2019: parhaat postaukset, tapahtumat ja ajatukset vuoden varrelta

On vuoden kolmanneksi viimeinen päivä, istun kirkasvalon loisteessa, syön persimonia ja mietin mennyttä vuotta.

Vuosi 2019 ei ollut ihan helppo, olin ajoittain vähän yksinäinen ja tein kesällä ihan liikaa töitä, loma jäi oikeastaan väliin, ja se tuntui.

Toisaalta 2019 oli tosi hyvä vuosi, kuvatkin sen kertovat. Matkustin Colaresiin ja Las Palmasiin, Saariston pienen rengastien ja majakkasaarelle. Oli ihania kesäpäiviä, aurinkoisia talvipäiviä, tärkeitä ihmisiä kaikkien näiden kuvien takana.

Työrintamalla tapahtui hurjasti. Tämä oli luultavasti vuosi, jona muurasin perustuksen monille tuleville. Kirjoitin lehtijuttuja, tein tärkeitä ja kiinnostavia blogiyhteistöitä ja monta podcastia.

Tammikuussa kirjoitin täydellisen vaatekaapin illuusiosta: miten se liittyy identiteettiin, ylishoppailuun ja tyytymättömyyteen.

Kriiseilin vähän iästä, ja tänään, kuten 11 kuukautta sitten, olen edelleen samaa mieltä: lopulta ei ole tärkeää, minkä ikäinen olet, vaan millainen olet.

Unelma-podcastissa puhuimme priorisoinnista ja siitä, miten somessa selviää järjissään. Vähän toivoisin, että saisimme podcastin ensi vuonna jälleen pyörimään. Tänä vuonna sen ohi ajoi kiire muilla elämänalueilla. Podcastien tekeminen on kuitenkin niin kivaa, että tahtoisin tehdä niitä enemmän: kuulitko, 2020?

Vierailin myös radiossa ja pohdiskelin, minne jatkuva suorittaminen vie. Mikä riittää, ja mitä täydellisyyteen pyrkiminen tekee onnellisuudelle?

Helmikuussa kyselin, millaisia vaikutteita saat somesta ja mediasta. Piilotin Facebook-fiidini, ja se onkin tuonut elämääni lisää rauhaa. Toisaalta myös rauhattomuutta ja anteeksipyyntöjä, sillä sen tähden en juurikaan vietä aikaa Facebookissa: unohdin kolmen ystäväni syntymäpäivät, koska olen uskonut niistä tiedottamisen…Facebookille.

Kirjoitin koiran omistamisesta ja sen plussista sekä miinuksista. Koiraa ei koskaan saisi ottaa harkitsematta, sillä sen tai niiden kanssa eläminen ei ole aina auvoista. Ikinä en karvaisista ystävistäni silti luopuisi, plussalle mennään kirkkaasti, vaikka onkin pallo jalassa ja välillä oksennusta matolla.

Listasin myös parhaat vegaaniset vaihtoehdot eläinkunnan tuotteille ja mietin, miten makuaisti muuttuu, kun tarpeeksi kauan on syömättä jotain.

Maaliskuussa oli aika kampanjoida metsien puolesta ja muistuttaa, miten tärkeää on äänestää ehdokasta, joka haluaa suojella luontoamme.

Kaaduin sängynpohjalle ruokamyrkytyksen tähden ja yritin nähdä hopeareunuksia: joskus voi olla hyvä, että universumi pakottaa hidastamaan. Se myös muistutti siitä, mikä usein arjessa unohtuu: miten onnellinen saa olla, jos on terve. Sen merkityksen muistaa usein vasta, kun ei enää ole.

Mietin, miten syntyy harmoninen koti eikä se ole vain värivalintoja ja materiaaleja: kodin sielu on siinä, että siellä on kaikkien sen asukkaiden hyvä olla.

Kirjoitin myös siitä, miten taloudellisen paineen kanssa selviää ja rakensin jälleen vaatekaappia, tällä kertaa vastuullista.

Huhtikuussa pohdin riittämättömyyttä ja rakkautta.

There will always be someone who can’t see your worth. Don’t let it be you.

Tuntui, että mitään ei tapahdu. Mutta lopulta jotain aina tapahtuu kuitenkin. Niinpä kirjoitin siitä. Ja nyt, vuoden viimeisinä päivinä voin kertoa, että sittemmin tapahtui vaikka mitä – niin se vain menee.

Listasin myös kolme pientä asiaa, jotka tekevät päivistä vähän parempia. Toimii edelleen.

Toukokuussa oli vappu, joka oli vain sellainen täydellisen hyvä päivä, joita joskus on. Pohdimme urapaineita ja sitä, miten tärkeää on olla aito.

