Purjehtimisen plussat ja miinukset

Suhtaudun purjehtimiseen kahdella tavalla: a) Rakastan sitä. b) Vihaan sitä.

Kun vene irtautuu kotisatamasta, arki lipuu hetkessä kauas. On vain te ja vene ja meri, pienet saaristolaissatamat, auringonlaskut ja kannella kulautellut roseeviinit. Aurinkoa, tuulta ja suolaista vettä. Luonnonrauha. Melkein neljä viikkoa aikaa. Vapaus. Täydellistä!

Jonkin aikaa se onkin. Kotisatama jää päivä päivältä yhä kauemmaksi, ympärillä on vain merta ja saaria, rosee on kylmää ja maisema on muuttunut idylliseksi postikortiksi.

Ensimmäiset yöt saattavat tosin olla hieman vaikeita. Ensin koira on levoton, kun se on raahattu mukavasta kodistaan heiluvaan koppiin, eikä se oikein ymmärrä, miten tässä nyt näin kävi.

Käy myös ilmi, että olette talven aikana unohtaneet, millaista narinaa köydet pitävät keskellä yötä, jos ne on viritetty jotenkin pieleen. Unohtunut on myös se, miksi satama kannattaa valita niin, ettei tuuli osu sinne. Se muistuu kyllä äkkiä mieleen, kun kuuntelette yhden yön aaltojen iskuja perään: pum, pum, PUM.

Muutaman yön kuluttua olette kuitenkin viisaampia ja koirakin on hyväksynyt kohtalonsa. Kylläpä veneessä nukkuu makeasti!

Sitten tulee sade. Heräätte aamulla makeiden unien jälkeen vesilammikosta. Jaahas, punkan yllä sijaitseva keulaluukku vuotaa.

Vene alkaa kuitenkin koko ajan tuntua enemmän kodilta. Alatte haaveilla, josko sitä muuttaisi ensi vuonna veneeseen koko kesäksi. Miksi ei! Sitähän voisi alkaa diginomadiksi, nettikin toimii aina välillä.

Sitten kolautat pääsi kahdettakymmenettä kertaa puomiin, targakaareen tai ovenkarmiin. Sataa lisää, vene on täynnä märkiä vaatteita, koiria ja ihmisiä. Mikään ei kuivu, sillä kuivaa paikkaa ei ole.

Onneksi aurinko alkaa paistaa. Ulkona on 30 astetta. Veneessä 40.

Tässä vaiheessa olette viettäneet yhdessä kolme viikkoa muutaman neliön keinuvassa paatissa. Koira on alkanut ottaa omaa aikaa ja vetäytyä nukkumaan varastona toimivaan peräpunkkaan. Sitten joku vielä syö juustosi!

Rantaudutte seitsemännelle idylliselle pikkusaarelle. Onpa kaunista! Nuo punaiset puurakennukset. Savukalaa. Kahden kilometrin luontopolku.

Kävelet luontopolun kolmesti, kunnes armahdat koirasi ja istut veneen kannelle lukemaan reissun viidettä romaania. Roseekin on loppu ja lähin Alko kolmen päivän matkan päässä.

Suihku tekisi terää, joten keräät kamppeesi kangaskassiin, vedät jalkaan muovisandaalit ja tallustelet saunalle. Siellä on jono. Kun vuorosi koittaa, otat pikasuihkun, koska et kehtaa pitää sitä varattuna, ja suuntaat takaisin romaanisi pariin.

On täydellinen päivä. Leppeä sivutuuli tarttuu purjeisiin, vene liitää veden päällä ja kuulet vain tuulen huminan ja merilintujen kirkunan. Sitten kaukaisuudesta alkaa kantautua moottorin jyrinää. Katsot taakse ja näet muskeliveneen, joka on tulossa suoraan kohti kymmenkertaista vauhtia teihin verrattuna, eikä tee elettäkään väistääkseen. Ristit kätesi ja toivot, että sen kippari ei ole vaikkapa syventynyt puhelimeensa tai naukkailemaan viskiään. Lopulta vene kaartaa ohi viiden metrin päästä ja jättää jälkeensä pienimuotoisen tsunamin. Eipä käy tylsäksi.

Sinulla on vihdoin aikaa, sillä purjehtiessa ei ole kauheasti tekemistä. On vain meri, vene ja te. Käytät ajan tehokkaasti tuijotellen merelle ja lukien niitä romaaneja ja haaveillen, että jotain tapahtuisi.

Sitten moottori sanoo itsensä irti. Keskellä merta. No ei hätää, purjeet ovat ylhäällä, myötätuuli puhaltelee tai oikeastaan puhkuu ja rantautumiseen on tunteja aikaa. Niin, purjeveneet melko harvoin rantautuvat purjeilla, yleensä siihen käytetään moottoria. Joka on saanut tarpeekseen.

Väylä kapenee ja saaret lähenevät. Pitää ajaa tarkasti, ajattelet ja nautiskelet maisemista luottavaisena, että mies kyllä saa moottorin vielä kuntoon. Nopeutta on sellaiset seitsemän solmua eli mennään lujaa. Tunnet itsesi ihan oikeaksi purjehtijaksi, veneesi kapteeniksi!

