Ihan tavallisista päivistä

Päivä, jona Nana joutui sairaalaan, oli ihan tavallinen päivä. Olin aika kiireinen, ehkä vähän stressaantunut töistä. Huomasin vasta illalla, että jokin on pielessä.

Olen kirjoittanut näiden vuosien aikana monesti, että mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa. Myös sellaisena ihan tavallisena päivänä.

Juuri siksi kannattaa elää mahdollisimman paljon just nyt, ei sitten joskus, ei sitten, kun on enemmän aikaa, enemmän rahaa, enemmän jotain.

Se mystinen huominen, jossa kaikki on paremmin ja jossa ehtii tehdä niitä asioita, joita oikeasti haluaa tehdä, ei nimittäin välttämättä koskaan koita.

En tarkoita olla pessimistinen tai maalailla ikäviä tulevaisuudenkuvia, mutta juuri näin se on.

Eilenkin oli ihan tavallinen päivä. Istuimme isäni kanssa vanhan mökkimme pihamaalla, joimme teetä ja söimme isän mukanaan tuomaa kaupan marjapiirakkaa. Hän sanoi viisaasti: ”En mieti tulevaisuutta.”

Ja miksi sitä niin miettimäänkään, kun oli aurinkoa, huhtikuinen lämpöaalto, piirakkaa ja lämmintä juomaa. Tuollaisina hetkinä kaikki kun on hyvin, juuri siinä, juuri silloin.

Olen jälleen aika kiireiden töiden puolesta. Se on hyvä juttu, ja työ antaa paljon, mutta se ei ole kaikki.

Siksi pyrin pitämään työmääräni aina sellaisena, että voin sulkea koneen viimeistään viideltä ja suunnata jonnekin elämään. Niin, että olisi niitä tarinoita kerrottavana sitten bebe-leivoksilla herkuttelevalla mummona – tai tietäisi eläneensä, vaikka aika loppuisi aiemmin.

Koskaan, kun ei voi tietää. Sanotaan, että kuolemanpelko on elämättömän elämän pelkoa. Ja siihen voi jokainen vaikuttaa, elää mahdollisimman paljon ja aidosti, omannäköisesti.

Nanan aika loppui aiemmin, kun mihin olin valmistautunut. Lohduttavaa kuitenkin on se, että meillä oli monia yhteisiä seikkailuja ja vaikka oma mieleni saattoi vaellella ja märehtiä turhia, Nana eli täysillä ja aina tässä.

Se on hyvä tavoite.

Kuva on viimekesäiseltä purjehdusseikkailultamme. Se oli niitä juttuja, jotka muistaa varmasti aina.

Continue Reading

Kuolemasta, koirista ja elämästä

Nana 20.11.2011-1.4.2021

Se taisi olla Glennon Doyle (pahoittelut Glennon, jos se oli joku muu), joka kirjoitti jotenkin näin: 

Elämässä on asioita, joiden vuoksi olen valinnut kärsiä. Lemmikin kuolema on yksi niistä.

Jokainen, joka ottaa lemmikin, joutuu hyväksymään, että tulee aikanaan kohtaamaan sen kuoleman ja kärsimään. Se on hinta, jonka lemmikeistä joutuu maksamaan. Mutta me ihmiset otamme silti lemmikkejä, sillä niiden mukana tulee niin paljon rakkautta, niin paljon elämää. Ilman pimeyttä ei ole valoakaan. 

Koirani Nana kuoli, ja olen vieläkin shokissa siitä. Välillä olen melko normaali, välillä suru ja syyllisyys hyökyvät ylitseni. Nana kuoli hyvin yllättäen, en osannut varautua siihen, sillä en ymmärtänyt, että se oli sairas. Siitä tämä kalvava syyllisyys.

En ymmärtänyt, sillä Nana oli aina valon lapsi. Sanoin siitä usein, että se on varmaan aika tyytyväinen koira. Se näytti onnelliselta, joten en osannut olla huolissani. 

Luulen, että ihan loppuaikoihin asti se elikin hyvää elämää, se osasi nauttia jokaisesta päivästään, eikä se murehtinut ja märehtinyt kaikkea, kuten me ihmiset. Siinä koirat ovat onnekkaita. Ne osaavat elää.

Kuten ystäväni sanoi uutisen kuultuaan: Meillä jokaisella on täällä rajattu aika ja se kannattaa käyttää oikein ja hyvin.

Eläessä olisi tavallaan hyvä ajatella vähän enemmän kuolemaa. Niin osaisi ehkä arvostaa enemmän elämää ja sitä kaikkea, mitä on. Näkisi hyvän ja ymmärtäisi, miten pieniä monet murheet oikeasti ovat. Heräisi siihen, mikä oikeasti on tärkeää.

Nana haukkui paljon, kovaa ja kimeästi. Se pelkäsi monia ääniä ja piti hereillä öisin. Sen turkki takkuuntui helposti ja sen hengitys vähän haisi.

Nana oli aina lähelläni, siellä missä minäkin. Se oli hellä, pörröinen ja uskollinen ja sitä sai halia. Sitä pystyi pitämään vapaana melkein missä vain, koska se ei olisi koskaan karannut, ja se totteli kuin unelma. Se oli ystäväni, enkä ollut siksi koskaan yksin.

Rakastin sitä hyvin paljon ja rakastan edelleen. Siinä on toinen asia, minkä Nana opetti. Meillä jokaisella on omat hyvät ja huonot puolemme. Täällä ei tarvitse olla täydellinen ollakseen arvokas ja rakastettu.