Vähän siihen liittyen kirjoitin, onko riittävä, jos on ihan tavallinen. Tässä maailmassa, jossa voi olla lähes mitä tahansa ja moni onkin, voi pelottaa, ettei ole tarpeeksi omana itsenään. Oikeasti onnellisimpia eivät kuitenkaan ole ne, jotka saavuttavat eniten tai ovat erikoisimpia. Onnellisimpia ovat ne, jotka ovat kokonaisimpia. Siihen ei tarvitse muuta, kuin olla oma itsensä.

Matkustin myös Portugaliin ja rakastuin surffaamiseen, siinä kun unohtaa kaiken muun, on vain aallot, lauta ja sinä.

Kesäkuussa kerroin elämästä bordercollien kanssa. Vallan kiinnostavaa, voin paljastaa.

Oli ehkä vuoden vaikein kuukausi, ja se näkyi myös ulospäin. Kaverini kysyi: oletko onnellinen. Minä vastasin: joo kai, on vain kauhea kiire ja vietän kaikki päivät yksin koneella. Se kertonee oleellisen. Tässä kuussa aloin todella miettiä, mitä pitäisi muuttaa. Nyt vuoden lopussa asiat ovat aivan eri lailla, tosi paljon paremmin. Mutta muutos alkoi täältä. Kirjoitin somelakosta ja pohdin prioriteettejani, ja aloin ymmärtää, mitä pitää tehdä toisin.

Kävimme myös Tallinnassa, oli helle, laivamatka tylsä, mutta Fotografiska hieno.

Heinäkuussa päättelin, että kun tuntee kiitollisuutta, on helppo olla onnellinen.

Olin edelleen vähän hukassa ja yritin selkeyttää päätäni viilaamalla blogia. Hyviä ajatuksia juu, mutta tänään ajattelen, että asia on paljon yksinkertaisempi. Ei blogi tarvitse brainstormauspalavereita tai täydellisiä kuvia. Blogi tarvitsee minua, aitoutta, sydäntä ja sielua. Se on lopulta kovin yksinkertaista. Olen tänä vuonna törmännyt yhä uudelleen siihen, että muiden mielipiteiden sijaan olisi kuunneltava omaa sisintään. Pätee ihan kaikkeen. Kun sitä kuuntelee, menee väkisinkin oikeaan suuntaan. Sen sijaan blogin tai elämän konseptointi ulkoa tulevista ideoista käsin ei välttämättä ole kovin hyvä idea.

Kuun ihanimpia päiviä olivat lounas Kumpulan kasvitieteellisessä puutarhassa ja Saariston pienen rengastien ajaminen. Sellaisia autereisia, helteisiä hetkiä, kun maailma on pysähtynyt ja kaikki on hyvin.

Elokuussa sain yhden vastauksen kuluneiden kuukausien alakulooni. Mittautin rauta-arvoni: ferritiini 9, eli varastorauta täysin lopussa. Nyt joulukuussa ferritiini on noussut 36:een ja niin on mielialakin, tosin jälkimmäiseen liittynee muitakin asioita.

Kävin Söderskärin majakalla ja kirjoitin majakoista, rakkaudesta ja valinnoista. Tunsin oloni vähän yksinäiseksi ja mietin, olinko tehnyt kuitenkaan oikeita valintoja, olinko luopunut liian helposti, oliko sydämeni seuraaminen vienyt sittenkin ojasta allikkoon. Päättelin silti, että ei. Ihminen tekee aina sen, minkä siinä hetkessä kokee parhaaksi. Sitä paitsi tiesin, että olen aina kuunnellut sydäntäni, koska en muuta voi. Ja vaikka tuona päivänä olin hieman surkeana, tänään en ole. Tänään luotan sydämeeni enemmän kuin koskaan, sillä kyllä se vain tietää. Niin sinunkin sydämesi.

Pohdin myös, miten tärkeää on kertoa itselleen hyvää tarinaa. Ajatuksista tulee tunteita, tunteista sanoja, sanoista tekoja. Siksi tarinallasi on väliä. Jos uskot pystyväsi mihin vain, luultavasti pystyt lähes mihin vain. Jos uskot, ettei sinusta ole mihinkään, siitä voi tulla itseään toteuttava ennustus.

Syyskuussa (tai oikeasti ehkä elokuussa) olin Suokissa piknikillä ystäväni kanssa. Oli taas yksi kesän parhaista päivistä. Kirjoitin auringosta, ystävistä, ajasta ja tyylistä.

Täytin 38 vuotta ja mietin jälleen ikää: Pitääkö tietyssä iässä olla tietynlainen?

Kirjoitin siitä, miten luontoihmiseksi tullaan. Päädyin sen tähden Hesariin, mikä oli jotenkin hassua, mutta kertoo myös siitä, kuinka trendikäs luonto on nyt. Se taas kertonee jotain ajastamme. Ehkä kaikkien paineiden, hektisyyden ja pinnallisuuden rinnalle tarvitaan jotain, mitä vain luonto voi antaa. Sinnehän me oikeasti kuulumme, sieltä löytää rauhaa.

