Kun täyttää pyöreitä, tarvitaan jotain erityistä – eli tunnelmallinen hyvinvointiviikonloppu Saimaalla

Täytin viime perjantaina pyöreitä ja valehtelisin, jos väittäisin, että suhtauduin asiaan täysin tyynesti. Juu, en. Sen sijaan ilmoitin hyvissä ajoin poikaystävälle, että olen tästä hieman kriisissä, en aio pitää juhlia, mutta jotain kivaa tahtoisin kuitenkin tehdä – ja olisi vallan mukavaa, jos hän järjestäisi sen kivan, mieluiten yllätyksenä.

No, sitä saa, mitä tilaa. Koira lähti torstaina hoitoon ja sain ohjeeksi pakata mukaan vähän kaikkea: mekon, makuupussin, riippumaton, treenikamat, bikinit, ulkoiluvaatteet…enemmän on enemmän ja sitä rataa.

Makuupussista huolestuneena päätin, etten odota liikoja, ettei tule pettymystä. Arvelin näet, että saatan päätyä kukkamekossani yöksi riippumattoon.

Lähdimme matkaan puolen päivän maissa Espoosta ja edessä oli kuulemma ”tuntien ajomatka”. Lahti vilahti ohi, sitten Vierumäki, Mäntyharju, Mikkeli. Yritin välillä tutkailla Google Mapsista, mihin olisimme mahdollisesti matkalla, mutta en tullut hullua hurskaammaksi. Kuski vain totesi ärsyttävästi: ”Et voi sitä tuolta keksiä” ja takavarikoi sitten puhelimenkin varmuuden vuoksi samalla, kun kuunteli ajo-ohjeita kuulokkeilla, jotten saisi pienintäkään vihjettä.

Kolmen ja puolen tunnin kuluttua määränpää sitten vihdoin selvisi. (Tähän mennessä olin jo käyttänyt kaiken suostuttelutaitoni ja kysellyt melko monta kertaa: milloin ollaan perillä?)

Vuoristomaja keskellä Savoa

Ja ei, en olisi voinut sitä keksiä. Keskellä ei mitään, Saimaan rannalla (tiedättehän sen mainosbiisin, ”kaikki on Saimaan rannalla”…hoilasin sitä mielessäni koko viikonlopun) sijaitsee nimittäin Hotel & Spa Resort Järvisydän, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Ja sinne me siis olimme matkalla.

Tänne sitten päädyimme: Hotel & Spa Resort Järvisydämeen, joka sijaitsee Rantasalmella Saimaan rannalla.

Haikailin jo kesällä Saimaalle. Etelä-Suomi, saaristo ja Lappi ovat tulleet tutuiksi, mutta sisämaassa en ole kauheasti lapsuuden jälkeen käynyt. Tuli mieleen, että voisi olla aika. Nyt sitten pääsin sinne – ja hihkuin riemusta, kun en päätynytkään yöksi riippumattoon.

Järvisydän oli melkoinen kompleksi, mutta hyvin suunniteltu ja esteettisesti rakennettu. Päärakennus ja hotelli ovat harmaata kiveä ja tunnelma on jotenkin epäsuomalainen. Tuli mieleen Alpit tai ehkä vuoristomaja Jenkeissä: kalliota, kattoparruja, takkatulia, valtavasti kynttilöitä…

Majoittua olisi voinut myös tällaisissa pienissä mutterin mallisissa mökeissä, joissa oli maisemaikkuna.

Me yövyimme hotellissa, mutta majoittua olisi voinut myös erilaisissa huviloissa, maisema- ja kotasviiteissä tai asuntoveneessä. Vierasvenesatama löytyy myös, jos on matkalla omalla botskilla. Asuntoautoja oli niitäkin rivi parkissa.

Tykkäsin tästä vuoristomajahenkisestä sisustuksesta.

Hotelli oli kuitenkin meille oikein passeli valinta. Huone oli tunnelmallinen, kaunis ja toimiva. Oli ihana vetäytyä sinne lukemaan kirjaa aktiviteettien lomassa ja illalla päivän päätteeksi.

Viinejä historianörtille

Saavuimme perille neljän maissa iltapäivällä ja kyselin heti saapuessamme, olisiko nyt kuohuvan vuoro? Synttärit ja kaikkea. Mutta ei kuulemma ollut.

Höyrylaiva Puijo illan laskeuduttua.

Syy selvisi tunnin päästä: ensimmäinen ohjelmanumero on viininmaistelu. (Ilmeisesti se on parasta suorittaa suunnilleen selvin päin, ei kuoharipäissään.)

Saimme maistaa kolmea Heinävedellä sijaitsevan Valamon luostarin viiniä (alkuperäinen Valamohan sijaitsee Laatokalla, mutta se jäi sotien seurauksena rajan taakse, ja Heinävedelle perustettiin uusi luostari, terkuin historianörtti). Tykkäsin erityisesti punaisesta jälkiruokaviinistä ja olisin mielelläni ostanut sitä kotiinkin, mutta silloin olisi pitänyt ajaa vielä pari tuntia Heinävedelle.

Illallisella Puijossa. Mogasimme varauksen ja saavuimme perille kattausten välissä, joten saimme syödä keskenämme. (Näytän vähän masentuneelta, mutta oikeasti olen soikeana onnesta.)

Illallisen nautimme ensimmäisenä iltana päärakennuksessa, missä oli tarjolla kolmen ruokalajia, ja toisena päivänä vanhassa, Saimaalla seilanneessa höyrylaivassa, kalaravintola Puijossa. Puijon vieressä on myös kalankasvatusallas, josta osa eväkkäistä päätyy pöytään.

Poikaystävä ei voi syödä gluteenia, ja gluteenittoman ruokavalion noudattaminen oli helppoa. Suurin osa ruoasta oli valmiiksi gluteenitonta. Aamiaisellakin oli gluteenitonta leipää.

Puijon sisustus toi mieleen 1920-luvun, jolloin se oli jo liikenteessä.

Sanon nyt vielä kerran tunnelma, ja sitten en enää kertaakaan. Se jäi nimittäin ruoan jälkeen myös illallisista eniten mieleen. Takkatuli ja kynttilät ensimmäisenä iltana, Puijon vanhemmista ajoista muistuttava punainen sisustus ja 1920-luvun fiiliksiin vievä musiikki toisena.

Parasta kaikesta: fatbikella hurjastelu

Järvisydän on aktiviteettikeskus, tekeminen ei siis lopu kesken. Tarjolla oli vaikka mitä veneretkistä melontaan ja sähkoavusteiseen fatbike-pyöräilyyn, mikä meillä oli ohjelmassa.