Tämä nykymaailman meno on välillä niin hirveän kylmää ja pinnallista. Ei ole mikään ihme, että niin moni tuntee riittämättömyyttä, pelkää, ettei kelpaa. Mutta oikeasti siihen kelpaamisen ei tarvita mitään. Ei muuta kuin se, että on.

Vain on.

Vaikka nyt suru ja ikävä on pohjaton, olen hyvin kiitollinen, että sain Nanan elämääni yhdeksäksi vuodeksi. Se oli täyttä rakkautta ja sitä se myös opetti ja jätti jälkeensä. Lopulta vain se merkitsee: että löytää rakkautta ja rakastaa. 

Ymmärrän Glennon Doylea. Jos haluaa välttyä kaikelta kärsimykseltä, ei voi koskaan kokea täyttä rakkautta. Valitsisin näin uudestaan.

Continue Reading

Kodin pintojen väripaletti

Uuden kodin suunnittelu on pikkaisen edennyt. Meillä on tosiaan nyt ne hetket, kun saamme päättää kaikki kodin materiaalivalinnat. Ihanaa ja vaikeaa yhtä aikaa.

Sen kuitenkin tiedän jo, että suunnilleen tältä väripaletti tulee näyttämään: vaaleita pintoja, rouhea lattia, messinkiä, marmoria ja tietenkin paljon kasveja.

Ihan ensimmäiseksi on päätettävä niinkin pieneltä kuulostava asia kuin vesikalusteet eli hanat ja suihku. Deadline oli perjantaina, mutta saimme lisäaikaa alkuviikkoon, kun halusin vielä nukkua viikonlopun yli ja olla varma valinnoista.

Näiden valitseminen on siksi vaikeaa, että ne vaikuttavat paljon kodin ilmeeseen ja muuhun värimaailmaa. Nyt ne ovat kuitenkin selvillä: keittiöön ja pikkuvessaan tulee messinkiä ja kodinhoitohuoneeseen ja kylppäriin mustaa. Suihku tulee olemaan musta sadesuihku.

Ajattelin ensin, että olisi hyvä valita kaikki nämä joku mustana tai messinkisenä, jotta sisustuksessa säilyisi yhtenäisyys. Sitten tulin kuitenkin tulokseen, että ei se nyt ihan niin tarkkaa ole. Joten näillä mennään.

Myös kodin yleissävy on valittu, se on Tikkurilan Batisti. Eli tuollainen hyvin vaalea greige. Kyselin tähän neuvoja Instassa, ja tämä oli esimerkiksi @noora_koon ja Lauran seinissä ja näyttää juuri siltä, mitä toivon meillekin.

Lattiaan tulee toivottavasti kuvan vinyylikorkki. Se ei ole rakennuttajamme valikoimista, mutta haluaisimme sen silti. Kerron lisää, jos onnistuu.

Lisäksi haluaisin keittiöön ja pikkuvessaan feikkimarmoritason. Muuten olen ehkäpä kääntämässä kelkkani keittiön suhteen ihan kokonaan – siitähän oli tarkoitus tulla samanhenkinen vetimetön ja valkoinen kuin Hertsikan pikkukaksiossani oli. Nyt kuitenkin mielessäni onkin jotain ihan muuta!

Meillä on torstaina tapaaminen Puustellissa ja sitten olen taas toivon mukaan vähän viisaampi. Kaikki valinnat pitäisi olla paketissa huhtikuun puolivälin paikkeilla, joten homma etenee väkisinkin.

Continue Reading

Talon materiaalisuunnittelu alkaa

Rakennusprojekti alkaa vihdoin pikkuhiljaa käynnistyä. Tai rakennuslupaa ei kyllä ole vieläkään, mutta pohja on suunniteltu ja nyt starttaa materiaalisuunnittelu. Eli se osa, jota olen odottanut!

Pohjan suunnittelu oli aika haastavaa ja ehkä vähän tylsääkin. Piti miettiä, mihin seinät tulevat, kuinka monta huonetta tarvitsemme ja mihin kaikkialle tarvitaan vesipisteitä.

Nyt sen sijaan päästään tositoimiin eli miettimään, millainen lattia, keittiö ja muut kiintokalusteet meille tulee. Yhden asian tiedän jo: messinkihanat tekevät paluun.

Valmiin paritalopaketin rakennuttamiseen liittyy sellainen juttu, että emme voi vapaasti valita materiaalitoimittajia, vaan materiaalit pitää ottaa rakennuttajan yhteistyökumppaneilta. En ole tästä asiasta kauhean innoissani, sillä minulla on aika huonoja kokemuksia edellisen asunnon keittiötoimittajasta.

Silloinkaan keittiöfirmaa ei saanut valita, vaan keittiö piti ottaa rakennuttajan yhteistyökumppanilta Arensilta. Olin tuolloin hyvin pettynyt Arensin asiakaspalveluun. Tuntui, että heitä ei lainkaan kiinnosta auttaa suunnittelussa tai palvella mitenkään, koska keittiö oli pakko ottaa heiltä ja kaupat siis tehty.

Lopputuloksena keittiöni ei ollut ihan sellainen kuin olisin tahtonut, ja päätin, etten ikinä enää osta mitään kyseiseltä yritykseltä.

No, se siitä keittiöstä. Uuteen kotiin keittiö tulee Puustellilta, ja toivon, että yhteistyö suomalaisen yrityksen kanssa sujuu paremmin ja sieltä löytyy myös apua suunnitteluun ja asiakaspalveluasennetta.

Meillä on jo aika selkeä ajatus siitä, millainen keittiöstä tulee. Ajatuksissa on selkälinjainen, pääasiassa valkoinen keittiö (tietenkin sillä messinkihanalla). Tasoksi olemme miettineet jotain betonihenkistä, joka toisi siihen vähän rouheutta. Toivottavasti Puustellilta löytyy jotain tällaista, emme nimittäin ole nähneet vielä edes esitettä! Kerron sitten, miten etenee.

Muut materiaalit tulevat pääosin K-raudasta. Eli heidän valikoimistaan pitäisi päättää ainakin lattiat ja kylppäreiden materiaalit.

Viime kerrasta viisastuneena ihan vaalea lattia on kyllä pannassa, sillä kahden koiran kanssa sitä joutuu siivoamaan jatkuvasti. Ajattelen, että jokin hieman lämpimämpi vaalea ruskea voisi olla hyvä, ehkä jopa ihan tammiparketti, mutta ei kolmisauvainen vaan yksisauvainen taikka sitten vaikka kalanruoto.

Toisaalta olemme myös miettineet parketin vaihtoehdoksi vinyylilankkua, sillä se kestäisi kosteutta. Kylppäreihin taas tulee jotain aika rauhallista vaaleaa sävyä – pitää vähän katsoa, mihin budjetti taipuu.

Ajatuksissani on, että uuden kodin värimaailmasta tulee vaalea mutta lämmin. Eli valkoista, lämmintä puuta, mielellään sellaista vähän rouheaa, luonnonmateriaaleista valmistettuja maanläheisen värisiä tekstiilejä, tehosteena vähän sitä messinkiä ja paljon viherkasveja tietenkin.

Haaveilen, että verhoilisimme sohvan Bemzin pellavakankaalla – tai hankkisimme isomman sohvan ja siihen sitten pellavapäällisen. Mika vain pistää kapuloita rattaisiin ja ehdottaa, että odottaisin siihen, että uusi koti on valmis ja näemme, millainen sohva sinne istuu. Ehkä ihan varteenotettava ehdotus.

Lisäksi uuteen kotiin tulee vähintään kuuden hengen ruokapöytä. Unelmoin massiivipuisesta hyvin yksinkertaisesta pöydästä. Saa vinkata, jos tiedät, mistä sellaisia löytyy.

Tämä suunnittelu on näin toisella kertaa jo aika paljon helpompaa kuin ensimmäisellä kerralla. Makuni ei ole juurikaan muuttunut muutamassa vuodessa ja huomaan, että pidän edelleen samoista kuvista, joita pikkukaksiota suunnitellessa tallensin: vaaleaa pellavaa, rouheaa puuta, samettityynyjä, kasveja, ne Eamesin tuolit.

Ensimmäistä kotia suunnitellessani pelkäsin, että teen vääriä valintoja. Nyt ei pelota, koska kaikki edelliset valinnat menivät sitten kuitenkin visuaalisesti nappiin. Ajattelen myös, että miksi hyvää muuttamaan. Eli uudesta kodista ei ole tulossa mitenkään järisyttävän erilainen, vaan sama fiilis sielläkin luultavasti tulee vallitsemaan.

Kuvat: valmistajat ja Pinterest

Continue Reading

Ristiriidoista, määrittelyistä ja täydellisyyden tavoittelusta

Se, kun toisaalta haluaa oman talon ja puutarhan – ja toisaalta tahtoisi asua kesän veneessä tai kokeilla matkailuautoelämää.

Se, kun nauttii freelancerin vapaudesta ja kaipaa silti joskus paikkaa, minne mennä aamuisin.

Se, kun tavallaan haluaisi syödä vegaanisesti, mutta samaan aikaan himoitsee raakaa kalaa ja kananmunia, eikä halua olla vaivaksi muille.

Se, kun tahtoisi asua luonnon rauhassa, mutta välillä haaveilee kakluunillisesta töölöläisasunnosta.

Se, kun ehkä toivoisi lasta ja sitten samalla miettii, että nykyinen elämä on ihanan mukavaa ja helppoa.

Se, kun tahtoo seikkailuja – mutta niille lähteminen tuntuu vähän rasittavalta.

Se, kun matkustaisi mielellään junalla, mutta on kiireinen, ja valitsee siksi kuitenkin lentokoneen.

Se, kun on yhtenä päivänä onnellinen ja seuraavana turhautunut.

Se, kun haluaisi pukeutua vastuullisiin vaatteisiin, mutta löytää kauneimmat asut usein ihan tavallisista putiikeista.

Se, kun ei oikeastaan usko rahan tuovan onnea, mutta tavoittelee sitä vähän silti.

Se, kun tahtoisi olla huoleton joogamuija ja samalla miettii, miten sijoittaisi rahansa.

Se, kun haluaisi säästää kakun ja syödä sen.

Toivoisin välillä, että olisin selkeämpi ihminen. Sellainen, joka ei ole kuin monta ihmistä yksissä nahoissa. Sellainen, jolla on selkeät, vakaat päämäärät, ja jonka mieli ei vaihtele päivästä, kuun ajasta tai ties mistä tähtien asennosta johtuen. Sellainen, joka alkaa vegaaniksi, jos niin päättää, ja pysyy sitten tuossa päätöksessään. Sellainen, joka olisi tiennyt jo lukiossa, mitä tahtoo aikuisena tehdä ja olisi sitten seurannut tuota tietoaan.

Vaan en ole sellainen. Ehkä se on yksi niistä asioista, joiden kanssa joudun tässä elämässä tekemään rauhan. Olen ristiriitainen ja vaikeasti määriteltävä ja muottiinmahtumaton, ja tulen luultavasti aina olemaan.

Kritisoin tuossa jokin aika sitten Jonathan Safran Foeria ja hänen uutta We are the Weather -kirjaansa, jota en ole edelleenkään saanut luettua loppuun. Hermostuin tyyppiin, koska olen lukenut myös hänen edellisen kirjansa nimeltään Eating Animals. Ensimmäisessä kirjassa Safran Foer luopuu eläinten syömisestä. Ja sitten joitakin vuosia myöhemmin hän kirjoittaa uuden kirjan (sen Weatherin), jossa tuskailee sitä, miten vaikea hänen on olla syömättä lihaa.

Tekopyhä tyyppi? Vai ärsyttääkö hän minua niin paljon ehkä sittenkin siksi, että olemme aika samanlaisia? Aikeemme ovat puhtaat ja hyvät, mutta toteutus vähän ontuu. Elämä ja ristiriidat tulevat väliin.

Mediassa ja somessa saavat usein näkyvyyttä ihmiset, jotka ovat ihan täysillä yhden asian puolesta. On kiinnostavaa, jos joku vaikka omistautuu ilmastonmuutoksen torjumiseen ja alkaa syödä itse kasvattamiaan juureksia, kulkee pyörällä kesät talvet ja ottaa pelkkiä kylmiä suihkuja, jottei tuhlaisi energiaa.

Ihailen näitä ihmisiä, mutten oikein samaistu. Olen yhtenä päivänä innoissani ilmastonmuutoksen torjumisesta ja seuraavana uppoudun suunnittelemaan kotimme sisustusta ja napostelen siinä samalla sushia. Minun on vaikea antaa yhdelle asialle kaikkeni, ja se välillä ärsyttää ja hävettääkin.

Toisaalta ajattelen, että tämä tietynlainen ailahtelevuuteni on myös rikkaus. Olen kiinnostunut monista asioista ja se on myös näkynyt elämässäni: oikeastaan tuntuu, että olen elänyt jo monta erilaista elämää.

Lisäksi tahdon taistella sitä ajatusta vastaan, että asiat on tehtävä joko täydellisesti tai ei ollenkaan. Se on kamalan raskas ajattelutapa, koska harva meistä jaksaa tehdä asioista aina hyvin. Lisäksi se lannistaa. Jos esimerkiksi vastuullinen elämäntapa tarkoittaa, ettei saa koskaan lipsua siitä, niin kuinka moni todella haluaa ryhtyä moiseen?

Uskon 80/20 -ajatteluun aika monessa. Jos syö useimmiten terveellisesti, välillä voi herkutella. Ei ole niin väliä, jos syö lomalla juustoa vaikka joka päivä, jos arkena välttelee sitä. On parempi lentää kerran vuodessa kuin joka kuukausi.

Ehkä koko ajatus siitä, että on ristiriitainen tai ei tee tarpeeksi johtuu osin siitä, että on määritellyt itsensä tai tavoitteensa liian tiukasti. Ihminen nyt on usein aika monimuotoinen, sotkuinen, epämääräinen ja keskeneräinen olento.

Ehkä on ihan ok olla joogaava yksityisyrittäjä, jolla on sijoituksia, joka elää kuukauden pari kesästä nomadielämää ja loput vuodesta pysyy omistusasunnossaan, ihminen, joka syö paljon kasvisruokaa mutta vähän muutakin, tyyppi joka kaipaa sekä vapautta että turvaa, seikkailuja ja kotia.

Ehkä ei vain pidä yrittää tunkea itseään mihinkään muottiin, vaan olla juuri niin ristiriitainen kuin on, unohtaa täydellisyyden tavoittelu ja tehdä parhaansa, mitä sitten tekeekin. Jos jokainen tekisi sen, maailma olisi jo aika erilainen paikka.

Kuva Zoltan Tasi / Unsplash

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Continue Reading

Levottomuudesta eli ajatuksia iästä ja kriiseistä

Se tunne, kun kaikki on hyvin, mutta kaipaisi jotain, jonka eteen ponnistella, jotain josta innostua täysillä. Kun on jo saavuttanut elämässään aika paljon, eikä oikein tiedä, mihin suuntaisi seuraavaksi. Ehkä joskus sitä ajattelee, että tässäkö tämä nyt on?

Haastattelin muutama vuosi sitten Terveystalon johtavaa psykologia Tuija Turusta Lily Talksin jaksoon, jossa puhuimme nuorten naisten uupumuksesta. Turunen sanoi, että elämässä tulee tietyin väliajoin herkkyyskausia, portteja, jolloin saattaa miettiä elämäänsä tavallista enemmän ja pohtia, onko suunta oikea. Ne kuuluisat seitsemän vuoden kriisit (tosin Turunen ei tykännyt kutsua niitä kriiseiksi vaan oman itsen löytämiseksi uudelleen).

Tämä ikä lienee yksi niistä porteista. Kun on tavallaan vielä nuori, mutta ei sitten kuitenkaan. Kun on toteuttanut monia unelmiaan, eikä tiedä, mistä unelmoisi seuraavaksi. Kun vanhat intohimon kohteet eivät enää ihan sytytä. Kun elämä on monella tavalla aika pitkälti valmis: on asuntolainat, hyvät työpaikat, parisuhde. Omasta listastani puuttuvat lapset, ja se on ristiriitainen ajatus. Toisaalta se elämänvaihe voi olla vielä edessä, mikä ehkä lykkää elämän valmistumista (ja siitä seuraavaa kriisiä). Toisaalta se, ettei minulla ole lapsia varmaan pahentaa tätä nykyistä olotilaani.

Antakaas kun selitän. Kun olin sinkku ja deittailin, kävin vuodesta toiseen Flow-festareilla tai tilitin miessotkujani ystävilleni, tunsin oloni välillä melko typeräksi. Koin, että elin jollain kieroutuneella tavalla samaa elämänvaihetta kuin parikymppisenä – tai samaa elämänvaihetta kuin parikymppiset elävät. Kuin nuoruus jatkuisi vain yhä edelleen. Sama tunne tulee, kun menee jouluksi vanhempien luo. On edelleen se lapsi – vaikkei olekaan.

Ja sitten katsoo peiliin ja näkee hienoja uurteita silmien ympärillä ja entistä kapeammat kasvot ja sitä tajuaa, ettei ole enää ihan niin nuori kuitenkaan. Ja ettei ole kovinkaan kiinnostunut näyttäytymään Flow’ssa tai hipsteribaareissa tai kissanristiäisissä tai Instagramissa. Että sitä mieluummin kasvattaisi omaa puutarhaa ja syventyisi johonkin merkitykselliseen (kun vain keksisi, että mihin).

Ehkä tuo tarve tehdä jotain merkityksellistä on myös osin tämän aikamme tuote. Kun voi olla ihan mitä tahansa, sitä helposti ajattelee, että tämä elämä pitäisi käyttää jotenkin hyvin. Tehdä maailmasta parempi. Tuottaa olemassaolollaan merkitystä muille.

Tämä ajatus mielessäni olen harkinnut liittymistä öljyntorjuntajoukkoihin (ihan kiva ja ylevä ajatus, mutta koska joukkoja tarvitaan lähinnä öljyonnettomuuden sattuessa, en tiedä, riittäisikö se tuomaan merkitystä elämääni), alkaa vierailla koirani kanssa muistisairaiden vanhusten luona (kävimme Kaverikoira-kurssinkin, mutta kävi ilmi, että koira pelkää vanhainkotien liukkaita lattioita ja tärisee jossain nurkassa kauhuissaan) tai hankkia vapaaehtoistyön jostain eläinsuojelujärjestöstä (en pysty, koska olen siihen liian herkkä ja surisin vain jatkuvasti eläinraukkojen kohtaloita, ei kovin hyödyllistä kenellekään).

En siis ole päässyt kauhean pitkälle tämän vapaaehtoistyön kanssa. Muistanette, että kävin kesällä Yalen yliopiston Science of wellbeing -kurssin? Siinä professori Laurie Santos neuvoo, miten voisi olla omassa elämässään onnellinen. Yksi asia, jolla omaa onnellisuutta on lisätä, on tehdä muut onnelliseksi, auttaa muita.

Juuri tähän perustuu intoni alkaa tehdä jotain vapaaehtoistyötä. Muiden auttamisesta kun nyt vain tulee hyvä mieli. Se ei kuitenkaan välttämättä ihan riitä. Olin aikoinaan lentoemäntä. Se työ on pelkkää muiden auttamista – enkä ollut onnellinen.

Syy? En käyttänyt työssä lahjojani, joten en ollut tyytyväinen. Filosofi Frank Martela kirjoittaa Valonöörit-kirjassaan, että merkityksellisyys syntyy neljästä psykologisesta perustarpeesta. Ne ovat:

Läheisyys, joka tarkoittaa kokemusta yhteenkuuluvuudesta ja yhteyden kokemisesta muihin ihmisiin.

Hyväntekeminen eli se, että tuntee tuottavansa maailmaan jotain arvokasta.

Kyvykkyys eli tunne siitä, että osaa hommansa. Martelan sanoin: Nautimme sellaisesta tekemisestä, jossa koemme olevamme taitavia.

Vapaaehtoisuus, joka tarkoittaa, että kokee asian omakseen ja on vapaa toteuttamaan itseään ja tekemään asioita, joista on kiinnostunut.

Tämän takia lentoemännän työ ei ollut minua varten. Lentokoneessa ei ollut yhteisöä, koska miehistö vaihtui joka lennolla. Autoin työssäni matkustajia, mutta en saanut käyttää työssä lahjojani ja tehdä asioita, joista olin kiinnostunut.

Mistä päästään nykyiseen työhöni. Se ei ehkä ole maailman pelastamista, mutta ajattelen kuitenkin, että siitä on usein hyötyä muille. Kirjoitan terveydestä ja vastuullisuusaiheista, kerron kiehtovien ihmisten tarinoita ja autan naisia monenlaisissa pulmissa kuten siinä, mikä kasvovoide pelastaa ihon pakkasella tai miten suhtautua ikääntymiseen.

Teen esimerkiksi parhaillaan juttusarjaa, jossa kiinnostavat naiset kertovat, miten he ovat löytäneet itsensä ja oman voimansa. Aivan mahtava sarja! Olen jokaisen haastattelun jälkeen innoissani siitä, miten hyviä ajatuksia näillä naisilla on ja siitä, että saan jakaa ne muille.

Tämän koen merkitykselliseksi. Saan käyttää lahjojani, kirjoitan asioista, joista olen kiinnostunut, ja tunnen tekeväni hyvää maailmalle (ne vapaaehtoisuuden, hyväntekemisen ja kyvykkyyden tarpeet).

Jos kaipaan elämääni lisää merkitystä, voin siis esimerkiksi keskittyä kirjoittamaan enemmän aiheista, jotka koen tärkeiksi sekä kiinnostaviksi ja joista kirjoittaminen auttaa muita. Se voi olla kannaltani järkevämpää kuin liittyä öljyntorjuntajoukkoihin. Jokaisen nimittäin kannattaisi käyttää täällä niitä lahjoja, joita juuri hänelle on suotu.

Ehkä elämän merkityksellisyyttä voi siis lähteä etsimään menemällä vähän itseensä ja pohtimalla noita Martelan esittämiä psykologisia perustarpeita. Mihin tuntee kuuluvansa? Missä on hyvä? Ketkä ovat tärkeät ihmiset? Miten voi tehdä hyvää tässä maailmassa? Mistä on kiinnostunut?

Siinä voi auttaa myös se, että miettii, missä ja kenen kanssa tuntee itsensä eniten itsekseen ja kokonaiseksi (läheisyyden ja kuulumisen tarve).

Niitä voivat olla sellaiset asiat, kuten nyt vaikka Suokin vierasvenesatama heinäkuun lopulla tai eväsretki lumiseen metsään helmikuussa tai puiden välissä etenevä hiihtolatu samaan aikaan, kun talvinen aurinko värjää taivaan vaaleanpunaiseksi. Se kun kirjoittaa. Kuuntelee hyvää musaa. Katsoo kainalossa Mad Meniä omassa kainalossa koiran pehmeä kuono. Se, kun lukee pitkästä aikaa fantasiaromaania, eikä malta lopettaa.

Sellaisina hetkinä ei tarvitse pohtia merkityksellisyyttä tai onnellisuutta vaan voi vain elää. Ja ehkä siinä onkin kaikkein suurin viisaus.

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Continue Reading

Parasta nyt: avanto, auringonlaskut ja itseruskettava

 

Olenkohan kertonut, että rakastan kevättalvea? Kun valo lisääntyy, alkaa nähdä iltalenkillä taas auringonlaskuja ja saa hankkia maljakkoon tulppaaneita, siinä kaikessa on sellainen valoisa energia, mennään kohti kevättä ja pimeys on taas hetkeksi selätetty.

Yksi asia, johon oikeastaan ihastuin jo viime talvena, on avanto. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, niin meillä on tällainen viha-rakkaussuhde. En koskaan halua mennä sinne. Mutta sitten kun menen, se on mahtavaa. 

Avannossa käyminen on siitä jännä juttu, että vesi ei tunnu niin kylmältä kuin ensin ajattelisi. Enemmänkin pistelee. En ole oikein kylmien vesien ystävä kesälläkään, mutta avannosta saa vain ihan hurjasti energiaa.

En kuitenkaan pysty menemään sinne ilman saunaa! Me olemme käyneet nyt Espoon Matinkylän rannassa sijaitsevassa Löylykontti-saunassa ja sen jälkeen avannossa. Sauna on siis tehty konttiin, ja siinä on valtava maisemaikkuna, josta voi katsella rannalla ja jäällä käveleviä ulkoilijoita. Parasta viikonlopputekemistä tämä. 

Tässä kevättalvessa on myös se puoli, että naama alkaa näyttää kalkkilaivan kapteenilta. Niinpä kaivoin kosmetiikkavarastojani ja löysin sieltä BTB13:n itseruskettavan kasvoveden. Toimii! Tosi helppo levittää, kastele sillä vain pumpulilappu ja sivele kasvoille. Muutaman tunnin kuluttua kasvojen väri on huomattavasti entistä terveempi.

Luin vuoden kuudennen kirjan. Se oli Elena Ferranten Aikuisten valheellinen elämä. Jos tykkäsit Napoli-sarjasta, tykännet tästäkin. Meininki on aika samanlainen: nuori tyttö kasvaa Napolissa. Tosin tällä kertaa kyse on hyväosaisesta teinistä, mutta kaupungin rosoinen puoli, luokkaerot ja oman vetovoiman testailu ja koulutuksen merkitys toistuvat myös tässä kirjassa. Taattua Ferrantea, sanoisin. 

Viimeisimmäksi vielä sarjavinkki. Katsoin Yle Areenasta Belgravia-sarjan, jota markkinoidaan niille, jotka tykkäsivät Downton Abbeysta. Tunnistin itseni, joten katsoin. Belgravia tapahtuu 1800-luvun Lontoossa, kertoo sekin luokkaeroista ja rakkaudesta ja myös juonitteluista. Oikein viihdyttävä, tosin ei nyt ihan Downtonin veroinen, mutta siihen vaadittaisiinkin aika paljon. 

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Instagramissa

Continue Reading

Makuuhuoneen remontti

Ensin ajattelin, että on tosi hyvä idea maalata makuuhuoneen seinä tummanvihreäksi.

Sitten ajattelin, että hitsi, mitä tuli tehtyä, ja meinasin jo peittää sen beigellä.

Kun sitten saatiin sisustus paikoilleen, ajattelin, että on se sittenkin aika ihana ja saa jäädä.

Ja sitä myöten makkarin remontti alkaa olla valmis. Siitä tuli niin kiva, että voi olla, että uuden kodin makuuhuoneeseen tulee aikanaan samoja elementtejä.

Tummanvihreä seinä oli oikeastaan unelmani jo edellisessä kodissa, mutta sinne en uskaltanut sitä toteuttaa. Nyt tuli kokeiltua, ja on se tosi tunnelmallinen ja rauhoittava, varsinkin yhdistettynä valkoisiin lakanoihin ja lämpimään vaaleaan puuhun.

Meillä on ajatuksena hankkia vielä sängynrunko ja pääty, mutta olen vähän kahden vaiheilla niiden kanssa. Muutto ja tavaroiden raahaaminen portaita pitkin (täällä ei ole hissiä) on sen verran hyvässä muistissa, että mietin, josko sen sängyn hankkisi vasta sinne paritalon puolikkaaseen ja nukkuisi nyt vuoden patjoilla (itsehän olen nukkunut lattialla viimeiset kuusi vuotta, mutta Mikan mielestä ihmisellä pitää olla sänky…).

Mitä sitten teimme täällä?

Maalasimme kaikki seinät ja katon. Vihreä seinä on Tikkurilan Ficus.

Vaihdoimme lattian. Uusi lattia on Vinyylilattiakaupan Ohra.

Hankimme uuden rottinkikaapin, jonka sisään piilotin ilmanpuhdistimen. (Mika ei suostunut luopumaan siitä ja itse en suostunut katselemaan siitä. Esteetikon ja diplomi-insinöörin yhteistyön tulos: puhdistin sai jäädä, mutta se piilotettiin katseilta.)

Ja sitten tietenkin sisustin vähän…

Kalusteet ovat vanhoja kaappia lukuun ottamatta. Yöpöytänä toimiva penkki on Pentikin. Pöytävalaisin on Innoluxin Kupoli. Kattovalaisin Ikean. Pellavalakanat Familonin. Matto Sukhin. Rottinkikaappi Bloomingvillen ja ostettu Vekestä. Vaaterekki Granitin.

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Instagramissa

Continue Reading

Seitsemän vuotta myöhemmin

Aina välillä pitää uudistua ja jättää vanhat jutut taakseen, avata uusia ovia. Tämä muutos ei ehkä ole kovin dramaattinen, mutta muutos silti. Tervetuloa siis tänne, uuteen blogiini.

Aloitin blogin kirjoittamisen vuoden 2013 elokuussa. Olin silloin seitsemättä vuotta parisuhteessa, asuin rivitalossa Helsingissä ja olin pari vuotta aiemmin vaihtanut alaa lentoemännästä toimittajaksi. Kaipasin tuolloin paikkaa, jonne kirjoittaa (melkoisen runollisia) ajatuksiani ja tuupata luontokuviani.

Blogini pääsi lähes välittömästi Lilyn suositeltujen blogien joukkoon ja olin siitä hirveän ylpeä. Joku tosiaan tahtoi lukea kirjoituksiani.

Tuohon aikaan en ollut edes ajatellut, että voisin joskus tienata blogillani. Jos ajatus oli käväissyt päässäni, niin toivoin, että saisin ehkä joskus mekon tai kosmetiikkapurkin näkyvyyttä vastaan.

Puolisen vuotta blogin perustamisen jälkeen silloinen parisuhteeni tuli päätökseen ja elämässäni alkoi muutosten aika. Kaikki oli parina seuraavana vuonna sairaan kaunista ja sairaan dramaattista. Tunteeni ja elämäni olivat kuin vuoristorata ja yritin jotenkin pysyä kyydissä.

Pääsin silloiseen unelmatyöhöni isoon naistenlehteen, löysin kivan vuokra-asunnon työpaikkani vierestä ja totuttelin elämään kolmisin koirieni kanssa. Ihmissuhteeni olivat nekin täyttä draamaa.

Niin kului pari vuotta. Kun ystäväni erosi ja oli kuukauden päästä ostanut asunnon, tajusin, että vuokralla asuminen ei ole järin järkevä päätös taloudellisesti. Niinpä ostin oman asunnon ja muutin ihanaan pikkukaksioon.

Seuraava iso muutos oli oman yrityksen perustaminen. Unelmatyöni oli muuttunut. Nyt halusin olla itsenäinen kirjoittaja. Oma pomoni. Siitä on nyt yli kaksi vuotta.

Tammikuussa myin sen pikkukaksioni, joka oli ensimmäinen itselleni suunnittelema koti. Eniten minun näköiseni kaikista paikoista, joissa olen tähän mennessä asunut.

Niin ja ennen sitä olin jo tavannut miehen, joka tuntui oikealta.

Ja tässä ollaan nyt. Väliaikaisessa kodissa Espoossa odottamassa uuden paritalopuolikkaan valmistumista.

Väliaikaiskoti on kerrostalokaksio, jossa on 55 neliötä. Uudessa kodissa tulee olemaan viisi huonetta ja 90 neliötä. Asuminen ja sisustaminen on ajatuksissani nyt enemmän kuin vuosiin.

Blogin perustamisesta on ehtinyt vierähtää seitsemän ja puoli vuotta. Se on pitkä aika. Sinä aikana ehtii muuttua aika paljon ja ehkä siksi tahdoin kirjoittaa tämän päivityksen. Kertoakseni, miten tähän on tultu ja mikä on mahdollisesti suunta.

Tämän matkan varrella olen runoillut rakkaudesta, rakentanut täydellistä vaatekaappia, pohtinut vastuullisuutta, hurahtanut mystiikkaan, kirjoittanut hyvinvoinnista, urasta, rahasta, mielestä ja ennen kaikkea omasta polusta.

Tänä aamuna kävin hiihtolenkillä. Sitten tulin tähän, avasin läppärini keittiönpöydän ääressä ja tuumin, että tulppaanit alkavat taas olla entiset.

Tämä väliaikaiskodin keittiö on nyt remontoitu, samoin makuuhuone. Niihin meni aika monta viikonloppua ja muutaman kerran hermot.

Olohuoneeseen pitäisi vielä vaihtaa lattia ja parveke sekä sauna tyhjentää kaikista remonttiromppeista, ja sitten alkaa olla valmista. Hetkeksi.

Koirat nukkuvat jaloissani, ja mies lähetti Whatsappissa kirjavinkin. Se kirja kertoo siitä, miten voisi ajatella uudella tavalla. Päätin lukea tänä vuonna kirjan viikossa ja opiskella jotain uutta.

Lisäksi haluan kokeilla, miten pienet muutokset vaikuttavat siihen, miltä elämä tuntuu. Palaan siihen.

Rakennuslupakuvat ovat valmiit, ja nyt odottelemme, että rakennuslupa myönnetään ja paritalo alkaa kohota. 11 kuukauden kuluttua siitä pääsemme muuttamaan.

Tässä ollaan nyt. Tervetuloa.

Seuraa blogia:

Tilaa uutiskirje sivupalkista, niin lähetän sinulle kaikki kuukauden postaukset kerralla. Ja siis kerran kuussa.

Bloglovin

Instagram

Continue Reading

Lukuhaaste: 52 kirjaa vuonna 2021

Inspiroiduin Noora K:n ja Noora H:n Perjantain parhaat -podcastista, jonka uusimmassa jaksossa puhuttiin kirjoista. Noorat kertoivat lukevansa kirjan viikossa ja suunnilleen samaan tahtiin luen itsekin.

Olen kaivannut tämän koronaelämän keskelle asioita, joista innostua. Välillä tuntuu, että päivät ja viikot kuluvat aika samanlaisina. Olisi kivaa, että jokin rytmittäisi niitä, olisi tavoitteita, joihin keskittyä.

Niinpä päätin aloittaa lukuhaasteen ja lukea vuoden jokaisena viikkona yhden kirjan. Saas nähdä, kuinka käy. Olen vähän myöhässä aloituksen kanssa, joten summaan vuoden alusta lukemani kirjat nyt tähän ja jatkossa sitten ajatukseni on kertoa niistä viikoittain.

Tänä vuonna olen lukenut:

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani

Löysin Anniina Tarasovan, kun tein Trendiin juttua työelämästä. Anniina on entinen toimari, joka otti loparit ja alkoi dekkaristiksi. Päättelin, että minun kannattaa tutustua hänen dekkareihinsa, kun havaitsin, että hän tykkää a) Rei Shimurasta b) Bridget Jonesista c) Lost in Translationista. Enkä pettynyt. Venäläiset tilikirjat on Anniinan ensimmäinen kirja. Se kertoo suomalaisesta Reija Wrenistä, joka lähtee Pietariin tekemään konsernin sisäistä tarkastusta. Siellä hän uppoutuu expattien bile-elämään, tapaa komean miehen…ja joutuu tietenkin vaarallisille vesille. Jos tykkäät Rei Shimuroista, tykkäät luultavasti Reija Wrenistäkin.

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Napoli-sarjan viimeinen osa. Mielestäni ehkä paras ja myös synkin. Elena ja Lila ovat aikuisia ja väkivaltainen Napoli kuohuu heidän ympärillään. En kerro enempää, jotten vahingossa paljasta liikaa, mutta tykkäsin kovasti.

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Koskettava kirja, jota en malttanut laskea käsistäni. Mehiläisten historia kerrotaan kolmen eri ajoissa elävän ihmisen näkökulmasta. Yksi elää 1800-luvulla, toinen meidän ajassamme ja kolmas tulevaisuudessa. Heitä kaikki yhdistävät mehiläiset. Mitä tapahtuu, kun ne katoavat maailmasta? Kirjan aihe on hyvin ajankohtainen. Pölyttäjien määrä on todella romahtanut ja siitä voi seurata suuria ongelmia ruoantuotannolle.

4 Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

En odottanut tältä kirjalta kovin paljon. Minulla on sellainen outo ajatus, että monet palkitut kirjat ovat vähän raskaita ja Olive Kitteridge on siis saanut Pulitzerin vuonna 2009. No, olin väärässä. Tämä oli itse asiassa aika kevytlukuinen, ihana elämänmakuinen ja hyväntuulinenkin kirja, vaikka käsittelee myös vakavia asioita.

Pihla Hintikka: Hetken Pariisi on meidän

Kiehtova kuvaus Pariisin muotimaailmasta. Kolme päähenkilöä galleristi Elena, huippumalli Alma ja muotitoimittaja Inez, ympärillä Pariisi, rakkaus, salaisuuksia ja yhteiskunnallisia teemoja. Tämä on sellainen cliffhanger-kirja, jonka lukemista on vaikea lopettaa. Tykkäsin todella paljon.

Nyt kuuntelen Michelle Obaman elämänkertaa ja luen Elena Ferranten Aikuisten valheellista elämää. Ja hei: hyvistä kirjoista saa vinkata!

Follow my blog with Bloglovin

Continue Reading