PUM! Puomi pirulainen vaihtoi puolta, eikä edes varoittanut. Sen seurauksena myös purjeesi vaihtavat puolta. Vene kääntyy 90 astetta, kallistuu ja kyntää täyttä vauhtia kohti kymmenen metrin päässä sijaitsevaa saarta. Äsken se oli sivulla, nyt suoraan edessä. Kaikki tämä tapahtuu parissa sekunnissa.

Mitä tekee kapteeni (sinä)? Huutaa: auta, auta, auta! Saaritörmäykseltä vältytään täpärästi ja päätät, että olet vastedes ihan tyytyväinen perämies tai ehkäpä matruusi.

Moottorikin tokenee ja rantaudutte tyylikkäästi. Ei tarvinnut edes soittaa Meripelastukselle. Voi veljet, purjehtiminen on kyllä ihanaa!

Kun palaatte reissusta kotiin, se on mystisesti kasvanut. Se on avara, valoisa, siellä ei lyö päätään, saat pestä hiuksesi! Päässäsi vähän keinuu, yrität polkea vettä hanasta ja aamulla etsit sytytintä, jotta voisit lämmittää kahvimaitosi kaasuliedellä. Sitten muistat, että teillä on mikro, eikä septitankkiakaan tarvitse täällä tyhjentää.

Vannot, ettet enää ikinä lähde yli kahden viikon purjehdukselle. Seuraavaan kesään mennessä muistat enää auringonlaskut ja roseeviinit ja ehdotat: Mitä, jos tänä kesänä purjehdittaisiin viisi viikkoa?

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Continue Reading

Deittailusta, rakkaudesta ja hevosista

Pari vuotta sitten selailin Tinderiä aika kyynisenä. En ollut pariin vuoteen tavannut oikein ketään, jonka kanssa olisin nähnyt yhteisen tulevaisuuden, ja iltojen viettäminen puhelinta selaillen tuntui ajanhukalta.

Tapailin melkein koko ajan jotakuta, mutta jokin ei vain naksahtanut. Aina tuli pulmia: minua ei kiinnostanut, toista ei kiinnostanut, arvot, maailmankuva tai toiveet olivat liian erilaiset, ei ollut yhteistä, ei ollut puhuttavaa, ei ollut kemiaa…

Pelkäsin tuolloin, että sellaista miestä, jota etsin, ei oikeasti ole olemassakaan. Hermostuin niin pahasti, että poistin koko sovelluksen ja pitkän rivin puhumattomia päitä sen mukana.

En kuitenkaan usko luovuttamiseen, enkä siihen, että universumi tulisi ketään kotoa hakemaan. Jos hevosen selästä putoaa, sinne on paras kiivetä takaisin, kun mustelmat ovat parantuneet. Muuten pelaa itse itseään vastaan.

Toki elämänsä rakkauden voi tavata vaikka kadulla tai lähikaupassa, mutta on aika paljon todennäköisempää tavata hänet nykyisin Tinderissä. Siellä kun on suurin osa sinkuista. Lähes jokainen kaverini, joka on viime vuosina löytänyt uuden suhteen, on löytänyt sen deittisovelluksesta. Ja moni näistä suhteista on johtanut sormuksiin ja perheen perustamiseen.

Siksi latasin viikon päästä Tinderin takaisin, mutta tein sen eri lailla. Kirjoitin tekstikenttään, etten ole kiinnostunut yhden illan jutuista. Päättelin, että näin karkotan heti kättelyssä ne, jotka eivät etsi suhdetta. Sillä minä etsin – ja vaikka sen kertominen tuntui vähän nololta (myönsinhän, että olen tunteva ja tarvitseva olento, enkä kovinkaan kummoinen peluri), päätin kertoa sen silti.

Siihen asti olin ajatellut, että deittimaailmassa pitäisi nykyisin olla kuin teflonia: ei saisi kiintyä kehenkään, ei olla tarvitseva, ei haluta mitään – ainakaan kovin pian. Olisi deittailtava kevyesti. Yritin pitkään täyttää nämä odotukset, sillä ajattelin, että ei saa olla liian vaikea, jos haluaa tavata jonkun.

Minkälaisia miehiä sitten tapasin? No usein sellaisia, jotka halusivat deittailla kevyesti. Wonder why….

Toimiessani näin en ollut rehellinen toiveistani ja tulin näin ampuneeksi omaan nilkkaani. Petin itseni, sillä en arvostanut itseäni tarpeeksi.

Tällainen deittikulttuuri tuntui minusta hyvin kylmältä ja aloin kyynistyä. Viimeinen niitti oli, kun joku idiootti sanoi minulle, että ei voisi tapailla minua, koska minulla on koiria. Ymmärrän kyllä, että kaikki eivät pidä koirista, mutta koirani näkyivät kuvissani ja esittelytekstissäni – miksi tämä tyyppi edes painoi alun alkaen sydäntä kohdallani ja aloitti vielä keskustelun kanssani? Kauheaa ajanhukkaa kaikille.

Tästä sydämistyneenä poistin siis koko sovelluksen ja kaikki turhiksi osoittautuneet matchini. Meni niin sanotusti hermot – ja se oli onnenpotku.

Vaikka olin saanut hetkeksi tarpeekseni, tahdoin silti uskoa ja uskoin, että minua varten on rakkautta. Olinhan myös seurustellut pitkään ja tiesin, että hyviä suhteita on kyllä olemassa.

Taktiikassani oli kuitenkin selvästi jotain pahasti pielessä, koska saldoni oli mitä oli.