En ollut koskaan ennen ajanut fatbikella saati sitten sähköavusteisella sellaisella. Ensimmäiset kymmenen minuuttia tuntuivatkin hieman hurjilta, ennen kuin tulimme kulkupelini kanssa sinuiksi, ja aloin muistaa, mistä vivusta ja napista tapahtuu mitäkin (sitä ennen onnistuin kääntämään sähkön pois ja manuaalisen vaihteen silmään tiukassa ylämäessä ja talutushommiksi meni).

Fatbikella hurjastelu: ihan parasta. Kävi treenistä, vaikka oli sähkö apuna, koska mäet olivat niin kovia.

Kun sitten sain pyörän kesytettyä, loppu olikin ihan mahtavaa! Paikalliset pyöräilymaastot ovat erittäin mäkiset niin ylös kuin alaskin. Ilman sähköä mäistä ei olisi voinut selvitä, mutta sähkön kanssa niitä oli hauska huristella. Alamäet vähän jännittivät aluksi, mutta niistäkin selvittiin.

Ajattelin alkuun, että sähköpyöräily ei ole mitään liikuntaa. Mutta nyt olen toista mieltä. Pari tuntia tuossa maastossa kyllä tuntui seuraavana päivänä reisissä ja käsissä (koska olin puristanut tankoa niin kovaa, luulen).

Yksi syy sähköpyöräilyyn oli myös se, että olemme vähän miettineet sähköpyörän hommaamista. Nyt Espoossa asuessa matka tavallisella pyörällä on aika pitkä vähän joka paikkaan, mutta sähkön avulla keskustaankin voisi polkaista mukavasti. (Ajattelen pyörää enemmän kulkupelinä kuin urheiluvälineenä, enkä halua saapua perille hikisenä). Se olisi myös huomattavasti ekologisempi vaihtoehto autolle – ja paljon julkisia kiehtovampi tapa matkustaa.

Jos pyöräily ei innosta, Järvisydämen maisemissa voi myös kävellä. Me teimme viikonlopun aikana pari kunnon kävelylenkkiä. Jopa poikkis, jonka mielestä kävely on lähinnä palauttavaa liikuntaa, myönsi, että nämä lenkit kävivät treenistä. Mäet olivat siis aika kovia.

Järvisydämessä on myös kylpylä, ja kaiken liikunnan jälkeen teki hyvää mennä sinne pariksi tunniksi rentoutumaan. Sisällä oli pari allasta ja ulkona samoin, ja saunoja oli vaikka muille jakaa. Testasimme infrapunasaunan, näköalasaunan, pari tavallista ja höyrysaunan.

En ole mikään kova saunoja ja tykkään lempeistä löylyistä. Poikaystävä vähän valitteli, että osa saunoista oli liian viileitä – omasta mielestäni ne olivat juuri sopivia.

Matkalla Puijosta hotellille auringon laskeuduttua. Melkein voisi kuvitella olevansa jossain paljon kauempana.

Tämä viikonloppu muistutti taas siitä, miten tärkeää on katkaista arkea välillä, tehdä jotain erilaista, vaihtaa maisemaa. On niin helppo vain elää päivästä toiseen, tehdä töitä, suorittaa. Mutta silloin päivät ja viikot saattavat kadota hirveää vauhtia, eikä käteen jää oikein mitään paitsi rahaa. Tällaiset reissut sen sijaan muistaa ja mukaan saa voimaa ja inspiraatiota, jotta jaksaa taas naputtaa läppäriä – ja suunnitella uutta seikkailua.

Lue myös:

Purjehtimisen plussat ja miinukset

Purjehtimassa koirien kanssa

14 syytä lähteä luontoretkelle

Jooga- ja surffiloma Kanarialla

Seuraa:

Bloglovinissa

Instagramissa

Continue Reading

Pahan maailman syndrooma – eli miksi kannattaa miettiä, millaista sisältöä kuluttaa

Luin kerran uutisen, jossa käärme oli luikerrellut vessanpöntöstä asuntoon. Sen jälkeen pidin jonkin aikaa huolen, että pöntön kansi on varmasti kiinni, kun se ei ole käytössä. Ihan varmuuden vuoksi.

Olen lukenut uutisista lukemattomista muistakin tapauksista, jotka ovat järkyttäneet turvallisuudentunnettani. Epäilen vahvasti, että olisin huolettomampi ihminen, jos en tietäisi, mikä kaikki maailmassa ja elämässä voikaan mennä vikaan.

Viime aikoina olen törmännyt useampaan otteeseen viestinnän professori George Gerbnerin käsitteeseen pahan maailman oireyhtymä. Se tarkoittaa, että ihminen kuvittelee maailman olevan keljumpi kuin se onkaan, sillä kuulemme ja varsinkin näemme mediasta jatkuvasti niin paljon ikäviä asioita.

Vaan millaiset asiat yleensä päätyvät uutisiin? Poikkeukset. Epätavalliset asiat. Ne, jotka hätkähdyttävät. Eivät ne kaikki tavalliset mukavat jutut, joita maailmassa tapahtuu joka päivä valtavasti enemmän kuin pahoja asioita.

Jos lukee paljon uutisia, voi helposti ajatella, että maailma on menossa päin honkia ja pahasti. Ja toki näin monin osin onkin. Ilmastokriisi, pandemiat ja lajikato ovat esimerkiksi ihan todellisia ongelmia.

Moni asia maailmassa on kuitenkin mennyt hyvään suuntaan ja menee koko ajan. Naisten asema on parantunut roimasti ja vaikka työtä on vielä jäljellä, se paranee koko ajan. Lapset eivät länsimaissa kuole enää tarttuviin tauteihin, koska meillä on rokotukset. Koronaankin keksittiin rokote alta aikayksikön, jos verrataan siihen, kuinka pitkään rokotteiden kehittämiseen yleensä menee. Itse sain kakkosrokotteen tänään – ja tuli heti turvallisempi olo. Vaikka burn out on uusi kansantauti, työaika on kuitenkin lyhentynyt ja ehkä meillä on tulevaisuudessa neljän päivän työviikko tai kuuden tunnin työpäivä – tai molemmat.

Uutisissa toki kerrotaan näistäkin asioista. Mutta enemmän kerrotaan niistä päin honkia menneistä hommista. Ei ehkä ole ihme, että innokas uutisten seuraaminen voi tutkimusten mukaan lisätä ahdistusta.