Lokakuussa mietin, että syöminen on aika vaikeaa: sitä haluaisi syödä terveellisesti, vastuullisesti, monipuolisesti ja vielä jotain hyvänmakuista. Ja sitten pelkkä ajatus kauppareissusta ahdistaa, kun ruoan pitäisi täyttää nämä kaikki kriteerit. Päädyinkin ravintoneuvojan koekaniiniksi, jotta ruokavalioni olisi terveellisempi ja vastuullisempi – enkä itse joutuisi liikaa pohtimaan sitä.

Pohdin, että ei kannata antaa muiden määritellä itseään. Muuten kadottaa jotain tärkeää, ei elä omista unelmistaan käsin, ja elämä saattaa muuttua kulissiksi. Tähän liittyy kiinteästi kyky kestää se fakta, että kaikki eivät tykkää aidosta sinusta. Sillä ei ole väliä, sillä jos olet oikea minulle, tykkäät nimittäin kuitenkin. Ja jos ei uskalla olla oma itsensä, jos elää muiden määritelmien mukaan, silloin ne oikeat tyypit eivät välttämättä löydä luoksesi, silloin et nimittäin ole ihan todella sinä.

Elämässäni ei näköjään tapahtunut mitään lokakuussakaan – kunnes sitten tapahtui. Kirjoitin pelosta, että jää paitsi, siitä kamalasta tunteesta, kun muille tapahtuu ja sinulle ei. FOMO eli fear of missing out. Vaan jokaisella meistä on oma elämänpolku ja omat asiat opittavana täällä, jokaisen elämä kulkee omalla ajallaan ja radallaan. Vertailu muihin on turhaa, muiden polku ei ole sinun polkusi, eikä toisen polku ole toista parempi.

Marraskuussa kirjoitin riittämättömyyden tunteesta ja täydellisyyden tavoittelusta. Siitä, että teki mitä tahansa, on aina jollain tavalla riittämätön. Vaan mitä, jos riittäisi, kun vain pyrkisi kuuntelemaan sydäntään ja seuraamaan sitä, mutta hyväksyisi, että elämä on matka, eikä sitä ole valmis tai perillä koskaan?

Matkustin Las Palmasiin jooga- ja surffilomalle ja sain tarpeekseni surffaamisesta. Jouduin myös kohtaamaan omat rajani ja nöyrtymään, mutta se teki todella hyvää.

Tein kolme podcastia rahasta ja kirjoitin sijoittamisesta ja asunnon ostamisesta. Kumpaankin kannustan, kumpikin on ollut minulle hyvä ratkaisu.

Joulukuussa pohdiskelin pitkästä aikaa kasvissyöntiä ja sen tulevaisuutta Lihan loppu -kirjan kautta.

Kerroin elämän(tapa)rempastani, jonka aloitin, koska olin niin väsynyt – enkä tahtonut olla. Siihen liittyen avasin vanhoja pelkojani ja sitä, miksi olen pitkään karsastanut tavoitteellista treeniä ja ruokavalion viilausta. Hankin Oura-sormuksen, salikortin ja kaksi joogakorttia (meni vähän överiksi, myönnetään) ja olen syönyt suunnilleen jokaisella aterialla proteiinia. Joululahjaksi sain kirkasvalolampun, joka loistaa kodissani kuin oma aurinko. Kerron siitä myöhemmin, siitä, ja valosta. Kaiken kaikkiaan voin paljon paremmin niin henkisesti kuin fyysisesti kuin vielä muutama kuukausi sitten.

Nyt, kun vuosi kääntyy kohti loppua, olen hyvässä paikassa. Tämä vuosi on opettanut kuuntelemaan kehoa ja mieltä, vetämään rajoja, asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen, luottamaan siihen, että riittää, juuri näin, kirkastanut monia asioita, välittämään vähemmän ulkoa tulevista paineista ja muiden mielipiteistä ja kuuntelemaan omaa sydäntään. Se on myös muistuttanut, että elämä ei ole koskaan pysähtynyt, ei vaikka siltä joskus tuntuisi.

Kiitos 2019, olit hieno, raskas ja opettavainen vuosi, olit iloa ja aurinkoa, pimeyttä ja kyyneliä, ystäviä ja yksinäisiä hetkiä. Kiitos, kun olit.

Ja sinä, 2020, tervetuloa. <3

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Saatat tykätä myös näistä

2 kommenttia

  1. Tosi mielenkiintoista lukea sun vuodesta! Etenkin se, kun pohdit sitä enemmän ja vertaat nykyhetkeen. Viisaita sanoja! Olkoon ensi vuotesi hyvä ja kiinnostava matka myös. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *