskontakteja pitäisi välttää, eikä edes ystäviä pidä nyt tavata fyysisesti. Kurjaahan se on, mutta olemme kaikki samassa veneessä. Ja toivon mukaan pandemia saadaan näin pidettyä aisoissa ja ihmishenkiä säästyy.

Minulle kotoa työskentely on aika helppoa, sillä olen niin tottunut siihen, vaikka eihän tämä todellakaan ole myöskään freelancerille sitä normaalia arkea. Yleensä kuitenkin käyn arkisin joogassa, salilla, lounailla ja näen kavereita ja työhön liittyviä ihmisiä. Vaan poikkeukselliset ajat vaativat poikkeuksellisia tekoja.

Tämän kaiken kurjuuden keskellä ajattelen myös, että korona vie luultavasti kohti hieman parempaa maailmaa, kunhan siitä lopulta selvitään. Jo pitkään on tuntunut, ettei ihmiskunta voi jatkaa tätä menoa, tätä järjetöntä kulutusta, ympäristön tuhoamista ja eläinten hyväksikäyttöä.

Pandemian johdosta lentokoneet pysyvät nyt pääosin maassa, ihmiset ovat etätöissä ja maapallo saa hetken hengähtää. Vaikka surenkin lomautettujen lentoemäntäystävieni ja talouden tähden, tämä on iso asia. Jo nyt ilmansaasteet ovat vähentyneet Kiinassa ja Pohjois-Italiassa. Saattaa olla, että tämä pandemia muuttaa ihmisten liikkumista myös tulevaisuudessa. Ehkä etätöistä tulee uusi normi ja turha matkustus vähenee.

Toisaalta tämä tilanne herättää ehkä yhä useampia miettimään eläintuotantoa ja mahdollisesti siirtymään enemmän kasvisruokavalioon. Koronan lisäksi HIV, ebola, SARS, sikainfluenssa ja lintuinfluenssa ovat kaikki viruksia, jotka ovat siirtyneet ihmiseen eläimistä, kirjoitetaan Vegaanihaasteen IG-sivulla. Ehkä tämä pandemia auttaa niitä miljardeja eläimiä, jotka kärsivät tehotuotannossa, metsästyksestä ja eläintoreilla. Myös eläintieteilijä Jane Goodall puhuu tästä koskettavalla videolla Instagram-tilillään.

Kolmanneksi tällainen kaikkia koskettava kriisi ehkä asettaa asioita tärkeysjärjestykseen ja lähentää meitä oikeasti tärkeisiin ihmisiin.

Neljänneksi solidaarisuus on jo nyt lisääntynyt, eikö olekin? Moni on tarjoutunut auttamaan iäkkäitä naapureitaan ja kyselemme ehkä enemmän toisten vointia ja kuulumisia kuin normaalitilassa.

Viidenneksi itsekkyys ehkä vähenee. Kun tämä kriisi alkoi, ajattelin, että toivottavasti saan joogakorttiini lisäaikaa. Nyt koko ajatus hävettää. En todellakaan aio vaatia mitään lisäaikaa, enkä irtisanoa kuntosalijäsenyyttäni, vaikken sinne nyt pääsekään. Kun korona suo, alan jälleen käydä joogassa ja salilla ja toivon, että mahdollisimman moni pienyritys pysyy pystyssä tämän kriisin jälkeenkin. Nyt en käy myöskään ravintoloissa enkä kahviloissa, mutta kun se on taas turvallista, aion syödä niissä paljon ja usein, jotta lempipaikkani voivat jatkaa olemassaoloaan.

Kuudenneksi ehkä jotain muuttuu meidän sisällämme. Ehkä tämä pakollinen eristäytyminen tuo uusia ideoita ja luovuus lisääntyy. Ehkä vihdoin on aikaa ajatella ja suunnitella, ja ehkä se johtaa johonkin suurempaan. Ehkä tämän toisella puolella todella on muuttunut maailma.

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Mukavuusvaatteita, värien kaipuuta ja jokaisen päivän elämistä kunnolla

Saavuin aamiaiselle ystäväni kanssa pukeutuneena mustaan toppatakkiin, mustiin farkkuihin, mustiin maihareihin ja mustaan reppuun. Hänellä taas oli sininen jättitoppatakki, maastokuvioiset housut ja pinkki laukku.

Toisella meistä on asenne kohdallaan, ajattelin.

Kun luonto ei tähän vuodenaikaan toimita meille värejä muutoin kuin kauniina taivaanvaiheina, niitä värejä pitää tuoda elämäänsä itse. Muuten alkaa tuntua vähän ankealta.

Siksi ostin värikkäitä ruusuja ja muistin vanhan viisauteni: leikkokukkia kannattaa olla kotona aina. Ne ovat sellaista pientä luksusta. Kukat eivät maksa ainakaan ruokakaupasta hankittuna juuri mitään, mutta tuovat mukanaan hyvän tunnelman. Kuvan kimppu taisi kustantaa vitosen.

Aloin myös ystäväni tavattuani toden teolla harkita, olisiko välillä syytä pukeutua muuhun kuin maanläheisiin väreihin. Kesäisin olen mielestäni näes aika värikäs pukeutuja. Talvella taas…

Olen kuitenkin lähiaikoina kaivannut ylleni ennen kaikkea mukavuutta. Sellaisia helppoja yhdistelmiä, joissa voi tuntea olonsa kivasti pukeutuneeksi, mutta joissa ei juurikaan erotu. Sellaisia kuin kuvien mutsifarkut ja ruskea neule.

Tärkeintä onkin, että pukeutuu vaatteisiin, joissa itse viihtyy, viis muiden mielipiteistä. Ja samat sanat koko elämästä.

Olisi fiksua elää, kuten itse tahtoo. Ja elää joka päivä kunnolla: ostaa kukkia, syödä aamiaista ystävän kanssa, heivata puhelin hetkeksi ja aistia elämä ympärillään. Antaa aikaa läheisilleen, olla todella läsnä, tehdä säännöllisesti jotain uutta ja muistaa hemmotella ja arvostaa itseään ja tärkeitä tyyppejä ympärillään.

Jos elämäänsä tahtoo taikaa, mielenkiintoa ja merkitystä, paras keino on luoda niitä itse.

Neule Sézane, farkut Bik Bok

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Continue Reading