Kuuntelin juuri Rutger Bregmanin Hyvän historia -kirjan. Sen pääviesti on, että suurin osa ihmisistä ei olekaan itsekkäitä paskiaisia vaan hyviä tyyppejä. Jos et usko, lue tai kuuntele. Bregman perustelee noin 15 tunnin ajan, miksi näin todella on. Kirja on tosi lohdullista ja inspiroivaa kuunneltavaa.

Bregman kirjoittaa myös uutisista ja siitä vinoutumasta, mikä useimmilla meistä on. Kun seuraamme liikaa uutisia, maailma alkaa näyttää kurjalta paikalta ja muut ihmiset nilviäisiltä. Mitä siis tehdä? Jos Bregmania tahtoo kuunnella, se on hyvin simppeliä: lopeta uutisten jatkuva seuraaminen.

Idea on mielestäni hyvä ja olen alkanut itse toteuttaa sitä. En nykyisin lue uutisia edes päivittäin, enkä koe jääneeni paitsi mistään, enkä edes olevani uutispimennossa.

Ensinnäkin en elä täällä maailmassa yksin. Olen aika varma, että jos jotain oikeasti tärkeää tapahtuu, kuulen sen kyllä jostain. Jos kukaan muu ei kerro, niin äiti varmasti soittaa.

Toisekseen luen kyllä lehtiä ja kiinnostavia blogitekstejä ja kuuntelen viikossa pari kolme uutis- ja ajankohtaispodcastia. Lisäksi luen suunnilleen kirjan viikossa, eivätkä ne kaikki ole Lucinda Rileyn (RIP) romaaneja, kröhöm. Olemme myös miettineet, että pitäisikö tilata joku kerran kuukaudessa ilmestyvä todella hyvä lehti, josta voisi lukea maailman tärkeimmät tapahtumat huolella pureskeltuina vaikka kerran kuussa.

En siis tarkoita, ettei kannattaisi olla perillä maailman tapahtumista. Kyseenalaistan kuitenkin vähän, tarvitseeko niihin klikkailla itsensä viidesti päivässä, kuten olen ennen tehnyt.

Mitä pahan maailman syndroomaan tulee, olen alkanut viihteenkin suhteen entistä valikoivammaksi. Luen toisinaan kyllä dekkareita (ahmaisin viimeksi viikonloppuna Max Seeckin Hammurabin enkelit, ja voi pojat, oli koukuttava – mutta myös aika raaka), mutta vastapainoksi luen sitten jotain kesyä.

Sarjojen suhteen olen siirtynyt ihan lällärilinjalle. Tällä hetkellä olen koukussa Poldarkiin (ihan parasta, 1700-luvun loppu ja 1800-luvun alku, komea mies, historiaa, juonia, rakkautta, Cornwallin maisemia…) ja Ted Lassoon (brittiläinen futisjoukkue ja jenkkivalmentaja, nauran joka jaksossa ääneen). Vielä muutama vuosi sitten lempisarjani olivat Game of Thrones ja Viikingit – en varmaan enää pystyisi katsomaan kumpaakaan, nehän ovat pelkkää veriroisketta.

Summa summarum: välillä voi olla hyvä idea katsoa vaikka sitä Ted Lassoa uutisten sijaan.

Continue Reading

Purjehtimisen plussat ja miinukset

Suhtaudun purjehtimiseen kahdella tavalla: a) Rakastan sitä. b) Vihaan sitä.

Kun vene irtautuu kotisatamasta, arki lipuu hetkessä kauas. On vain te ja vene ja meri, pienet saaristolaissatamat, auringonlaskut ja kannella kulautellut roseeviinit. Aurinkoa, tuulta ja suolaista vettä. Luonnonrauha. Melkein neljä viikkoa aikaa. Vapaus. Täydellistä!

Jonkin aikaa se onkin. Kotisatama jää päivä päivältä yhä kauemmaksi, ympärillä on vain merta ja saaria, rosee on kylmää ja maisema on muuttunut idylliseksi postikortiksi.

Ensimmäiset yöt saattavat tosin olla hieman vaikeita. Ensin koira on levoton, kun se on raahattu mukavasta kodistaan heiluvaan koppiin, eikä se oikein ymmärrä, miten tässä nyt näin kävi.

Käy myös ilmi, että olette talven aikana unohtaneet, millaista narinaa köydet pitävät keskellä yötä, jos ne on viritetty jotenkin pieleen. Unohtunut on myös se, miksi satama kannattaa valita niin, ettei tuuli osu sinne. Se muistuu kyllä äkkiä mieleen, kun kuuntelette yhden yön aaltojen iskuja perään: pum, pum, PUM.

Muutaman yön kuluttua olette kuitenkin viisaampia ja koirakin on hyväksynyt kohtalonsa. Kylläpä veneessä nukkuu makeasti!

Sitten tulee sade. Heräätte aamulla makeiden unien jälkeen vesilammikosta. Jaahas, punkan yllä sijaitseva keulaluukku vuotaa.

Vene alkaa kuitenkin koko ajan tuntua enemmän kodilta. Alatte haaveilla, josko sitä muuttaisi ensi vuonna veneeseen koko kesäksi. Miksi ei! Sitähän voisi alkaa diginomadiksi, nettikin toimii aina välillä.

Sitten kolautat pääsi kahdettakymmenettä kertaa puomiin, targakaareen tai ovenkarmiin. Sataa lisää, vene on täynnä märkiä vaatteita, koiria ja ihmisiä. Mikään ei kuivu, sillä kuivaa paikkaa ei ole.

Onneksi aurinko alkaa paistaa. Ulkona on 30 astetta. Veneessä 40.

Tässä vaiheessa olette viettäneet yhdessä kolme viikkoa muutaman neliön keinuvassa paatissa. Koira on alkanut ottaa omaa aikaa ja vetäytyä nukkumaan varastona toimivaan peräpunkkaan. Sitten joku vielä syö juustosi!

Rantaudutte seitsemännelle idylliselle pikkusaarelle. Onpa kaunista! Nuo punaiset puurakennukset. Savukalaa. Kahden kilometrin luontopolku.

Kävelet luontopolun kolmesti, kunnes armahdat koirasi ja istut veneen kannelle lukemaan reissun viidettä romaania. Roseekin on loppu ja lähin Alko kolmen päivän matkan päässä.

Suihku tekisi terää, joten keräät kamppeesi kangaskassiin, vedät jalkaan muovisandaalit ja tallustelet saunalle. Siellä on jono. Kun vuorosi koittaa, otat pikasuihkun, koska et kehtaa pitää sitä varattuna, ja suuntaat takaisin romaanisi pariin.

On täydellinen päivä. Leppeä sivutuuli tarttuu purjeisiin, vene liitää veden päällä ja kuulet vain tuulen huminan ja merilintujen kirkunan. Sitten kaukaisuudesta alkaa kantautua moottorin jyrinää. Katsot taakse ja näet muskeliveneen, joka on tulossa suoraan kohti kymmenkertaista vauhtia teihin verrattuna, eikä tee elettäkään väistääkseen. Ristit kätesi ja toivot, että sen kippari ei ole vaikkapa syventynyt puhelimeensa tai naukkailemaan viskiään. Lopulta vene kaartaa ohi viiden metrin päästä ja jättää jälkeensä pienimuotoisen tsunamin. Eipä käy tylsäksi.

Sinulla on vihdoin aikaa, sillä purjehtiessa ei ole kauheasti tekemistä. On vain meri, vene ja te. Käytät ajan tehokkaasti tuijotellen merelle ja lukien niitä romaaneja ja haaveillen, että jotain tapahtuisi.

Sitten moottori sanoo itsensä irti. Keskellä merta. No ei hätää, purjeet ovat ylhäällä, myötätuuli puhaltelee tai oikeastaan puhkuu ja rantautumiseen on tunteja aikaa. Niin, purjeveneet melko harvoin rantautuvat purjeilla, yleensä siihen käytetään moottoria. Joka on saanut tarpeekseen.

Väylä kapenee ja saaret lähenevät. Pitää ajaa tarkasti, ajattelet ja nautiskelet maisemista luottavaisena, että mies kyllä saa moottorin vielä kuntoon. Nopeutta on sellaiset seitsemän solmua eli mennään lujaa. Tunnet itsesi ihan oikeaksi purjehtijaksi, veneesi kapteeniksi!

PUM! Puomi pirulainen vaihtoi puolta, eikä edes varoittanut. Sen seurauksena myös purjeesi vaihtavat puolta. Vene kääntyy 90 astetta, kallistuu ja kyntää täyttä vauhtia kohti kymmenen metrin päässä sijaitsevaa saarta. Äsken se oli sivulla, nyt suoraan edessä. Kaikki tämä tapahtuu parissa sekunnissa.

Mitä tekee kapteeni (sinä)? Huutaa: auta, auta, auta! Saaritörmäykseltä vältytään täpärästi ja päätät, että olet vastedes ihan tyytyväinen perämies tai ehkäpä matruusi.

Moottorikin tokenee ja rantaudutte tyylikkäästi. Ei tarvinnut edes soittaa Meripelastukselle. Voi veljet, purjehtiminen on kyllä ihanaa!

Kun palaatte reissusta kotiin, se on mystisesti kasvanut. Se on avara, valoisa, siellä ei lyö päätään, saat pestä hiuksesi! Päässäsi vähän keinuu, yrität polkea vettä hanasta ja aamulla etsit sytytintä, jotta voisit lämmittää kahvimaitosi kaasuliedellä. Sitten muistat, että teillä on mikro, eikä septitankkiakaan tarvitse täällä tyhjentää.

Vannot, ettet enää ikinä lähde yli kahden viikon purjehdukselle. Seuraavaan kesään mennessä muistat enää auringonlaskut ja roseeviinit ja ehdotat: Mitä, jos tänä kesänä purjehdittaisiin viisi viikkoa?

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Continue Reading

Deittailusta, rakkaudesta ja hevosista

Pari vuotta sitten selailin Tinderiä aika kyynisenä. En ollut pariin vuoteen tavannut oikein ketään, jonka kanssa olisin nähnyt yhteisen tulevaisuuden, ja iltojen viettäminen puhelinta selaillen tuntui ajanhukalta.

Tapailin melkein koko ajan jotakuta, mutta jokin ei vain naksahtanut. Aina tuli pulmia: minua ei kiinnostanut, toista ei kiinnostanut, arvot, maailmankuva tai toiveet olivat liian erilaiset, ei ollut yhteistä, ei ollut puhuttavaa, ei ollut kemiaa…

Pelkäsin tuolloin, että sellaista miestä, jota etsin, ei oikeasti ole olemassakaan. Hermostuin niin pahasti, että poistin koko sovelluksen ja pitkän rivin puhumattomia päitä sen mukana.

En kuitenkaan usko luovuttamiseen, enkä siihen, että universumi tulisi ketään kotoa hakemaan. Jos hevosen selästä putoaa, sinne on paras kiivetä takaisin, kun mustelmat ovat parantuneet. Muuten pelaa itse itseään vastaan.

Toki elämänsä rakkauden voi tavata vaikka kadulla tai lähikaupassa, mutta on aika paljon todennäköisempää tavata hänet nykyisin Tinderissä. Siellä kun on suurin osa sinkuista. Lähes jokainen kaverini, joka on viime vuosina löytänyt uuden suhteen, on löytänyt sen deittisovelluksesta. Ja moni näistä suhteista on johtanut sormuksiin ja perheen perustamiseen.

Siksi latasin viikon päästä Tinderin takaisin, mutta tein sen eri lailla. Kirjoitin tekstikenttään, etten ole kiinnostunut yhden illan jutuista. Päättelin, että näin karkotan heti kättelyssä ne, jotka eivät etsi suhdetta. Sillä minä etsin – ja vaikka sen kertominen tuntui vähän nololta (myönsinhän, että olen tunteva ja tarvitseva olento, enkä kovinkaan kummoinen peluri), päätin kertoa sen silti.

Siihen asti olin ajatellut, että deittimaailmassa pitäisi nykyisin olla kuin teflonia: ei saisi kiintyä kehenkään, ei olla tarvitseva, ei haluta mitään – ainakaan kovin pian. Olisi deittailtava kevyesti. Yritin pitkään täyttää nämä odotukset, sillä ajattelin, että ei saa olla liian vaikea, jos haluaa tavata jonkun.

Minkälaisia miehiä sitten tapasin? No usein sellaisia, jotka halusivat deittailla kevyesti. Wonder why….

Toimiessani näin en ollut rehellinen toiveistani ja tulin näin ampuneeksi omaan nilkkaani. Petin itseni, sillä en arvostanut itseäni tarpeeksi.

Tällainen deittikulttuuri tuntui minusta hyvin kylmältä ja aloin kyynistyä. Viimeinen niitti oli, kun joku idiootti sanoi minulle, että ei voisi tapailla minua, koska minulla on koiria. Ymmärrän kyllä, että kaikki eivät pidä koirista, mutta koirani näkyivät kuvissani ja esittelytekstissäni – miksi tämä tyyppi edes painoi alun alkaen sydäntä kohdallani ja aloitti vielä keskustelun kanssani? Kauheaa ajanhukkaa kaikille.