Niinpä päätin muuttaa sitä. Päätin, että olen niin arvokas, ettei minun tarvitse tyytyä mihinkään murusiin, ei olla helppo, ei haluta jotain kevyttä kivaa. Siksi kirjoitin tuon lauseen: ”En ole kiinnostunut yhden illan jutuista.”

Mitä tapahtui?

Meni muutama päivä ja sovelluksessa tuli vastaan mies, josta ajattelin välittömästi: hell yes. Hänellä oli paljon hyviä kuvia, pitkä esittelyteksti ja kaikesta päätellen samoja kiinnostuksen kohteita kuin minullakin. Meistä tuli match, ja loppu on historiaa.

(Hän tietenkin tykkäsi koirista. Kun olimme tunteneet pari kolme kuukautta, minulle valkeni myös, että hänen perheessään on vähälle käytölle jäänyt purjevene, jota saisi mielellään ulkoiluttaa – ja sillä veneellä seilaamme parhaillaan. Tätä, jos mitä, kutsun onnistuneeksi manifestoinniksi.)

Uskon, että osasyy tähän käänteeseen oli se, että päätin arvostaa itseäni enemmän, nostaa kriteereitäni. Siksi pystyin vetämään puoleeni ihmisen, jollaisen olin jo pitkään halunnut tavata. Niin metsä vastaa kuin sille huudetaan.

Toinen syy oli varmasti se, etten antanut periksi vaan uskoin, että kyllä se aurinko paistaa vielä risukasaankin. Ja siksi tahdoin kirjoittaa tämän tekstin.

Juuri silloin, kun olin kyynisimmilläni, luin nimittäin Katja Kokon tekstin, ja se oli ihana, se antoi toivoa. Toivon, että jos et ole vielä tavannut oikeaa ihmistä, saat tästä toivoa, muistat arvostaa itseäsi ja jaksat kiivetä yhä uudestaan hevosen selkään.

Sillä rakkautta on.

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Continue Reading

Pieniä asioita, parempi elämä

Gullkronassa, Saaristomerellä. Päädyimme tänne suojaan sen tuulisen päivän jälkeen.

Tuuli puhaltaa yhdeksän metriä sekunnissa, vene kyntää merta vasemmalla kyljellään, liian kallellaan, jotta tahtoisin ohjata. Silloin näet tuntee tuulen ja meren voiman, miten ne vain odottavat tilaisuutta heitelläkseen meitä kuin lastua laineilla, jos hetkeksikin herpaannun.

Tiedän, että purjevene ei kaadu, ei ainakaan Saaristomerellä, ei näillä tuulilla ja aalloilla. Jos purjeet ja meri lähestyvät toisiaan liikaa, tuulen voima murtuu ja vene kaiketi kääntyy pystyyn. Vähän niin kuin elämässäkin usein käy: lopulta tasapaino palautuu. Kun tarpeeksi pitkään kulkee väärään suuntaan, jossain kohtaa tulee korjausliike. Tapahtuu jotain, joka muuttaa suunnan, maailmankaikkeus antaa pienen tönäisyn, ja kurssi korjaantuu.

Niin tai näin, vene on nyt kallellaan, istun sillä kyljellä, jolta on pidempi matka aaltoihin, ja katselen koko ajan kauemmas katoavia tuulimyllyjä. Ne sijaitsevat eräässä kivassa satamassa, ja seuraan niitä katseellani, koska ne ovat maamerkki: ne erottuvat tästä veden, luotojen ja kallioisten saarten maailmasta, jossa kaikki näyttää kaukaa samalta.

Niitä tuulimyllyjä katsellessani tunnen itseni vapaaksi ja maailman suureksi ja ymmärrän, miten raskas mennyt vuosi onkaan ollut, miten paljon pandemia ja elämän kutistuminen kotiin ja ulkoilmaan onkaan ahdistanut, ja ahdistaa edelleen. Ja miten sitä niin helposti turtuu elämään niin.

Ajatus paluusta siihen tuntuu samalta kuin sunnuntai-illan pieni kuolema. Haluaisin, että nämä huolettomat kesäpäivät, jännittävät hetket merellä ja tyynet illat suojaisissa satamissa jatkuisivat, vaikka veneessä eläminen ja paikan jatkuva vaihtaminen onkin tavallaan vähän epämukavaa – tai ehkä juuri siksi. Liika mukavuus kun taitaa tappaa sekä ruumiin, mielen että sielun.

Ensin ajattelen, että voisimme muuttaa koko kesäksi veneeseen, jatkaa tätä seikkailua, tehdä töitä, missä sitten olemmekin, alkaa diginomadeiksi, koska miksi ei. Mutta jokainen reissu loppuu joskus ja talvi tulee, joten se ei ole kovin kestävä ratkaisu.

Avain on tavallaan yksinkertaisempi, tavallaan ei. Se on tehdä arjesta kivempaa – mutta se niin usein unohtuu, sitä urautuu, alkaa elää helposti, mukavasti. Ja sitten ihmettelee, mistä se outo ahdistus kumpuaa.

Siksi on tehtävä jotain erilailla. Kun palaan kotiin, aion:

  • Keksiä kivoja rutiineja, jotka rytmittävät viikkoa. Ensimmäinen on Perjantain parhaiden Noora Koolta ryöstämäni perjantaipuska ja -pulla. Eli tuoreita kukkia ja pullaa (tai jotain muuta herkkua) joka perjantai. Toinen kiva juttu, jonka lanseerasimme alkukesästä, on lauantain herkkuaamiainen. Teemme siis silloin tavallista paremman aamiaisen ja aloitamme aamun hitaasti. Suosittelen. Kolmas rutiini, josta tykkään, on uutispodcastin kuuntelu perjantaina. Kuuntelen Uutisraporttia ja Jaa, ei, tyhjiä, poissa -podeja. Niistä saa kootusti tietää viikon tärkeimmät uutiset analysoituina, eikä tarvitse jatkuvasti lukea niitä netistä. Samalla tulee kiva tunne, että on selvillä tärkeistä asioista, vaikkei katsokaan vanhempiensa tapaan puoli yhdeksän uutisia.
  • Aloittaa luovan harrastuksen. Jos korona suo (ja uskon, että se suo), tahtoisin mennä vaikkapa keramiikkakurssille. Tykkään tehdä asioita käsilläni, vaikkakin unohdan sen välillä vuosiksi. Ehkä nyt olisi kuitenkin aika aloittaa taas.
  • Hankkia liikuntaharrastuksen, joka vie ainakin kerran viikossa kodin ulkopuolelle (enkä siis tarkoita nyt lähilenkkimaastoja). Olen liikaa lähiympäristössä ja lisäksi harrastus kerran viikossa tekee varmasti hyvää. Tai siis kaksi kertaa viikossa, sillä se luova juttu.
  • Aloittaa aamuni inspiroivalla kirjalla tai podilla sen sijaan, että lukisin uutisia, jotka ovat usein täynnä ikäviä asioita.
  • Pukeutua kauniisti, aina. Ei niin, että yleensäkään hengaisin vanhoissa verkkareissa, mutta usein pukeudun kotona vähän tylsästi. Ja se taas vaikuttaa siihen, millaiseksi tunnen oloni ja kehen vaikka haluaisin tai en haluaisi törmätä kadulla. Eeva Kolu on sen hyvin sanoittanut: ”Hyppäisinkö puskaan vai tervehtisinkö jos olisin pukeutunut tähän silloin kun törmään eksääni?”
  • Käydä vapaa-aikana kivoissa paikoissa niin kauan kuin sää suo. Listallani ovat ainakin Isosaari, Porvoo, Tampere, Bengtskär.
  • Ja seikkailla vähän. Nukuimme juhannuksena yhden yön riippumatoissa, ja se oli ihan yllättävän kivaa (Olin henkisesti varautunut siihen, etten nuku koko yönä, pelottaa, on kylmä, hyttyset häiriköivät ja koira karkaa. Mitään tästä ei tapahtunut, vaan nukuin melko makoisasti, koira herätti vain kolmesti, kun varomaton kauris erehtyi liian lähelle leiriä ja se piti haukkua pakosalle, oli lämmin, eikä edes juuri jännittänyt.).
  • Viettää hyvin vähän aikaa somessa. Kääntelin asiaa sitten miten päin vain, tulen aina samaan tulokseen: se paikka ei oikein sovi minulle, eikä tee kovin hyvää. Toki joskus on kiva päivittää jotain, tallentaa kivoja juttuja, mutta se siitä, sanoisin.
  • Jos korona suo, tahtoisin elämääni lisää kulttuuria. Tekisi varmasti aika hyvää käydä edes kerran kuussa näyttelyssä, museossa, teatterissa, baletissa tai muussa sellaisessa. Ja tietenkin leffassa!
  • Kokeilla jotain uutta ravintolaa kerran kuussa. Opetella kokkaamaan uusia ruokia. Ja kutsua taas ystäviä useammin syömään, siis jos…tiedätte kyllä mikä.
  • Juhlistaa kaikkia onnistumisia ja merkkipäiviä, ihan vain, koska elämässä nyt ei koskaan voi olla liikaa juhlia.
  • Muistaa sen, mikä on välillä päässyt unohtumaan: Elämässä on kauneutta ja taikaa – ja niitä on enemmän, kun niihin uskoo ja ne muistaa.

Seuraa blogia:

Bloglovinissa


Continue Reading

Hanko ja minä

Kaikkialla näkyy olkihattuja, vaaleaa pellavaa ja liehuvia kesämekkoja. Niin meilläkin. Ihmiset ympärillä leyhyttelevät viuhkoja, helle on jatkunut jo kuukauden.

Juomme viiniä, koira nukkuu pöydän alla, maljakoihin on aseteltu pinkkejä ja oransseja neilikoita, pöytiä peittävät valkoiset liinat. On lounasaika Hangon Casinolla, eikä kiire asu täällä.

Olen usein ajatellut, että Hangossa on aivan erityinen tunnelma. Huoleton joutilaisuus, jossa maistuu kesä ja loma, merituuli, mansikat ja hiekka sandaaleissa.

On kuin eläisi jossain kauniimmassa maailmassa, viime vuosisadan alun maalauksessa, jossa syödään aamiaiseksi voisarvia ja juodaan iltapäivällä mimosoja tai roseeta, eikä huolehdita pandemioista, ilmastonmuutoksesta tai muista maailman suruista.

Se vaikuttaa minuunkin. Vaikka tiedän, ettei mitään pääse lopulta pakoon muuttamalla pitsihuvilaan meren rannalle, eikä elämä missään varmaan ole aina pelkkään valoa ja naurua, niin se muuttaminen vähän houkuttaisi silti.

Haluaisin muuttaa Hankoon, sillä tällaisissa paikoissa, tällaisina lempeinä kesäpäivinä, me tapaamme ihanneminäni kanssa. Sen saman, johon tutustuin muutama vuosi sitten, kun tein Tara Mohrin Playing Big -kirjasta harjoituksen, jossa piti kuvitella, millainen on tulevaisuudessa.

Voin kertoa, että tulevaisuuden minäni on rauhallisempi, lämpimämpi, itsevarmempi ja huolettomampi kuin nykyminä. Se osaa välillä olla ihan jouten, tuijotella horisonttiin ja katsella satamaan lipuvia veneitä. Se pieni kireys, jota usein kannan mukanani, se on kadonnut. Tuo minäni tietää, miten elää kauniimmin ja se pukeutuukin isoihin hattuihin ja hulmuaviin mekkoihin, ei mihinkään tylsään eikä synkkään eikä ihan kivaan.

Sen tyypin haluaisin viedä kesän jälkeen mukanani kotiin.

(Tai sitten täytynee alkaa lotota pitsihuvilaa varten.)

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Continue Reading

Kaupunkiluonnon puolesta

Ketä äänestäisi, kas siinä pulma. Nämä kuntavaalit tuottavat melkoisesti päänvaivaa, koska haluaisin löytää Espoosta ehdokkaan: 

  • joka haluaa suojella luontoa
  • joka aikoo taistella ilmaston puolesta
  • joka tahtoo säilyttää lähiluonnon 
  • jolle eläinoikeudet ovat tärkeitä ja joka siis kannattaa esimerkiksi koulujen kasvisruokapäiviä
  • joka ajaa sekä koulutuksen, julkisen terveydenhuollon että vanhusten asiaa ja ylipäätään kannattaa ihmisten yhdenvertaisuutta

Pulma on se, että ilmastotavoitteet ja lähiluonnon suojelu eivät tunnu menevän ihan yksi yhteen. En oikein kannata kaupunkien tiivistämistä, jos se tarkoittaa lähiluonnon jyräämistä.

Mielestäni luontoon pitäisi päästä myös ilman autoa. Eli luontoa tarvitaan lähelle. Uskon, että kaupunkien pienet metsiköt ovat monille tärkeitä ja lisäävät hyvinvointia.

Tämä on myös yhdenvertaisuuskysymys. Jos lähiluontoa ei säilytetä, autottomat joutuvat huonompaan asemaan, eivätkä pääse nauttimaan luonnosta samoin kuin autolliset.

Pääkaupunkiseudun metsiin ja luontopaikkoihin ei todellakaan ole hyviä julkisia yhteyksiä. Tämä harmitti itseäni kovasti silloin, kun en vielä omistanut autoa – ja juuri tämän takia päädyin sitten sen auton hankkimaan. Mikä taas ei ole ilmaston kannalta hyvä teko, eikä kaupunkeja pitäisi suunnitella niin, että se kannustaa yksityisautoiluun.

Toki joissain paikoissa tiivistämisessä on tietenkin kaikki järki. Esimerkiksi vanhat teollisuusalueet ja käyttämättömät toimistotalot, joista Hesari juuri kirjoitti, kannattaisi käyttää tiiviiseen asuinrakentamiseen ja uudet alueet suunnitella tiiviimmin. Meidän uusi paritalomme ja sen kaveri rakennetaan vanhan omakotitalon tontille. Se on järkevää: luontoa ei tuhota, mutta saadaan silti enemmän asuntoja.

Siitä en tykkää, että kaikki kaunis ja vehreä jyrätään talojen ja infran alle. Enkä kestä, kun usein Suomessa rakennetaan niin rumaa. Tuntuu, että kauniilla ympäristöllä ei useinkaan nähdä täällä arvoa.

Yksi esimerkki kamalasta rakentamisesta on Espooseen kaavailtu Hepokorven datakeskus, joka on kymmenen eduskuntatalon kokoinen kolossi ja jonka tieltä hävitettäisiin kaunista metsää ja peltomaisemaa ja tuhottaisiin samalla ulkoilureitti.

Otan tämän vähän henkilökohtaisesti, koska se tulisi lapsuudenmaisemiini, ja ihan vieressä on tosi kauniita paikkoja, kuten Träskandan puisto, Marketan puisto, Oittaan ulkoilualue, suojeltu Matalajärvi, Nuuksio, hevostalleja, Vanha Kuninkaantie. Se myös pienentäisi viherkäytäviä suojeltujen alueiden välillä.

Miksei tällaisia voida sijoittaa jonnekin valmiiksi rumaan paikkaan?

Continue Reading

Ja niin kaikki on kevyempää

Tämä mennyt puoli vuotta on ollut aika raskas, ja silti siinä on ollut myös paljon onnea. Loppuvuonna oli leikkaus, jota jännitin kamalasti, ja sitten tuli Nanan poismeno.

Koko ajan on kuitenkin ollut mukana tämä tyyppi, ja siksi kaikki on ollut vähän kevyempää. Yksin olisi ollut ihan kamalaa, yhdessä paljon helpompaa.

Uskon, että usein täällä saa sen verran kuin jaksaa sillä hetkellä kantaa. Ja siihen kantamiseen saa apua muilta, jos sitä tarvitsee, niin että pärjää niinä raskaimpina hetkinäkin.

Jos tämä kaikki olisi tapahtunut pari vuotta sitten, se olisi ollut huomattavasti rankempaa. Ehkä siksi se tapahtui nyt, kun sain tukeutua toiseen.

On elämässäni toki aiemminkin tullut vastaan suruja, huolia ja pettymyksiä. Sinkkuvuosina ajattelin, että raskainta on juuri se, kun kaikesta pitää selvitä yksin, ilman elämänkumppania. Ne huolet olivat kuitenkin verrattain pieniä, vaikka silloin tuntuivatkin välillä valtavilta.

Suurin tähän astisista suruista eli Nanan menettäminen tuli kuitenkin vasta sitten, kun en ollut enää yksin. Samoin leikkaus, jonka tähden en viikkoon pystynyt yksin huolehtimaan koirista, se tuli vasta, kun ei tarvinnutkaan huolehtia niistä yksin. Tästä olen kiitollinen.

Vaikka maailmassa ei välillä tunnu olevaan mitään järkeä, luotan silti hassusti siihen, että siinä kuitenkin on. Että asiat tapahtuvat ajallaan, että niistä selviää, että ne järjestyvät kyllä, kun on niiden aika.

Se on melko lohduttava ajatus.

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Instagramissa

Continue Reading

Kukkia, kirja, kotia ja kuulumisia

Jos koti (tai elämä) tuntuu valjulta, yksi asia toimii aina: värikkäät kukat. Olen alkanut laittaa niitä makkariinkin, kun pinkki sopii niin kivasti tuon tummanvihreän seinän kaveriksi – ja koska ilman jotain väriläiskää se näyttää hieman kolkolta. Pienet asiat tekevät usein ison eron, sanon vaan.

Makkarin sisustus on muutenkin hieman edennyt. Meillä on nyt pellavainen päiväpeitto ja sain makrameen seinälle. Lisäsin myös tuon kukkatyynyn. Ilman sitä sänky on ehkä vähän tyylikkäämpi, mutta jotenkin hitusen valju. Joten näin meillä. Enää puuttuu sängynrunko ja -pääty, mutta pikkuhiljaa.

Viihdyn metsässä, joten on aika luonnollista tykätä sieltä peräisin olevista asioista. Sain testiin tämän Moi Forestin Metsäpöly-voiteen. Ihollahan on mikrobiomi eli valikoima erilaisia bakteereja sun muita pieneliöitä, jotka suojaavat sitä ulkomaailman ärsykkeitä ja pahisbakteereja vastaan sekä auttavat sitä toimimaan mahdollisimman hyvin.

Aina tuolla mikrobien puolustusmuurilla ei kuitenkaan mene kovin hyvin, ja silloin voi seurata iho-ongelmia. Metsäpöly sisältää mikrobiuutetta, joka vahvistaa tutkitusti mikrobiomia. Sitä voi käyttää kaikille kuiville ihoalueille päivittäin.

Nanaa on tietenkin edelleen kauhea ikävä. Tuntuu absurdilta, ettei sitä enää ole. Yksi asia, jota olen vähän tähän liittyen viime aikoina miettinyt (taas) on se, että täällä oikeasti kannattaa elää omalla laillaan, viis muiden mielipiteistä.

Ehkä konkreettisesti tämä näkyy nyt tulevan kotimme sisustuksessa. Olin ajatellut, että siitä tulee sellainen täydellinen klassinen aikuiskoti, mutta olen kääntämässä kelkkani aika täysin.

Olimme eilen keittiösuunnittelussa ja suunnitelmani valkoisesta keittiöstä marmorin ja messingin kera lensi ainakin tältä erää roskakoriin (mieleni saattaa vielä muuttua, joten suokaa se, jos niin kävisi). Nyt visioissa on jotain paljon rouheampaa, vähän teollisuushenkistä, eikä lainkaan klassista. Kuvia tulee sitten joskus, kun on jotain näytettävää.

Olen muuten katsellut ehkä vähän liikaa Remppa vai muutto Vancouver -sarjaa. Jillian Harrisin suunnittelemat kodit ovat ihan liian ihania – ja klassisia ja isoja (kanadalaiset: emme selviä mitenkään, kun meillä on vain 200 neliötä ja ainoastaan kaksi kylppäriä ja makuuhuoneen yhteydessä ei ole edes suihkua….terkut vaan täältä 55-neliön kaksiosta Suomesta) ja usein vanhoja, toisin kuin meidän tuleva moderni puutalomme, jossa on muistaakseni 92 neliötä. Rakennuslupaa ei ole vieläkään, joten sitä odotellessa.

Lopuksi vielä kirjakuulumisia. Olen halunnut nyt lukea vain koukuttavia opuksia, jotka vievät ihan muihin maailmoihin. Lucinda Rileyn Vaarallinen kirje on juuri sellainen. Se on taattua Rileya eli historiaa, rakkautta ja mysteerejä, mutta oikeastaan tämä on kyllä dekkari. Ja juoni on melkoisen korkealentoinen, mutta hyvin viihdyttävä. Kirja on arvostelukappale, kiitos.

Kirjahaaste on jonkin verran edennyt (muistatteko vielä, että ajattelin lukea aika paljon tänä vuonna?).

Erityisesti tykkäsin kahdesta arvostelukappaleesta, nimittäin Ildefonso Falconesin Sielujen maalarista ja Victoria Hislopin Ne, joita emme unohda -kirjasta. Toinen kertoo Barcelonan historiasta 1900-luvun alussa, toinen Kreikan lähihistoriasta toisesta maailmansodasta alkaen. Kumpikin oli huippuhyvä!

Lisäksi olen tänä vuonna lukenut:

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani – murhia, bileitä ja komeita miehiä Pietarissa

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge – tiukka rouva elelee mukavan miehen kanssa

Maja Lunde: Mehiläisten historia – mitä tapahtuu, kun mehiläiset katoavat?

Pihla Hintikka: Hetken Pariisi on meidän – rakkautta, muotia ja draamaa Pariisissa

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina – lapsi katoaa Napolissa

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä – tyttö aikuistuu Napolissa

Michelle Obama: Minun tarinani – ei ehkä tarvitse selityksiä?

Patrick Rotfuss: Name of the wind – teinipoika seikkailee demonien ja taikuuden keskellä

Cathy Kelly: Perhesiteitä – hyvän mielen kirja tv-kokin elämän iloista ja suruista

Camilla Läckberg: Kultahäkki – naisen kosto on kamala

Camilla Läckberg: Hopeasiivet – naisen kosto on edelleen kamala

Voi olla, että tuo 52 kirjaa vuodessa ei nyt ihan täyty, mutta ei sen väliä. Pääasia, että on viihdyttävää luettavaa, ja sitä on kyllä ollut. Kivaa vappuviikkoa!

Vai olisiko sittenkin parempi näin?
Continue Reading

Ihan tavallisista päivistä

Päivä, jona Nana joutui sairaalaan, oli ihan tavallinen päivä. Olin aika kiireinen, ehkä vähän stressaantunut töistä. Huomasin vasta illalla, että jokin on pielessä.

Olen kirjoittanut näiden vuosien aikana monesti, että mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa. Myös sellaisena ihan tavallisena päivänä.

Juuri siksi kannattaa elää mahdollisimman paljon just nyt, ei sitten joskus, ei sitten, kun on enemmän aikaa, enemmän rahaa, enemmän jotain.

Se mystinen huominen, jossa kaikki on paremmin ja jossa ehtii tehdä niitä asioita, joita oikeasti haluaa tehdä, ei nimittäin välttämättä koskaan koita.

En tarkoita olla pessimistinen tai maalailla ikäviä tulevaisuudenkuvia, mutta juuri näin se on.

Eilenkin oli ihan tavallinen päivä. Istuimme isäni kanssa vanhan mökkimme pihamaalla, joimme teetä ja söimme isän mukanaan tuomaa kaupan marjapiirakkaa. Hän sanoi viisaasti: ”En mieti tulevaisuutta.”

Ja miksi sitä niin miettimäänkään, kun oli aurinkoa, huhtikuinen lämpöaalto, piirakkaa ja lämmintä juomaa. Tuollaisina hetkinä kaikki kun on hyvin, juuri siinä, juuri silloin.

Olen jälleen aika kiireiden töiden puolesta. Se on hyvä juttu, ja työ antaa paljon, mutta se ei ole kaikki.

Siksi pyrin pitämään työmääräni aina sellaisena, että voin sulkea koneen viimeistään viideltä ja suunnata jonnekin elämään. Niin, että olisi niitä tarinoita kerrottavana sitten bebe-leivoksilla herkuttelevalla mummona – tai tietäisi eläneensä, vaikka aika loppuisi aiemmin.

Koskaan, kun ei voi tietää. Sanotaan, että kuolemanpelko on elämättömän elämän pelkoa. Ja siihen voi jokainen vaikuttaa, elää mahdollisimman paljon ja aidosti, omannäköisesti.

Nanan aika loppui aiemmin, kun mihin olin valmistautunut. Lohduttavaa kuitenkin on se, että meillä oli monia yhteisiä seikkailuja ja vaikka oma mieleni saattoi vaellella ja märehtiä turhia, Nana eli täysillä ja aina tässä.

Se on hyvä tavoite.

Kuva on viimekesäiseltä purjehdusseikkailultamme. Se oli niitä juttuja, jotka muistaa varmasti aina.

Continue Reading

Kuolemasta, koirista ja elämästä

Nana 20.11.2011-1.4.2021

Se taisi olla Glennon Doyle (pahoittelut Glennon, jos se oli joku muu), joka kirjoitti jotenkin näin: 

Elämässä on asioita, joiden vuoksi olen valinnut kärsiä. Lemmikin kuolema on yksi niistä.

Jokainen, joka ottaa lemmikin, joutuu hyväksymään, että tulee aikanaan kohtaamaan sen kuoleman ja kärsimään. Se on hinta, jonka lemmikeistä joutuu maksamaan. Mutta me ihmiset otamme silti lemmikkejä, sillä niiden mukana tulee niin paljon rakkautta, niin paljon elämää. Ilman pimeyttä ei ole valoakaan. 

Koirani Nana kuoli, ja olen vieläkin shokissa siitä. Välillä olen melko normaali, välillä suru ja syyllisyys hyökyvät ylitseni. Nana kuoli hyvin yllättäen, en osannut varautua siihen, sillä en ymmärtänyt, että se oli sairas. Siitä tämä kalvava syyllisyys.

En ymmärtänyt, sillä Nana oli aina valon lapsi. Sanoin siitä usein, että se on varmaan aika tyytyväinen koira. Se näytti onnelliselta, joten en osannut olla huolissani. 

Luulen, että ihan loppuaikoihin asti se elikin hyvää elämää, se osasi nauttia jokaisesta päivästään, eikä se murehtinut ja märehtinyt kaikkea, kuten me ihmiset. Siinä koirat ovat onnekkaita. Ne osaavat elää.

Kuten ystäväni sanoi uutisen kuultuaan: Meillä jokaisella on täällä rajattu aika ja se kannattaa käyttää oikein ja hyvin.

Eläessä olisi tavallaan hyvä ajatella vähän enemmän kuolemaa. Niin osaisi ehkä arvostaa enemmän elämää ja sitä kaikkea, mitä on. Näkisi hyvän ja ymmärtäisi, miten pieniä monet murheet oikeasti ovat. Heräisi siihen, mikä oikeasti on tärkeää.

Nana haukkui paljon, kovaa ja kimeästi. Se pelkäsi monia ääniä ja piti hereillä öisin. Sen turkki takkuuntui helposti ja sen hengitys vähän haisi.

Nana oli aina lähelläni, siellä missä minäkin. Se oli hellä, pörröinen ja uskollinen ja sitä sai halia. Sitä pystyi pitämään vapaana melkein missä vain, koska se ei olisi koskaan karannut, ja se totteli kuin unelma. Se oli ystäväni, enkä ollut siksi koskaan yksin.

Rakastin sitä hyvin paljon ja rakastan edelleen. Siinä on toinen asia, minkä Nana opetti. Meillä jokaisella on omat hyvät ja huonot puolemme. Täällä ei tarvitse olla täydellinen ollakseen arvokas ja rakastettu.

Tämä nykymaailman meno on välillä niin hirveän kylmää ja pinnallista. Ei ole mikään ihme, että niin moni tuntee riittämättömyyttä, pelkää, ettei kelpaa. Mutta oikeasti siihen kelpaamisen ei tarvita mitään. Ei muuta kuin se, että on.

Vain on.

Vaikka nyt suru ja ikävä on pohjaton, olen hyvin kiitollinen, että sain Nanan elämääni yhdeksäksi vuodeksi. Se oli täyttä rakkautta ja sitä se myös opetti ja jätti jälkeensä. Lopulta vain se merkitsee: että löytää rakkautta ja rakastaa. 

Ymmärrän Glennon Doylea. Jos haluaa välttyä kaikelta kärsimykseltä, ei voi koskaan kokea täyttä rakkautta. Valitsisin näin uudestaan.

Continue Reading

Kodin pintojen väripaletti

Uuden kodin suunnittelu on pikkaisen edennyt. Meillä on tosiaan nyt ne hetket, kun saamme päättää kaikki kodin materiaalivalinnat. Ihanaa ja vaikeaa yhtä aikaa.

Sen kuitenkin tiedän jo, että suunnilleen tältä väripaletti tulee näyttämään: vaaleita pintoja, rouhea lattia, messinkiä, marmoria ja tietenkin paljon kasveja.

Ihan ensimmäiseksi on päätettävä niinkin pieneltä kuulostava asia kuin vesikalusteet eli hanat ja suihku. Deadline oli perjantaina, mutta saimme lisäaikaa alkuviikkoon, kun halusin vielä nukkua viikonlopun yli ja olla varma valinnoista.

Näiden valitseminen on siksi vaikeaa, että ne vaikuttavat paljon kodin ilmeeseen ja muuhun värimaailmaa. Nyt ne ovat kuitenkin selvillä: keittiöön ja pikkuvessaan tulee messinkiä ja kodinhoitohuoneeseen ja kylppäriin mustaa. Suihku tulee olemaan musta sadesuihku.

Ajattelin ensin, että olisi hyvä valita kaikki nämä joku mustana tai messinkisenä, jotta sisustuksessa säilyisi yhtenäisyys. Sitten tulin kuitenkin tulokseen, että ei se nyt ihan niin tarkkaa ole. Joten näillä mennään.

Myös kodin yleissävy on valittu, se on Tikkurilan Batisti. Eli tuollainen hyvin vaalea greige. Kyselin tähän neuvoja Instassa, ja tämä oli esimerkiksi @noora_koon ja Lauran seinissä ja näyttää juuri siltä, mitä toivon meillekin.

Lattiaan tulee toivottavasti kuvan vinyylikorkki. Se ei ole rakennuttajamme valikoimista, mutta haluaisimme sen silti. Kerron lisää, jos onnistuu.

Lisäksi haluaisin keittiöön ja pikkuvessaan feikkimarmoritason. Muuten olen ehkäpä kääntämässä kelkkani keittiön suhteen ihan kokonaan – siitähän oli tarkoitus tulla samanhenkinen vetimetön ja valkoinen kuin Hertsikan pikkukaksiossani oli. Nyt kuitenkin mielessäni onkin jotain ihan muuta!

Meillä on torstaina tapaaminen Puustellissa ja sitten olen taas toivon mukaan vähän viisaampi. Kaikki valinnat pitäisi olla paketissa huhtikuun puolivälin paikkeilla, joten homma etenee väkisinkin.

Continue Reading