Tästä sydämistyneenä poistin siis koko sovelluksen ja kaikki turhiksi osoittautuneet matchini. Meni niin sanotusti hermot – ja se oli onnenpotku.

Vaikka olin saanut hetkeksi tarpeekseni, tahdoin silti uskoa ja uskoin, että minua varten on rakkautta. Olinhan myös seurustellut pitkään ja tiesin, että hyviä suhteita on kyllä olemassa.

Taktiikassani oli kuitenkin selvästi jotain pahasti pielessä, koska saldoni oli mitä oli.

Niinpä päätin muuttaa sitä. Päätin, että olen niin arvokas, ettei minun tarvitse tyytyä mihinkään murusiin, ei olla helppo, ei haluta jotain kevyttä kivaa. Siksi kirjoitin tuon lauseen: ”En ole kiinnostunut yhden illan jutuista.”

Mitä tapahtui?

Meni muutama päivä ja sovelluksessa tuli vastaan mies, josta ajattelin välittömästi: hell yes. Hänellä oli paljon hyviä kuvia, pitkä esittelyteksti ja kaikesta päätellen samoja kiinnostuksen kohteita kuin minullakin. Meistä tuli match, ja loppu on historiaa.

(Hän tietenkin tykkäsi koirista. Kun olimme tunteneet pari kolme kuukautta, minulle valkeni myös, että hänen perheessään on vähälle käytölle jäänyt purjevene, jota saisi mielellään ulkoiluttaa – ja sillä veneellä seilaamme parhaillaan. Tätä, jos mitä, kutsun onnistuneeksi manifestoinniksi.)

Uskon, että osasyy tähän käänteeseen oli se, että päätin arvostaa itseäni enemmän, nostaa kriteereitäni. Siksi pystyin vetämään puoleeni ihmisen, jollaisen olin jo pitkään halunnut tavata. Niin metsä vastaa kuin sille huudetaan.

Toinen syy oli varmasti se, etten antanut periksi vaan uskoin, että kyllä se aurinko paistaa vielä risukasaankin. Ja siksi tahdoin kirjoittaa tämän tekstin.

Juuri silloin, kun olin kyynisimmilläni, luin nimittäin Katja Kokon tekstin, ja se oli ihana, se antoi toivoa. Toivon, että jos et ole vielä tavannut oikeaa ihmistä, saat tästä toivoa, muistat arvostaa itseäsi ja jaksat kiivetä yhä uudestaan hevosen selkään.

Sillä rakkautta on.

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Continue Reading

Pieniä asioita, parempi elämä

Gullkronassa, Saaristomerellä. Päädyimme tänne suojaan sen tuulisen päivän jälkeen.

Tuuli puhaltaa yhdeksän metriä sekunnissa, vene kyntää merta vasemmalla kyljellään, liian kallellaan, jotta tahtoisin ohjata. Silloin näet tuntee tuulen ja meren voiman, miten ne vain odottavat tilaisuutta heitelläkseen meitä kuin lastua laineilla, jos hetkeksikin herpaannun.

Tiedän, että purjevene ei kaadu, ei ainakaan Saaristomerellä, ei näillä tuulilla ja aalloilla. Jos purjeet ja meri lähestyvät toisiaan liikaa, tuulen voima murtuu ja vene kaiketi kääntyy pystyyn. Vähän niin kuin elämässäkin usein käy: lopulta tasapaino palautuu. Kun tarpeeksi pitkään kulkee väärään suuntaan, jossain kohtaa tulee korjausliike. Tapahtuu jotain, joka muuttaa suunnan, maailmankaikkeus antaa pienen tönäisyn, ja kurssi korjaantuu.

Niin tai näin, vene on nyt kallellaan, istun sillä kyljellä, jolta on pidempi matka aaltoihin, ja katselen koko ajan kauemmas katoavia tuulimyllyjä. Ne sijaitsevat eräässä kivassa satamassa, ja seuraan niitä katseellani, koska ne ovat maamerkki: ne erottuvat tästä veden, luotojen ja kallioisten saarten maailmasta, jossa kaikki näyttää kaukaa samalta.

Niitä tuulimyllyjä katsellessani tunnen itseni vapaaksi ja maailman suureksi ja ymmärrän, miten raskas mennyt vuosi onkaan ollut, miten paljon pandemia ja elämän kutistuminen kotiin ja ulkoilmaan onkaan ahdistanut, ja ahdistaa edelleen. Ja miten sitä niin helposti turtuu elämään niin.

Ajatus paluusta siihen tuntuu samalta kuin sunnuntai-illan pieni kuolema. Haluaisin, että nämä huolettomat kesäpäivät, jännittävät hetket merellä ja tyynet illat suojaisissa satamissa jatkuisivat, vaikka veneessä eläminen ja paikan jatkuva vaihtaminen onkin tavallaan vähän epämukavaa – tai ehkä juuri siksi. Liika mukavuus kun taitaa tappaa sekä ruumiin, mielen että sielun.

Ensin ajattelen, että voisimme muuttaa koko kesäksi veneeseen, jatkaa tätä seikkailua, tehdä töitä, missä sitten olemmekin, alkaa diginomadeiksi, koska miksi ei. Mutta jokainen reissu loppuu joskus ja talvi tulee, joten se ei ole kovin kestävä ratkaisu.

Avain on tavallaan yksinkertaisempi, tavallaan ei. Se on tehdä arjesta kivempaa – mutta se niin usein unohtuu, sitä urautuu, alkaa elää helposti, mukavasti. Ja sitten ihmettelee, mistä se outo ahdistus kumpuaa.

Siksi on tehtävä jotain erilailla. Kun palaan kotiin, aion:

  • Keksiä kivoja rutiineja, jotka rytmittävät viikkoa. Ensimmäinen on Perjantain parhaiden Noora Koolta ryöstämäni perjantaipuska ja -pulla. Eli tuoreita kukkia ja pullaa (tai jotain muuta herkkua) joka perjantai. Toinen kiva juttu, jonka lanseerasimme alkukesästä, on lauantain herkkuaamiainen. Teemme siis silloin tavallista paremman aamiaisen ja aloitamme aamun hitaasti. Suosittelen. Kolmas rutiini, josta tykkään, on uutispodcastin kuuntelu perjantaina. Kuuntelen Uutisraporttia ja Jaa, ei, tyhjiä, poissa -podeja. Niistä saa kootusti tietää viikon tärkeimmät uutiset analysoituina, eikä tarvitse jatkuvasti lukea niitä netistä. Samalla tulee kiva tunne, että on selvillä tärkeistä asioista, vaikkei katsokaan vanhempiensa tapaan puoli yhdeksän uutisia.
  • Aloittaa luovan harrastuksen. Jos korona suo (ja uskon, että se suo), tahtoisin mennä vaikkapa keramiikkakurssille. Tykkään tehdä asioita käsilläni, vaikkakin unohdan sen välillä vuosiksi. Ehkä nyt olisi kuitenkin aika aloittaa taas.
  • Hankkia liikuntaharrastuksen, joka vie ainakin kerran viikossa kodin ulkopuolelle (enkä siis tarkoita nyt lähilenkkimaastoja). Olen liikaa lähiympäristössä ja lisäksi harrastus kerran viikossa tekee varmasti hyvää. Tai siis kaksi kertaa viikossa, sillä se luova juttu.
  • Aloittaa aamuni inspiroivalla kirjalla tai podilla sen sijaan, että lukisin uutisia, jotka ovat usein täynnä ikäviä asioita.
  • Pukeutua kauniisti, aina. Ei niin, että yleensäkään hengaisin vanhoissa verkkareissa, mutta usein pukeudun kotona vähän tylsästi. Ja se taas vaikuttaa siihen, millaiseksi tunnen oloni ja kehen vaikka haluaisin tai en haluaisi törmätä kadulla. Eeva Kolu on sen hyvin sanoittanut: ”Hyppäisinkö puskaan vai tervehtisinkö jos olisin pukeutunut tähän silloin kun törmään eksääni?”
  • Käydä vapaa-aikana kivoissa paikoissa niin kauan kuin sää suo. Listallani ovat ainakin Isosaari, Porvoo, Tampere, Bengtskär.
  • Ja seikkailla vähän. Nukuimme juhannuksena yhden yön riippumatoissa, ja se oli ihan yllättävän kivaa (Olin henkisesti varautunut siihen, etten nuku koko yönä, pelottaa, on kylmä, hyttyset häiriköivät ja koira karkaa. Mitään tästä ei tapahtunut, vaan nukuin melko makoisasti, koira herätti vain kolmesti, kun varomaton kauris erehtyi liian lähelle leiriä ja se piti haukkua pakosalle, oli lämmin, eikä edes juuri jännittänyt.).
  • Viettää hyvin vähän aikaa somessa. Kääntelin asiaa sitten miten päin vain, tulen aina samaan tulokseen: se paikka ei oikein sovi minulle, eikä tee kovin hyvää. Toki joskus on kiva päivittää jotain, tallentaa kivoja juttuja, mutta se siitä, sanoisin.
  • Jos korona suo, tahtoisin elämääni lisää kulttuuria. Tekisi varmasti aika hyvää käydä edes kerran kuussa näyttelyssä, museossa, teatterissa, baletissa tai muussa sellaisessa. Ja tietenkin leffassa!
  • Kokeilla jotain uutta ravintolaa kerran kuussa. Opetella kokkaamaan uusia ruokia. Ja kutsua taas ystäviä useammin syömään, siis jos…tiedätte kyllä mikä.
  • Juhlistaa kaikkia onnistumisia ja merkkipäiviä, ihan vain, koska elämässä nyt ei koskaan voi olla liikaa juhlia.
  • Muistaa sen, mikä on välillä päässyt unohtumaan: Elämässä on kauneutta ja taikaa – ja niitä on enemmän, kun niihin uskoo ja ne muistaa.

Seuraa blogia:

Bloglovinissa


Continue Reading

Hanko ja minä

Kaikkialla näkyy olkihattuja, vaaleaa pellavaa ja liehuvia kesämekkoja. Niin meilläkin. Ihmiset ympärillä leyhyttelevät viuhkoja, helle on jatkunut jo kuukauden.

Juomme viiniä, koira nukkuu pöydän alla, maljakoihin on aseteltu pinkkejä ja oransseja neilikoita, pöytiä peittävät valkoiset liinat. On lounasaika Hangon Casinolla, eikä kiire asu täällä.

Olen usein ajatellut, että Hangossa on aivan erityinen tunnelma. Huoleton joutilaisuus, jossa maistuu kesä ja loma, merituuli, mansikat ja hiekka sandaaleissa.

On kuin eläisi jossain kauniimmassa maailmassa, viime vuosisadan alun maalauksessa, jossa syödään aamiaiseksi voisarvia ja juodaan iltapäivällä mimosoja tai roseeta, eikä huolehdita pandemioista, ilmastonmuutoksesta tai muista maailman suruista.

Se vaikuttaa minuunkin. Vaikka tiedän, ettei mitään pääse lopulta pakoon muuttamalla pitsihuvilaan meren rannalle, eikä elämä missään varmaan ole aina pelkkään valoa ja naurua, niin se muuttaminen vähän houkuttaisi silti.

Haluaisin muuttaa Hankoon, sillä tällaisissa paikoissa, tällaisina lempeinä kesäpäivinä, me tapaamme ihanneminäni kanssa. Sen saman, johon tutustuin muutama vuosi sitten, kun tein Tara Mohrin Playing Big -kirjasta harjoituksen, jossa piti kuvitella, millainen on tulevaisuudessa.

Voin kertoa, että tulevaisuuden minäni on rauhallisempi, lämpimämpi, itsevarmempi ja huolettomampi kuin nykyminä. Se osaa välillä olla ihan jouten, tuijotella horisonttiin ja katsella satamaan lipuvia veneitä. Se pieni kireys, jota usein kannan mukanani, se on kadonnut. Tuo minäni tietää, miten elää kauniimmin ja se pukeutuukin isoihin hattuihin ja hulmuaviin mekkoihin, ei mihinkään tylsään eikä synkkään eikä ihan kivaan.

Sen tyypin haluaisin viedä kesän jälkeen mukanani kotiin.

(Tai sitten täytynee alkaa lotota pitsihuvilaa varten.)

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Continue Reading

Kaupunkiluonnon puolesta

Ketä äänestäisi, kas siinä pulma. Nämä kuntavaalit tuottavat melkoisesti päänvaivaa, koska haluaisin löytää Espoosta ehdokkaan: 

  • joka haluaa suojella luontoa
  • joka aikoo taistella ilmaston puolesta
  • joka tahtoo säilyttää lähiluonnon 
  • jolle eläinoikeudet ovat tärkeitä ja joka siis kannattaa esimerkiksi koulujen kasvisruokapäiviä
  • joka ajaa sekä koulutuksen, julkisen terveydenhuollon että vanhusten asiaa ja ylipäätään kannattaa ihmisten yhdenvertaisuutta

Pulma on se, että ilmastotavoitteet ja lähiluonnon suojelu eivät tunnu menevän ihan yksi yhteen. En oikein kannata kaupunkien tiivistämistä, jos se tarkoittaa lähiluonnon jyräämistä.

Mielestäni luontoon pitäisi päästä myös ilman autoa. Eli luontoa tarvitaan lähelle. Uskon, että kaupunkien pienet metsiköt ovat monille tärkeitä ja lisäävät hyvinvointia.

Tämä on myös yhdenvertaisuuskysymys. Jos lähiluontoa ei säilytetä, autottomat joutuvat huonompaan asemaan, eivätkä pääse nauttimaan luonnosta samoin kuin autolliset.

Pääkaupunkiseudun metsiin ja luontopaikkoihin ei todellakaan ole hyviä julkisia yhteyksiä. Tämä harmitti itseäni kovasti silloin, kun en vielä omistanut autoa – ja juuri tämän takia päädyin sitten sen auton hankkimaan. Mikä taas ei ole ilmaston kannalta hyvä teko, eikä kaupunkeja pitäisi suunnitella niin, että se kannustaa yksityisautoiluun.

Toki joissain paikoissa tiivistämisessä on tietenkin kaikki järki. Esimerkiksi vanhat teollisuusalueet ja käyttämättömät toimistotalot, joista Hesari juuri kirjoitti, kannattaisi käyttää tiiviiseen asuinrakentamiseen ja uudet alueet suunnitella tiiviimmin. Meidän uusi paritalomme ja sen kaveri rakennetaan vanhan omakotitalon tontille. Se on järkevää: luontoa ei tuhota, mutta saadaan silti enemmän asuntoja.

Siitä en tykkää, että kaikki kaunis ja vehreä jyrätään talojen ja infran alle. Enkä kestä, kun usein Suomessa rakennetaan niin rumaa. Tuntuu, että kauniilla ympäristöllä ei useinkaan nähdä täällä arvoa.

Yksi esimerkki kamalasta rakentamisesta on Espooseen kaavailtu Hepokorven datakeskus, joka on kymmenen eduskuntatalon kokoinen kolossi ja jonka tieltä hävitettäisiin kaunista metsää ja peltomaisemaa ja tuhottaisiin samalla ulkoilureitti.

Otan tämän vähän henkilökohtaisesti, koska se tulisi lapsuudenmaisemiini, ja ihan vieressä on tosi kauniita paikkoja, kuten Träskandan puisto, Marketan puisto, Oittaan ulkoilualue, suojeltu Matalajärvi, Nuuksio, hevostalleja, Vanha Kuninkaantie. Se myös pienentäisi viherkäytäviä suojeltujen alueiden välillä.

Miksei tällaisia voida sijoittaa jonnekin valmiiksi rumaan paikkaan?

Continue Reading

Ja niin kaikki on kevyempää

Tämä mennyt puoli vuotta on ollut aika raskas, ja silti siinä on ollut myös paljon onnea. Loppuvuonna oli leikkaus, jota jännitin kamalasti, ja sitten tuli Nanan poismeno.

Koko ajan on kuitenkin ollut mukana tämä tyyppi, ja siksi kaikki on ollut vähän kevyempää. Yksin olisi ollut ihan kamalaa, yhdessä paljon helpompaa.

Uskon, että usein täällä saa sen verran kuin jaksaa sillä hetkellä kantaa. Ja siihen kantamiseen saa apua muilta, jos sitä tarvitsee, niin että pärjää niinä raskaimpina hetkinäkin.

Jos tämä kaikki olisi tapahtunut pari vuotta sitten, se olisi ollut huomattavasti rankempaa. Ehkä siksi se tapahtui nyt, kun sain tukeutua toiseen.

On elämässäni toki aiemminkin tullut vastaan suruja, huolia ja pettymyksiä. Sinkkuvuosina ajattelin, että raskainta on juuri se, kun kaikesta pitää selvitä yksin, ilman elämänkumppania. Ne huolet olivat kuitenkin verrattain pieniä, vaikka silloin tuntuivatkin välillä valtavilta.

Suurin tähän astisista suruista eli Nanan menettäminen tuli kuitenkin vasta sitten, kun en ollut enää yksin. Samoin leikkaus, jonka tähden en viikkoon pystynyt yksin huolehtimaan koirista, se tuli vasta, kun ei tarvinnutkaan huolehtia niistä yksin. Tästä olen kiitollinen.

Vaikka maailmassa ei välillä tunnu olevaan mitään järkeä, luotan silti hassusti siihen, että siinä kuitenkin on. Että asiat tapahtuvat ajallaan, että niistä selviää, että ne järjestyvät kyllä, kun on niiden aika.

Se on melko lohduttava ajatus.

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Instagramissa

Continue Reading

Kukkia, kirja, kotia ja kuulumisia

Jos koti (tai elämä) tuntuu valjulta, yksi asia toimii aina: värikkäät kukat. Olen alkanut laittaa niitä makkariinkin, kun pinkki sopii niin kivasti tuon tummanvihreän seinän kaveriksi – ja koska ilman jotain väriläiskää se näyttää hieman kolkolta. Pienet asiat tekevät usein ison eron, sanon vaan.

Makkarin sisustus on muutenkin hieman edennyt. Meillä on nyt pellavainen päiväpeitto ja sain makrameen seinälle. Lisäsin myös tuon kukkatyynyn. Ilman sitä sänky on ehkä vähän tyylikkäämpi, mutta jotenkin hitusen valju. Joten näin meillä. Enää puuttuu sängynrunko ja -pääty, mutta pikkuhiljaa.

Viihdyn metsässä, joten on aika luonnollista tykätä sieltä peräisin olevista asioista. Sain testiin tämän Moi Forestin Metsäpöly-voiteen. Ihollahan on mikrobiomi eli valikoima erilaisia bakteereja sun muita pieneliöitä, jotka suojaavat sitä ulkomaailman ärsykkeitä ja pahisbakteereja vastaan sekä auttavat sitä toimimaan mahdollisimman hyvin.

Aina tuolla mikrobien puolustusmuurilla ei kuitenkaan mene kovin hyvin, ja silloin voi seurata iho-ongelmia. Metsäpöly sisältää mikrobiuutetta, joka vahvistaa tutkitusti mikrobiomia. Sitä voi käyttää kaikille kuiville ihoalueille päivittäin.

Nanaa on tietenkin edelleen kauhea ikävä. Tuntuu absurdilta, ettei sitä enää ole. Yksi asia, jota olen vähän tähän liittyen viime aikoina miettinyt (taas) on se, että täällä oikeasti kannattaa elää omalla laillaan, viis muiden mielipiteistä.

Ehkä konkreettisesti tämä näkyy nyt tulevan kotimme sisustuksessa. Olin ajatellut, että siitä tulee sellainen täydellinen klassinen aikuiskoti, mutta olen kääntämässä kelkkani aika täysin.

Olimme eilen keittiösuunnittelussa ja suunnitelmani valkoisesta keittiöstä marmorin ja messingin kera lensi ainakin tältä erää roskakoriin (mieleni saattaa vielä muuttua, joten suokaa se, jos niin kävisi). Nyt visioissa on jotain paljon rouheampaa, vähän teollisuushenkistä, eikä lainkaan klassista. Kuvia tulee sitten joskus, kun on jotain näytettävää.

Olen muuten katsellut ehkä vähän liikaa Remppa vai muutto Vancouver -sarjaa. Jillian Harrisin suunnittelemat kodit ovat ihan liian ihania – ja klassisia ja isoja (kanadalaiset: emme selviä mitenkään, kun meillä on vain 200 neliötä ja ainoastaan kaksi kylppäriä ja makuuhuoneen yhteydessä ei ole edes suihkua….terkut vaan täältä 55-neliön kaksiosta Suomesta) ja usein vanhoja, toisin kuin meidän tuleva moderni puutalomme, jossa on muistaakseni 92 neliötä. Rakennuslupaa ei ole vieläkään, joten sitä odotellessa.

Lopuksi vielä kirjakuulumisia. Olen halunnut nyt lukea vain koukuttavia opuksia, jotka vievät ihan muihin maailmoihin. Lucinda Rileyn Vaarallinen kirje on juuri sellainen. Se on taattua Rileya eli historiaa, rakkautta ja mysteerejä, mutta oikeastaan tämä on kyllä dekkari. Ja juoni on melkoisen korkealentoinen, mutta hyvin viihdyttävä. Kirja on arvostelukappale, kiitos.

Kirjahaaste on jonkin verran edennyt (muistatteko vielä, että ajattelin lukea aika paljon tänä vuonna?).

Erityisesti tykkäsin kahdesta arvostelukappaleesta, nimittäin Ildefonso Falconesin Sielujen maalarista ja Victoria Hislopin Ne, joita emme unohda -kirjasta. Toinen kertoo Barcelonan historiasta 1900-luvun alussa, toinen Kreikan lähihistoriasta toisesta maailmansodasta alkaen. Kumpikin oli huippuhyvä!

Lisäksi olen tänä vuonna lukenut:

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani – murhia, bileitä ja komeita miehiä Pietarissa

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge – tiukka rouva elelee mukavan miehen kanssa

Maja Lunde: Mehiläisten historia – mitä tapahtuu, kun mehiläiset katoavat?

Pihla Hintikka: Hetken Pariisi on meidän – rakkautta, muotia ja draamaa Pariisissa

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina – lapsi katoaa Napolissa

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä – tyttö aikuistuu Napolissa

Michelle Obama: Minun tarinani – ei ehkä tarvitse selityksiä?

Patrick Rotfuss: Name of the wind – teinipoika seikkailee demonien ja taikuuden keskellä

Cathy Kelly: Perhesiteitä – hyvän mielen kirja tv-kokin elämän iloista ja suruista

Camilla Läckberg: Kultahäkki – naisen kosto on kamala

Camilla Läckberg: Hopeasiivet – naisen kosto on edelleen kamala

Voi olla, että tuo 52 kirjaa vuodessa ei nyt ihan täyty, mutta ei sen väliä. Pääasia, että on viihdyttävää luettavaa, ja sitä on kyllä ollut. Kivaa vappuviikkoa!

Vai olisiko sittenkin parempi näin?
Continue Reading

Ihan tavallisista päivistä

Päivä, jona Nana joutui sairaalaan, oli ihan tavallinen päivä. Olin aika kiireinen, ehkä vähän stressaantunut töistä. Huomasin vasta illalla, että jokin on pielessä.

Olen kirjoittanut näiden vuosien aikana monesti, että mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa. Myös sellaisena ihan tavallisena päivänä.

Juuri siksi kannattaa elää mahdollisimman paljon just nyt, ei sitten joskus, ei sitten, kun on enemmän aikaa, enemmän rahaa, enemmän jotain.

Se mystinen huominen, jossa kaikki on paremmin ja jossa ehtii tehdä niitä asioita, joita oikeasti haluaa tehdä, ei nimittäin välttämättä koskaan koita.

En tarkoita olla pessimistinen tai maalailla ikäviä tulevaisuudenkuvia, mutta juuri näin se on.

Eilenkin oli ihan tavallinen päivä. Istuimme isäni kanssa vanhan mökkimme pihamaalla, joimme teetä ja söimme isän mukanaan tuomaa kaupan marjapiirakkaa. Hän sanoi viisaasti: ”En mieti tulevaisuutta.”

Ja miksi sitä niin miettimäänkään, kun oli aurinkoa, huhtikuinen lämpöaalto, piirakkaa ja lämmintä juomaa. Tuollaisina hetkinä kaikki kun on hyvin, juuri siinä, juuri silloin.

Olen jälleen aika kiireiden töiden puolesta. Se on hyvä juttu, ja työ antaa paljon, mutta se ei ole kaikki.

Siksi pyrin pitämään työmääräni aina sellaisena, että voin sulkea koneen viimeistään viideltä ja suunnata jonnekin elämään. Niin, että olisi niitä tarinoita kerrottavana sitten bebe-leivoksilla herkuttelevalla mummona – tai tietäisi eläneensä, vaikka aika loppuisi aiemmin.

Koskaan, kun ei voi tietää. Sanotaan, että kuolemanpelko on elämättömän elämän pelkoa. Ja siihen voi jokainen vaikuttaa, elää mahdollisimman paljon ja aidosti, omannäköisesti.

Nanan aika loppui aiemmin, kun mihin olin valmistautunut. Lohduttavaa kuitenkin on se, että meillä oli monia yhteisiä seikkailuja ja vaikka oma mieleni saattoi vaellella ja märehtiä turhia, Nana eli täysillä ja aina tässä.

Se on hyvä tavoite.

Kuva on viimekesäiseltä purjehdusseikkailultamme. Se oli niitä juttuja, jotka muistaa varmasti aina.

Continue Reading